Niin virkistävä ja terveellinen

Olen inhonnut talvea koko olemuksellani vuodesta 1997. Tuona pahamaineisena pakkasvuonna olin 11-vuotias ja muutin vanhempieni kanssa Suomeen Belgiasta, jossa olin viettänyt suurimman osan elämästäni siihen asti. Muutto lamasta hiljalleen toipuvaan Suomeen oli muutenkin rankka, mutta talvet 1997-1998 ja 1998-1999 kuukausia jatkuneine kovine pakkasineen meinasivat tehdä minusta selvän. Muistan vieläkin, miten räkä ja kyyneleet jäätyivät naamalle kouluaamuina.

Ennen noita kamalia vuosia pidin talvesta siinä missä muistakin vuodenajoista. Kotona Belgiassa talvi tarkoitti käytännössä joulukuuta ja tammikuuta. Silloin satoi vettä vielä enemmän kuin tavallista, ja lämpötila saattoi väliaikaisesti laskea jopa pakkasen puolelle. Joskus tuli vähän lunta, tiet muuttuivat luistinradoiksi eikä kenenkään tarvinnut mennä kouluun, koska yhdessäkään autossa ei ollut talvirenkaita. Lapsuudessani talvi tarkoitti ennen kaikkea joulua, takkatulta, villasukkia ja lyhyitä matkoja Suomeen ja muihin oikeisiin talvipaikkoihin, kuten Alpeille. Helmikuuhun mennessä talvi oli ohi, terassit avattiin ja kukkapenkit alkoivat puskea krookuksia ja tulppaaneita.

Lukioikäisenä päätin ryhtyä pitämään talvesta. Yritin jopa opetella kunnolla hiihtämään ja luistelemaan. Luin Tove Janssonin Taikatalvea uudelleen ja uudelleen. Kuten aina tällaisten valheellisten päätösten kanssa käy, tämäkin teeskentely kääntyi lopulta itseään vastaan ja vain pahensi tilannetta. Aina nytkin loppusyksystä päässäni kaikuvat eräänkin hemulin sanat siitä, miten talvi on ihanan virkistävä ja terveellinen. Hytisen inhosta ja rukoilen, että ensilumi tulisi myöhään.

Siksi onkin hyvin kummallista, että tänä vuonna talvi onkin tuntunut hyvältä. Tänään vedin leveästi hymyillen toppahousut jalkaan ja ihastelin kadulla kävellessäni sitä, miltä -19-asteinen ilma tuntuu nenässä. En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. Onko jokin osa kotoutumisprosessiani tullut valmiiksi nyt, liki kahdenkymmenen Suomessa asutun vuoden jälkeen?

Osa 5: Hiljaisuudesta

Tietyillä Afrikka-stereotypioilla on vankka pohjansa todellisuudessa. Elämä Bobossa on aivan käsittämättömän yhteisöllistä, sosiaalista ja meluisaa. Majapaikkamme on kolmesta huoneesta koostuva, sisätiloiltaan arviolta kuudenkymmenen neliömetrin kokoinen talo, jossa on asustanut parhaimmillaan neljä vähemmän hiljaista suomalaisnaista, kaksi kummassakin pienessä makuuhuoneessa. Suomalaisella mittapuulla asumme siis melkoisen sosiaalisesti ja ahtaasti, ja jo meidän elämisestämme kuuluu melko paljon erilaisia ääniä. Lisäksi naapurissa rakennetaan taloa, kadulla ihmiset huutelevat toisilleen ja rupattelevat talojen nurkilla, lapset kirkuvat, kanat kaakattavat ja vuohet määkivät, seinänaapureillamme soi jatkuvasti radio ja hieman kauempana tietysti rummutetaan, erityisistä konserteista, tapahtumista ja useita kertoja päivässä moskeijalta kantautuvista rukouskutsuista puhumattakaan. Tästä kaikesta huolimatta talomme tuntuu hiljaisuuden tyyssijalta: kaikkialla muualla ihmisiä, meteliä ja tapahtumia on paljon, paljon enemmän.

Kun olin 11-vuotias, perheeni muutti Brysselin lähiöstä Espooseen. Olin aina ollut huono nukahtamaan ja nukkumaan, mutta Suomeen muutettua kesti vuosia, ennen kuin totuin hiljaisuuteen niin, että pystyin nukahtamaan edes entiseen malliin. Hiljaisuus itsessään ei ollut ongelma – parhaiten olen aina nukkunut mökillä, jossa hiljaisuus on kesällä metsän huminaa, lintujen laulua ja laineiden liplatusta, talvella jään ritinää ja tuulen suhinaa. Espoossa hiljaisuus oli etenkin öisin täydellistä tavalla, johon en ollut koskaan tottunut – huoneeseeni ei kantautunut ääntä sen enempää luonnosta kuin liikenteestäkään. Hiljaisuuden rikkoivat äänet, joita en ollut tottunut kuulemaan yksittäisinä. Nyt kuulin joka kerta, kun naapurin poika lähti mopolla ostarille, koira haukkui tai naapuri yski unissaan, ja lisäksi liudan yksittäisiä kilahduksia ja kolahduksia, joiden aiheuttajaa en tiennyt. Makasin sängyssä ja rukoilin, että kuulisin vain tuttuja ääniä, kunnes jossain vaiheessa luovutin ja hiivin vanhempieni sänkyyn, jossa tajuntani täytti heidän äänekäs kaksiääninen kuorsauksensa. Nykyään asun 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa keskellä kaupunkia, jossa elämisen äänten ja liikenteen humina on vähäistä mutta kuitenkin tasaisen jatkuvaa kaikkina vuorokauden aikoina. Tavallisesti nukun varsin hyvin.

Vajaassa kahdessa viikossa olen tottunut bobolaisen omakotitaloalueen ympäristön perusmeteliin varsin hyvin. Jaksan päivässä vain tietyn määrän sen ylittäviä ääniä ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta kotimme tavallinen taustahäly todella tuntuu hiljaisuudelta. Iltojen ääniin täällä on hyvä nukahtaa. En enää lainkaan huomaa moskeijalta kantautuvia rukouskutsuja, ellen erikseen ryhdy niitä kuuntelemaan. Tiedän jo, että kotiin palattua hiljaisuus melko varmasti ahdistaa toden teolla. 

Kotimme portti sisäpuolelta kuvattuna.

Muistamisesta

Joulupyhinä vietimme paljon aikaa setäni eri puolilta maailmaa ottamien valokuvien parissa. Setäni matkustaa paljon ja valokuvaa vielä enemmän, osin ammatikseenkin. Olemme katselleet samoja kuvia useampaan otteeseen useammalla kokoonpanolla, mutta isoäitini on ollut mukana joka kerta. Hän kertoo jokaisella kierroksella samat tarinat ja kysyy samat kysymykset.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Isoäitini on viime vuosien ajan lipunut yhä kauemmaksi omien muistojensa ja niistä muokkaamiensa tarinoiden maailmaan. Pitkän aikaa hän oli myös varsin ilkeä suuren osan ajasta, mutta nyt tänä jouluna hän on ollut enimmäkseen avuton kuin lapsi, eksynyt jatkuvasti matkalla vessaan ja pälpättänyt samoja juttuja uudelleen ja uudelleen kuin automaattitoistolla. Yksi toistuvista jutuista on, että hän hävitti kaikki vanhat valokuvansa, kun hänen ystävänsäkin teki niin.   

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”

Isoäidin jatkuva mantra on, että vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Ehkä niin, mutta mitä me lopulta muistamme? Itse olen jo tähän ikäänkin mennessä joutunut varsin usein tilanteisiin, jossa kuulen tarinoita omasta elämästäni kymmenen vuoden takaa, jotka kuulostavat tosilta, mutta joista ei ole minulle itselleni jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Parhaiten muistaa isot asiat ja mullistukset, mutta nekin muuttuvat vähitellen tarinoiksi, jotka muuttuvat vuosien varrella ja alkavat elää omaa elämäänsä.

”Mää muistan Talvisodan alkupäivät kauheen hyvin. Mä katoin pellon laidasta lentokoneita enkä tiennyt, mitä ne oikein tarkottaa. No se johtu siitä, että sota alko ja evakuointikäsky tuli seuraavana päivänä. Mä muistan kun meil oli illalla läskisoosisia ja mää ronklasin niistä läskinpaloista ja äiti toru. Sitten kun sota sytty, mä menin ruokakomeroon nielemään ne läskin palat, kun aattelin, että sota tuli nyt siks, kun mä en syöny sitä läskiä.  Mä sain ottaa yhden nuken kotoota mukaan kun lähettiin evakkoon, mut sit mua oli Fanny vastassa Parkanossa nukke kädessä. Se oli sellanen hieno nukke, jolla oli hieno tukka ja joka sulki silmät ja kaikki. Mää rupesin itkeen ja sanoin, että kun tää Ritva on mulle niin rakas. Fanny sano, et saatahan sää ne molemmat pitää. Fanny oli mulle aina niin kiva.” 

Setäni valokuvat ovat hengästyttävän hienoja. Nuorempana minäkin otin paljon valokuvia, ja yhdessä vaiheessa jopa vietin paljon aikaa pimiössä. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin kameran kantamisen mukanani matkoilla. Jälkikäteen usein harmittaa, ettei kuvia näin ollen ole – muiden ottamat kuvat tietysti auttavat aika tavalla, mutta se ei tietenkään ole täysin sama asia. Nyt kun olen lähdössä hyvin pian Burkina Fasoon, olen vakavissani miettinyt, pitäisikö tällä kertaa tehdä poikkeus.

Olen aina ajatellut, että dokumentoimisen vähäisyys johtuu siitä, että olen laiska. Olen ollut hyvin ylpeä siitä, että jaksoin kirjoittaa viime kesänä Marin-matkaltamme montakin blogikirjoitusta, ja olen taputellut itseäni selkään ahkeruudesta (mihin tietysti syytä onkin). Sitten vastaani tuli Anne Thériault’n The Belle Jar -blogissaan julkaisema loistava teksti, joka käsitelee hetkien ikuistamista instagram-kuviksi, Facebook-päivityksiksi ja valokuviksi. Se sai minut tajuamaan, että ehkä kysymys onkin osin myös siitä, että olen suhteellisen hyvä elämään hetkessä, vaikkei aina siltä tunnukaan – pystyn melko usein nauttimaan käsillä olevasta hetkestä kaikessa epätäydellisyydessään ja epävarmuudessaan, enkä koe tarvitsevani ajan kulumista tietääkseni, että jokin hetki todella oli hyvä, kuten Thériault kirjoittaa tarvitsevansa.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Ihmisen muisti on hapero ja hauras. On sydäntäsärkevää katsoa, miten isoäitini päivä päivältä murenee pala palata pois. Tällä hetkellä kenties pahinta on kuitenkin oma reagointini hänen höperyyteensä – en meinaa kestää sitä tuskaa, jonka hapertumisen näkeminen aiheuttaa, joten menen helposti aivan palasiksi hänen seurassaan tai vähintäänkin tiuskin pienimmästäkin asiasta. Haluaisin niin kovasti nauttia isovanhempieni seurasta niin kauan, kuin se on mahdollista, mutten oikein tiedä, miten. Olen aina kuullut puhuttavan siitä, miten jossain vaiheessa lapsen ja vanhempien roolit vaihtuvat päittäin, mutten ole osannut kuvitella murto-osaakaan siitä, miten kipeää se tekee joka ikinen päivä. Ja nyt kyseessä ovat vasta isovanhempani, jotka ovat olleet jonkin verran vanhoja ja hauraita niin kauan kuin pystyn muistamaan.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Muistot lipuvat karkuun myös ilman dementiaa. Joskus tuntuu, että sitä varmemmin, mitä tiukemmin niihin yrittää takertua. Tänä ylirasituksen täyteisenä syksynä ja monta kertaa aikaisemminkin olen huomannut, että muisti pätkii helposti, ja että etenkään väsyneenä asioita ei välttämättä muista ollenkaan. Juuri pari päivää sitten huomasin sekoittaneeni perusteellisesti keskenään kahdet peräkkäiset joulupyhät 2012 ja 2011. Sitten on tietysti vielä jatkuva arkinen unohteluni, josta seuraa silmälaseja jääkaapissa ja jatkuva ihmettely siitä, mitä minä nyt tänne tulin tekemään. Sikäli ymmärrän mummiani liiankin hyvin, ja ärtymykseen sekoittuu tietysti myös jäytävä pelko siitä, miten paljon minä itse mahdollisesti muistan mistään 90-vuotiaana, vai muistanko.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Hetkistä syntyneet tarinat alkavat myös helposti elää omaa elämäänsä, ja esimerkiksi matkasta otetut valokuvat helposti alkavat edustaa matkaa niin, että valokuviin sattuneet asiat ovat ainoat muistiin jäävät. Toisaalta, kuten Thériault’kin kirjoittaa, parhaassa tapauksessa valokuvia tai muita dokumentteja on juuri sopivasti, niin, että niiden avulla muistaa sellaista, joka muuten olisi vaipunut pois kauan sitten. Miltä marilaisella hunajatilalla tuoksui sateen jälkeen, miltä maistui ensimmäinen Marinmaalla keittämäni kahvikupillinen, millaisen kuvion pannukahvin viimeiset rippeet tekivät mukin pohjaan. Minusta tuntuu, että viime kesänä dokumentointia tuli tehtyä juuri sopiva määrä.

”Madeiralla oli kadulla joulupukki, joka oli kännissä. Sellasta ei koskaan näkis Suomessa!”

Tähän mennessä olen oppinut isoäidiltäni, että kannattaa aina myöntää sekä itselleen että muille, kun huomaa unohtaneensa. Minusta tuntuu, että isoäitini  on niin rasittava ja niin sekava osittain juuri siksi, että hän ei ikinä suostu myöntämään, jos jokin asia on unohtunut – hävinneet esineet ovat hänen maailmassaan järjestään varastettuja, ja kaikki muut muistavat väärin. Mutta se hänelle suotakoon.

Nyt olen lähdössä parin päivän päästä Länsi-Afrikkaan. Toivon, että sekä dokumentoisin että muistaisin.

"Kun mä olin rumpukurssilla Burkinassa..."

Yksi Minnesotan-kuvista. Kuva: Pekka Nikonen.

Irti päästämisestä, osa 1

Olen aivan pian lähdössä melko pitkälle matkalle: jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, vietän seuraavat 3 viikkoa Marissa opiskellen marin kieltä. Mari sijaitsee siinä osassa Keski-Venäjää, jossa Volga tekee suuren mutkansa, eli samoilla seuduilla, joilla suomalais-ugrilaisten kielten alkukodin pitkään arveltiin sijainneen. Pääasiallinen syyni matkustaa Mariin on tietenkin se, että kaimoihin on aina mukava tutustua.

Aina matkalle lähtiessäni löydän itseni pohtimasta kaikkea, mitä matkalla voi sattua, ja erityisesti sitä mahdollisuutta, etten koskaan palaisikaan kotiin. Tiedän, etten ole missään nimessä ainoa, joka pitää kotimaasta poistumista vaarallisena. Matkakohteesta toki riippuu, miten paljon vaarallisemmaksi elämä matkalla todellisuudessa muuttuu, mutta perusasia on kuitenkin tämä: tapaturmat, sairaudet ja muut ikävyydet ovat mahdollisia missä ja milloin vain, ja jokainen meistä on joka hetki vaarassa heittää henkensä. En tiedä mitään yhtä raskasta ja yhtä lohdullista kuin tämä viimeisenä mainitsemani seikka.

Muslimeilla on tapana sanoa joka kerta tulevaisuudesta puhuessaan perään inshallah, 'jos luoja suo'. Tapa ei ole yhtään hullumpi. Arjessa olisi hyvä olla säännöllisiä muistuksia siitä, mitä tulee yleensä ajateleeksi vain matkojen ja muiden irtiottojen yhteydessä: ihmisen tulevaisuus on viime kädessä riippuvainen aivan muusta kuin ihmisestä itsestään. Tämä on asia, jonka minä unohdan hyvin helposti.

Matkalle lähteminen on eräänlainen luopumisharjoitus, varsinkin silloin, kun lähtee ennestään tuntemattomaan paikkaan yhtään pidemmäksi aikaa, niin kuin minä nyt aion tehdä. Kuten hyvin tunnettua on, jos mielii saada, on päästettävä irti. Tämä elämän perusviisaus konkretisoituu matkustamisessa melko poikkeuksellisella tavalla: jokainen matkalle lähtijä tietää, että matkalle päästäkseen on päästettävä irti tutusta, totutusta ja niiden luomasta turvallisuuden harhasta. Toisin kuin monessa muussa irti päästämistä vaativassa tilanteessa, matkustamisessa irti päästämisestä saatava palkinto on näkyvillä jo ennen sen vaatimaa irtiottoa. Matkalle lähteminen on siis eräänlainen irti päästämisen ja saamisen kevytversio, kuivaharjoitus, jossa tietää jo ennen irti päästämistään jotain siitä, mitä tilalle on tulossa. Katsotaan, miten tällä kertaa käy.

Suomalaiset ja tajunnanräjäyttävä pesto eli avokadopastan ihanuudesta

Jokin aika sitten kaikki ruoasta kinnostuneet kohkasivat avokadopastasta, jonka lanseerasivat Rafla-ravintolan omistajat ensin ravintolassaan ja sitten Safkaa-keittokirjassaan. Resepti ei tosiaan ole yhtään hullumpi, ja erityisesti vaivan ja ruuan herkullisuuden suhde on erittäin optimaalinen - valmistus kestää tasan sen ajan, kun pasta kypsyy, ja lopputulos on oikein kelvollinen ja varsin terveellinen pastaruoka, varsinkin, jos se saa kaverikseen vielä jotain proteiinipotoista, kuten vaikkapa pähkinöitä, siemeniä, katkarapuja tai kalaa.

Raflan avokadopasta on kuitenkin vain ihan tavallisen pestokastikkeen muunnos, johon on keskitty lisätä avokadoa. Erityisesti ruuasta muutenkin kiinnostuneiden suomalaisten innostus tuntui siis minusta aikanaan hiukan kummalliselta – jotenkin sitä kuvittelisi, että kaikki ruoasta pitävät ihmiset tietäisivät, että itse tehty pesto on hyvää, avokado on hyvää ja pasta on hyvää, ja että ne todennäköisesti sopivat yhteen.

Olin hieman huolissani, kun sekä sosiaalinen että vähemmän sosiaalinen media oli vähän aikaa täynnä kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat avokadopastaa syödessään alkaneet itkeä, koska se on niin satumaisen hyvää. On tietysti hyvä, jos nyt yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että ruoka voi joskus olla niin hyvää, että tulee itku. Mutta ihanko tosiaan pestopasta on se asia, joka saa suomalaisissa aikaan onnen kyyneleitä? Siinä on jotain väärää ja huolestuttavaa.

Miksei juuri kukaan hehkuta samalla tavalla kesän ensimmäisiä porkkanoita, isoäitinsä karjalanpaistia, itse tehtyjä karjalanpiirakoita tai mökkijärvestä nousseita ahvenia? Tai vaikka hyvin onnistunutta perunamuusia? Oikein hyvää, tuoretta leipää? Nämä kaikki ovat esimerkkejä ruuista, jotka saavat minulle vedet silmiin joka kerta (se karjalanpaisti eritoten, koska en pysty enää syömään lihaa, ja joudun siis tyytymään huumaaviin tuoksuihin).

Sitten on niitä ruokia, jotka ovat niin hyviä, että niiden syöminen julkisesti on melkein säädytöntä. Mainittakoon nyt tässä vaikkapa Lissabonissa viime vuonna syömäni suklaakakku, viimekesäinen punikkitattimunakas ja Heinin vappupäivän macaron-leivokset. Tai vaikka Firenzen kauppahallissa maistamani pecorinojuusto, samaisessa kaupungissa saamani sinihomejuusto-päärynäraviolit tai lähes mikä tahansa äitini valmistama ruoka. Avokadopastaa taas en muista itkeneeni koskaan, saati sitten, että se olisi saanut minut haukkomaan henkeäni nautinnon aaltojen levitessä suusta sormenpäihin asti.

Selitys avokadopastan herättämälle ihastukselle lienee se, että Suomessa ei ole edelleenkään oikein totuttu hyvään ruokaan, saati ajatukseen siitä, että hyvää ruokaa voi laittaa miten kiireisenä arkipäivänä hyvänsä. Ehkä avokadopastavillitys oli yksi askel lähemmäs kulttuuria, jossa ruokaa arvostetaan nykyistä enemmän. Uskon ja toivon niin.

Lopuksi minun versioni avokadopastasta, jonka nappasin jo vuonna 2011 Oh She Glows -blogista, edelläkävijä kun olen. Myönnän, että olin totta kai innoissani siitä, ja olen edelleen. Koska onhan se valtavan helppoa ja hyvää. Ohjeesta riittää periaatteessa kahdelle, mutta usein olen syönyt kaiken ihan yksinkin. Tapaan käyttää monitoimikonetta, mutta jos haluaa satsata, tämän voi tietenkin tehdä myös morttelissa.

Avokadopasta

yksi kypsä, keskikokoinen tai iso avokado
n. 2 ruokalusikallista oliiviöljyä eli sopiva loraus
puolikkaan sitruunan mehu
2 tai keskikokoista valkosipulinkynttä
tuoretta basilikaa (oikeastaan sitä voi tunkea tähän melkein miten paljon hyvänsä)
suolaa
mustapippuria
raastettua sitruunankuorta

Laitan pastan kiehumaan. Sitten laitan öljyn ja sitruunamehun monitoimikoneeseen, puristan joukkoon valkosipulin ja pyöräytän niitä hetken ympäri. Sitten lisään kaikki muut ainekset mustaapippuria ja sitruunankuorta lukuun ottamatta. Kun pasta on kypsää, sekoitan sen ja kastikkeen ja ripottelen sitruunankuorta ja rouhaisen pinnalle vielä vähän mustapippuria.

Perheiden suljettu arki

Tuttavapiirissäni on melko monta lapsiperhettä, mutta ei yhtäkään sellaista, jonka arjessa saisin olla kunnolla läsnäoleva Mari-täti. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että lapsiperheiden – kuten melkein kaikkien muidenkin perheiden –  arki on nykyään valtavan aikataulutettua, eikä arjessa voi olla kunnolla läsnä, jos jokainen tapaaminen on sovittava kalenterin kanssa viikkojen päähän. Toinen syy on, että monien ennen läheisten ja arkeensapäästävien ihmisten elämä tuntuu muuttuvan tässä suhteessa radikaalisti, kun perheeseen syntyy lapsi.

Kun pariskunnalle syntyy lapsi, ydinperheestä tulee kiinteämpi ja yksityisempi yksikkö kuin ennen lapsen saamista. Arki tuntuu monessa lapsiperheessä olevan asia, jonka ympärillä roikkuvaa yksityisyyden verhoa pääsevät raottamaan ainoastaan verisukulaiset ja ne, joilla on esimerkiksi avioliiton tai kummiuden kautta virallinen side perheeseen. Siis ne, jotka kuuluvat anoppini sanoin ”omaan porukkaan”. 

Ystävien ja etenkin tuttavien nenän edestä arjen verhot vedetään tomerasti kiinni. Ihan ilman lapsiperheen arkea ei heidänkään tarvitse olla: hyvissä ajoin etukäteen sovittuina ajankohtina lapsiperheiden vanhemmat avaavat suosiollisesti arkensa esirippua, ja ystävät ja sun muut täti- ja setäihmiset pääsevät silloin seuraamaan somaa näytelmää nimeltä Perheidylli. Kuten teatterissa yleisemminkin on tapana, yleisön odotetaan pitävän suunsa kiinni ja osoittavan suosiotaan hymyin, suopein katsein ja taputuksin aina sopivissa kohdissa. Minä rakastan teatteria, ja koska Perheidyllistä puuttuu tarkka käsikirjoitus, se tarjoaa useimmiten hyvän improvisaatioesityksen, josta parhaassa tapauksessa tulee hyvä mieli ja vauvakuume kaupan päälle. 

Entisen puolisoni perheen kanssa sain kokea päinvastaisen kehityskaaren: kun silloisen avomieheni veljen perheeseen syntyi esikoistytär, ennen varsin etäisestä isoveljestä ja hänen mukavasta mutta siihen asti tuntemattomasta vaimostaan tuli yhtäkkiä lähisukua, ehkä suorastaan laajennettua perhettä. Asuimme samassa kaupunginosassa ja olimme täysin hullaantuneita mieheni veljentyttäreen ja hieman myöhemmin saapuneeseen veljenpoikaan, joten olimme luonnollinen valinta, kun oli tarvetta lapsenvahdille, ja tarvettahan oli. Homma toimi myös toisin päin: kun meillä oli tarvetta viettää aikaa lasten kanssa tai kun muuten kaipasimme seuraa, ei tarvinnut kuin soittaa ovikelloa tai pirauttaa puhelimella koko konkkaronkka kylään. Vaikka erosta on vuosia, kaipaan välillä eksäni lähisukua niin, että tekee fyysisesti kipeää. 

Monissa perheissä edellä mainitsemaani omaa porukkaa on omasta takaa niin paljon, ettei arkeen enää mahdu muita, ja sitä on tietysti syytä kunnioittaa. Arvostan suuresti sitä, että vietetään arkea biologisten isovanhempien, setien ja tätien kanssa. Välillä on myös oikein ja terveellistä, että ydinperhe vetää verhot kiinni ihan kaikkien ulkopuolisten edestä ja keskittyy hetken vain itseensä. Kaikkien perheenjäsenten jossain vaiheessa kaipaamasta yksinolosta nyt puhumattakaan.   

Kuitenkin tällainen täti-ihminen vailla biologisia sisaruksia välillä ihmettelee, miksei hänen lastenhoitajan kyvyilleen tunnu olevan minkäänlaista tilausta. Lapsiperheissä kuitenkin tunnutaan usein harmittelevan arjen kiireisyyttä ja oman ajan rajallisuutta (viimeksi Laura Saarikosken oivallisessa kolumnissa), ja aivan varmasti syystä. Aiemman kokemuksen perusteella tämä täti myös tietää, että lastenhoito todellakin käy välillä työstä, ja että hoidettuaan kahta alle kouluikäistä jo muutaman tunnin ajan ihminen on melko puhki. Joskus 30 minuuttia uhmaikäisen kanssa riittää iskemään ilmat pihalle ja imemään kaikki voimat. Jotenkin luulisi ainakin osan vanhemmista siis kaipaavan arkeensa enemmän apua, kuin mitä laajakaan oma porukka voi tarjota. 

Kuitenkaan minunlaisiani lapsettomia täti-ihmisiä – siis yleensä vanhempien ystäviä lapsia edeltäneeltä ajalta – ei ole nyky-Suomessa tapana pyytää lastenhoitoavuksi. Miksi ei? 

Syitä siihen, miksi juuri minä en ole kovin suosittu ehdokas lastenvahdin vastuulliseen tehtävään on nähdäkseni ainakin viisi:

1. En ole omaa porukkaa, toisin sanoen minua ei sido perheeseen veri eikä velvollisuus. Minun ei ole pakko sietää mitä tahansa, eikä pienten lasten hyvästä käytöksestä tietenkään ole mitään varmoja takeita – täti ei voi varmasti tietää, mihin lupautuu, kun vakuuttaa pärjäävänsä ihan hyvin myös silloin, kun lapsella on vähemmän kuin hyvä hetki. 

2. Astetta vieraampana ihmisenä olen myös astetta vähemmän luotettava. Vanhemmat eivät voi varmasti tietää, miten tututkaan täti-ihmiset reagoivat vaikkapa lasten huonoon käytökseen, jos sellaista esiintyy – vanhempi ei voi tietää, lähteekö täti torumaan lasta kohdassa, jossa vanhempi antaisi asian mennä, siis kasvattamaan lasta väärin. Tämä on monelle kontrollifriikille nuorelle aikuiselle liikaa. Osaan hyvin samastua tähän, koska kuulun itsekin kontrollifriikkien henkilöiden iloiseen joukkoon. 

3. Lapsettomat tädit ja sedät eivät missään nimessä ole yhtä herkkiä huomaamaan lapsen tarpeita kuin vanhemmat ja isovanhemmat, eivät ainakaan aluksi. Tämäkin on pelottavaa, ja joskus mietin, miten kukaan vanhempi ikinä malttaa päästää lapsensa välittömän näkökenttänsä ulkopuolelle. Toisaalta miten muutenkaan lapsi kasvaisi omaksi itsekseen ja oppisi toimimaan tässä maailmassa, jossa jokainen vastaantulija ei todellakaan osaa tai edes halua ottaa hänen tarpeitaan huomioon? 

4. Tapaan melko avoimesti kertoa käyväni kognitiivisessa psykoterapiassa uupumus- ja ahdistusoireitteni vuoksi. Kaikenlaiset mielenterveysongelmat ovat edelleen ihmisten enemmistölle massiivinen tabu, ja mielenterveysongelmiin yleensä neutraalisti suhtautuvat ihmiset muuttuvat helposti varsin ennakkoluuloisiksi heti, kun kyse on siitä, kuka viettää aikaa heidän lastensa kanssa.* 

5. Tapaan myös toisinaan sanoa ääneen olevani kristitty, minkä olen ihme kyllä todennut paljon pahemmaksi tabuksi kuin mielenterveysongelmat. Tai sitten se on vain asia, josta ihmiset uskaltavat avoimemmin järkyttyä, mene ja tiedä.    

Tuttavapiirissäni on muutamia pienten lasten vanhempia, jotka ovat reagoineet alati toistuviin vuodatuksiini tästä aiheesta sanomalla, että kaltaiseni kristityt pähkinäpäät saavat tulla heille lastenvahdiksi milloin tahansa. En ole kuitenkaan tähän mennessä tarttunut yhteenkään tarjoukseen. Ehkä vikaa on vähän minussakin, kun en ole aktiivisemmin tuppautunut perheiden arkeen ja lapsenvahdiksi. Kuitenkaan yhdenkään tällaisen tarjouksen yhteydessä ei ole koskaan esitetty tarkempaa päivä- tai aikaehdotusta, joten en voi olla varma, ovatko he tosissaan. Ongelma on tietysti siinä, että hekään eivät voi millään tietää, olenko minä tosissani. Minä en ehkä riittävästi uskalla korostaa lastenvahtihalujani. Siinä on sekin, että liika innokkuus viettää aikaa lasten kanssa on valitettavasti nykymaailmassa vähintäänkin arveluttavaa, varsinkin, kun kyseessä on tunnetusti psyykkisesti epätasapainoinen tapaus. 

Vanhemmat (kuten muuten myös koiran- ja kissanomistajat) tuntuvat myös pitävän muutamaa hassua tuntia yksin lastensa seurassa niin isona palveluksena, että siitä hyvästä tädille pitäisi vähintään tarjota gourmet-illallinen. Ei sillä, ettenkö mielelläni söisi gourmet-illallisia. Mutta ei se niin mene. Jos lapset ovat kivoja ja heillä on hyvä päivä ja he vielä vihtyvät seurassani, olen ikionnellinen, ja siinä on vastapalvelusta kylliksi. Jos eivät, kestän sen. Jos lapset ovat pieniä hirviöitä, jotka solvaavat minua tauotta ja syytävät päälleni vihreää räkää, kestän senkin. Todettu on. Samalla onnistun rauhoittamaan biologista kelloani hetkeksi, mikä ei ole hullumpi juttu sekään. 

Pääpointti ei kuitenkaan ole se, että haluaisin viettää enemmän aikaa lasten kanssa, vaikka siis, haluan, haluaisin niin kovasti. Pääpointti on tässä: haluaisin, että ihmiset elämäntilanteesta ja perheensä muodosta riippumatta päästäisivät toisiaan helpommin arkeen sisään. Arki on niin paljon mukavampaa, kun sen saa jakaa muidenkin kuin ydinperheeseensä kuuluvien ihmisten kanssa. Teatterissa on mukavaa, mutta ei siellä katsomossa aina jaksa istua. 

*Tämä on muuten hieman erikoista, kun otetaan huomioon, että mielialalääkkeitä syöviä ihmisiä oli tässä maassa vuonna 2011 kaksi kertaa niin paljon kuin Tampereella asukkaita. Kaltaiseni päästään terapian avulla huolehtivat tädit ja sedät astetta lievenpine mutta kiistattomine mielenterveysoireineen eivät edes kuulu tähän joukkoon.   

La beauté de la langue française

À propos, myös ranskan kielen elvytysprojektini on edistynyt hyvin. Tänään huomasin pohtivani ruokaostoksia ranskaksi päättämättä erikseen tehdä niin. Miten paljon hauskempaa valintatalossa on, kun päänsisäinen ääni puhuukin suomen sijaan ranskaa. Ankeat markettiostokset ainakin kuulostavat vähän paremman ravintolan ruokalistalta. Du pain à l'huile d'olive! Mais pourquoi pas! Du fromage, des oeufs, de la salade et des poivrons! Mais c'est délicieux!

Lapsena aina jaksoin ihmetellä, kun ympärilläni hoettiin, miten kaunis kieli ranska on. Makuasia tietenkin, mutta minusta ranska on aina kuulostanut aika rumalta, ja kuulostaa edelleen. Niin kauan, kun puhutaan ranskasta vain äänteiden, intonaation ja muiden sensellaisten – siis foneettisten – seikkojen tasolla, ranska ei ole kovin esteettistä. On se toki vähän kauniimpaa kuin vaikkapa saksa, englanti tai tanska, mutta esimerkiksi espanjalle, italialle tai venäjälle se häviää aivan kirkkaasti. Ehkä maailman kauneimmasta kielistä eli udmurtista nyt puhumattakaan.

Mutta tämän elvytysprojektini kautta olen viimein tajunnut, miten upea ja hemaisevan kaunis kieli ranska todella on. Ranskan kauneus vain piilee jossain muualla: sanoissa, sanonnoissa, tavoissa järjestää sanat lauseiksi ja lauseet toistensa viereen teksteiksi. Tahtoisin jatkaa tästä jollain oikein osuvalla, kokreettisella esimerkillä, mutta en jostain syystä saa päähäni mitään sopivaa. Kenties seuraavien puheharjoitusten eli huomisten ranska–suomi-treffiemme jälkeen osaan valaista asiaa paremmin.

Muuten, kitaransoiton ja ranskan kielen lisäksi myös kolmas puuhani, nimittäin alpakkalankainen villatakkini, voi oikein hyvin. Siitä puuttuu enää puolitoista hihaa, minulla on siis nyt ollut jo tovin lähes valmiina varsin näpsäkkä villaliivi. Olen menestyksekkäästi ottanut myös runsaan kahvinjuonnin osaksi elämääni ja lopettanut liikunnan lähes kokonaan, mutta siitä en ole kovinkaan ylpeä. Paitsi ehkä ihan vähän, salaa.

Ylös, ulos ja keikalle

Viime päivät ovat kuluneet pääasiasssa seinää tuijotellen ja kitaraa soitellen, mutta tänään päätin reipastua ja lähteä baariin kuuntelemaan musiikkia. Kaiken kukkuraksi lähdin ihan yksin, mikä on varsin poikeuksellista ja valitettavan kaukana mukavuusalueeltani. Mutta sepä sopikin hyvin, kun olen suhteellisen säännöllisesti yrittänyt tehdä jotain pelottavaa. Julkaista blogitekstejä, neuloa villatakkia, puhua ranskaa ja käydä kitaratunneilla, ihan vain muutamia mainitakseni.

Tänään en olisi millään jaksanut. En siis yhtään millään. Jätin yhdet takuulla kivat ja minulle tärkeät juhlat väliin, koska en vain pystynyt lähtemään. Mutta jotenkin juuri ennen kyseistä konserttia huomasin vaihtaneeni pyjaman ihan oikeisiin vaatteisiin ja olevani eteisessä vetämässä takkia päälleni ja ulkokenkiä jalkaani. Ennen kuin ehdin katua, olin jo raitiovaunussa.

Ilta oli mitä mainioin. Oli kaksi aivan mahtavaa yhtyettä. Kaikki väsymys ja ahdistus kaikkosi ensimmäisen kappaleen aikana, ja se on paljon sanottu, sillä väsymystä ja ahdistusta riitti. Tänään kannatti ilman muuta ottaa itseä niskasta kiinni. 

Minut on kasvatettu* uskomaan, että itsestä on pidettävä luja niskaote aina. Kuitenkin viime vuosina olen huomannut, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. On annettava itsen olla. Ja sitten kuitenkin tulee näitä päiviä, jotka tavallaan todistavat ihan päinvastaista. Mistä tietää, milloin ottaa itseään niskasta kiinni, ja milloin antaa olla? Sen kun oppisin. 

*Vastuussa tästä eivät suinkaan ole vain vanhempani, vaan syytän tästä ennen kaikkea ympäröivää yhteiskuntaa ja itseäni. Mutta etenkin yhteiskuntaa! 

Puhelimessa puhumisesta

Puhuin juuri oikein perinteisen tuntipuhelun ystävän kanssa. Kolmisen tuntia avautumista – toivottavasti molemminpuolista sellaista – ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä puhelimen välityksellä. Se oli ihanaa.

Joskus tällaisia puheluita tuli puhuttua useinkin hyvien ystävien kanssa, mutta  viime vuosina niitä ei oikein ole enää tullut harrastettua. En oikein osaa sanoa, miksi. Tekee mieli syyttää internettiä, mutta jotenkin tuntuu, että kysymys on jostain muusta. Mistäköhän? Oli miten oli, kyllä teki hyvää.   

Silittämisestä

Olen pitkästä aikaa päässyt taas kunnolla vaatteiden silittämisen makuun. Hyvin monta vuotta kului niin, ettei silityskorini tyhjentynyt lähes koskaan kokonaan – silitin siitä ehkä päällimmäiset, jos joskus jaksoin. Ei oikein ollut mitään päällepantavaa.

Nyt asiaan on tullut muutos:  jo useamman viikon olen odottanut, että saan pestyä pyykkiä, jotta saisin taas silittää. Tänään minulla oli aivan kamala päivä töissä, jonka jälkeen en jaksanut mitään, en siis niin mitään. Mutta äkkiä alkoi tehdä mieli silittää, ja siispä silitin. Kun silitettävä loppui, ompelin – muun muassa irronneita nappeja – ensimmäistä kertaa noin neljään vuoteen. Silittäessä tuli itku, ja sen myötä paljon parempi olo. Nyt minulla on taas silitettävää, sillä ommellut vaatteet pitää vielä silittää. Ihanaa. 

Sitä silittäminen juuri on, ihanaa. Vaatteiden, kissojen, koirien, ihmisten selkien silittäminen. Kyllä te tiedätte. Silittäminen tutkitusti laskee verenpainettakin, kuulemma jopa vaatteiden silittäminen, niilläkin, jotka eivät pidä silittämisestä. 

Kahden viime vuoden ajan olen käyttänyt itseäni psykoterapiassa, ja yhdessä vaiheessa mainio terapeuttini käski minun silittää oikealla kädelläni vasenta kättäni muutaman minuutin ajan päivittäin. Suosittelen, se tekee hyvää.

Maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki muistaisivat silittää säännöllisesti. 

Kuva on napattu (oikein luvan kanssa) ihanan kälyni Facebook-sivulta. 

 

Manifesti vieraanvaraisuuden puolesta

Kotonamme yöpyi viime viikonloppuna kolme nuorta opiskelijaa, jotka olivat käymässä Tampereelta Helsingissä eräässä tapahtumassa ja yösijan tarpeessa. Emme tunteneet heitä ennalta, vaan olimme ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi kotimajoittajiksi tapahtuman järjestäjille.

Ennen vieraittemme saapumista siivosimme hyvin minimaalisesti (imuroimme pahimmat villakoirat vierashuoneesta ja pesimme vessaa hiukan, mutta muun muassa keittiön sotku sai olla ja pysyä), annoimme heille lakanat, pyyhkeet, patjat ja tyynyt sekä aamupalaa. Näkemämme vaiva oli siis erittäin vähäinen, etenkin suhteutettuna siihen, millaista vieraanvaraisuutta olemme saaneet itse kokea matkoillamme lähelle ja kauas. 

Vieraamme olivat tästä nippa nappa peruskohteliaisuuteen yltävästä vieraanvaraisuudestamme (olisittepa nähneet sen keittösotkun) varsin otettuja ja ehkä jopa hieman häkeltyneitä. Kiitokseksi he muun muassa ostivat meille teetä ja siistivät keittiötä (toistan, olisittepa nähneet sen keittiösotkun). 

Yritin vakuutella, että mitään syytä vuolaisiin kiitoksiin ei ollut, ja että tällainen pieni vieraanvaraisuus on aivan itsestään selvää. He kuitenkin olivat oikeassa – ei se ole sitä, ei ainankaan Suomessa. Itsekin olen monesti joutunut tilanteisiin, joissa vierailla oletetaan olevan omia eväitä myöten kaikki mukana omasta takaa, vaikka he tulisivat millaisten matkojen päästä. Näin joskus jopa silloin, kun vieraat ovat söpöjä lapsia, joiden ei voi olettaa edes jaksavan kantaa omia lakanoitaan. 

Miksi näin on? Missä vaiheessa näin pääsi käymään? 

Vaadin, että vieraanvaraisuus palautetaan sille kuuluvaan arvoon yhdessä muiden hyvien käytöstapojen kanssa. Vaadin lakanoita ja lainapyjamia! Aamiaismehua! Maitokahvia! Toiveiden mukaan valmistettuja kananmunia! Ylimääräisiä hammasharjoja! Kaurapuuroa!

Täti soittaa kitaraansa (ja on aivan kummissaan)

Ranskan kielen opiskelun ja neulomisen lisäksi olen aloittanut tänä keväänä kolmannenkin uusvanhan harrastuksen, nimittäin kitaransoiton. Kitaralla ja ranskan kielellä on itse asiassa kannaltani hyvin paljon yhteistä: molemmat lähtevät syvältä lapsuudesta ja ovat siis kiinnittyneet olemukseni sisimpiin kerroksiin. Tietenkin suhtaudun molempiin suurella tunteella.

Keskiluokkaisessa lapsuudenkodissani soi ei koskaan soinut piano, vaan aina kitara. 

Itse olen opetellut kitaransoittoa silloin tällöin itsekseni ja isäni sekä lukuisten musikaalisten ystävieni avustuksella, mutta into aina jossain vaiheessa joko lopahtanut realististen tavoitteiden puutteeseen tai jäänyt muiden vähemmän vaivalloisten harrastusteni alle. Lopahduksiin lienee vaikuttanut sekin, että minulla ei koskaan ole ollut varsinaista opettajaa, vain lukuisia ihania ja kärsivällisiä oppaita. Mutta nytpä onkin! Käyn suunnilleen kerran viikossa kitaratunneilla, ja ainakin näin alkuhuumassa olen soittanut lähestulkoon joka päivä jo useamman viikon ajan. 

Soittaminen on parasta pitkään aikaan. Olen pöhkönä soittimeeni kuin vastarakastunut, ja pitkästä, pitkästä aikaa olen myös kuunnellut paljon musiikkia. Tekee niin hyvää.  

Kitaransoitossa mainiota on sekin, etten ole koskaan osannut sitä. Perfektionismini pysyy siis itsestään melko hyvin kurissa, ja voin vain keskittyä onnelliseen rämpyttämiseeni. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu siltä, että voin aivan todella oppia soittamaan. Minä, kuka olisi uskonut. En ainakaan minä.

Intuitiosta

Olen jo kauan ollut tietäväni, mitä intuitio on. Olen myös aina pitänyt itseäni varsin intuitiivisena ihmisenä.

Kuitenkin vasta kaadettuani päälleni puoli litraa hyvin vetistä kosteusvoidetta juuri nukkumaanmenon hetkellä tajusin, että se pieni piilolinssien riisumisesta varoittava ääni päässäni oli paitsi kuuntelemisen arvoinen, myös juuri se, jota intuitioksi kutsutaan. Minulla oli tiedossani kaikki faktat: vahva läikyttämistaipumukseni, varsin epäkäytännöllinen likinäköni sekä täydellinen tietämättömyyteni silmälasieni sijainnista. En silti tietoisesti pystynyt päättelemään, että kosteusvoide kannattaa levittää ennen piilolinssien riisumista. Tehtävään tarvittiin alitajuntaa. 

En ole tätä ennen ymmärtänyt, että aivan sama mekanismi on käynnissä silloin, kun ostan asuntoa tai valitsen kahden houkuttelevan työpaikan välillä – että kaikki päätökseen vaikuttavat tosiasiat ovat jo päätöksentekohetkellä saatavilla, mutta päättelyketju on jotain alitajuista, automaattista ja usein myös tietoisen mielen ulottumattomissa. 

Toki on myös ennakkoaavistuksia, tunteita ja tuntemuksia, jotka ohjaavat suuntaan tai toiseen. Enää en kuitenkaan kutsuisi niitä intuitioksi.

Kevät

On se aika vuodesta, kun myöhästyn joka paikasta. Eihän kello voi olla lähelläkään viittä, kun on vielä täysin valoisaa.

La tante Marie décide de parler mal

Tänään päätin vihdoin katsoa tosiasioita silmiin ja ryhtyä toden teolla elvyttämään ranskan kielen taitoani. Perjantaina kirjoitin nimittäin pitkästä aikaa työhakemuksen, jossa totunnaisen tapani mukaisesti väitin sekä suullisen että kirjallisen ranskan kielen taitoni olevan erinomainen. Tämä työpaikka kuitenkin eroaa kaikista aiemmin hakemistani paikoista siinä, että tehtävä todella vaatii erinomaista ranskan kielen taitoa. Niinpä olenkin koko viikonlopun ajan miettinyt sitä pientä mahdollisuutta, että pääsisin työhaastatteluun ja ehkä jopa todella saisin kyseisen paikan. Tätä pohtiessani joutunut vihdoin myöntämään itselleni, että ranskani on tällä hetkellä hyvin kaukana erinomaisesta. 

Ranska on minulle erittäin tärkeä kieli ja keskeinen osa identiteettiäni. Perheeni muutti isäni työn vuoksi ranskankieliseen maahan ennen kuin osasin kunnolla puhua, ja ranskasta tulikin vähäksi aikaa kaikkein vahvin kieleni. Aikanaan vaihdoin toiseen kouluun, minkä myötä ranskan rinnalle tuli englanti, joka valtasi nopeasti ranskalta alaa ja hyvin pian syrjäytti sen ensimmäiseltä sijalta. Lopulta palasimme Suomeen, mikä mahdollisti äidinkieleni vahvistumisen ja sen siirtymisen ensimmäiselle sijalle kielikolmikossani. 

En suinkaan lopettanut ranskan kielen opintojani Suomeen muuton myötä, joten ranskani onneksi säilyi varsin elinvoimaisena pitkään. Kuitenkin nyt aikuisiällä ranskan käyttö on jäänyt vähäiseksi varsinkin aktiivisen kielitaidon osalta, ja olen jopa saanut itseni kiinni puhumasta ranskankielisten kanssa englantia ilman mitään varsinaista syytä. Joinain päivinä ranskan puhuminen on tarvittaessa onnistunut kohtalaisen hyvin, mutta toisina päivinä olen mennyt täysin jumiin. Käytän töissäni paljon eri kieliä, ja olen huomannut, että käytännössä aikuisiällä oppimani ja periaatteessa paljon huonommin osaamani espanja sujuu kielenkäyttötilanteessa nykyään huomattavasti ranskaa luontevammin. Kun yritän puhua ranskaa, keksin usein vain, mitä sanoisin espanjaksi. Järkyttävää.  

Uskon, että syy ranskan hankaluuteen on suhteellisen vähäisen harjoituksen lisäksi seuraava: se on minulle liian tärkeä, ja tavallaan osaan sitä liian hyvin. Tiedättehän sen tunteen, kun joku puhuu äidinkieltänne jollain tapaa eri lailla, kuin teidän mielestänne oikein on, ja teillä niin sanotusti ”särähtää korvassa”? Minusta tuntuu siltä lähes koko ajan, kun puhun ranskaa. Särähtelen jatkuvasti omissa korvissani, jolloin hämmennyn ja yritän kaikin keinoin välttää särisemistä. Lopputuloksena on tietysti, etten uskalla sanoa enää juuri mitään, enkä lopulta enää luota omaan kielikorvaani, jolloin noidankehä on valmis. Esimerkiksi espanjan ja ruotsin kohdalla tiedän varmasti puhuvani silloin tällöin aivan mitä sattuu – välillä huomaan sen itse, yleensä en – mutta hyväksyn asian enkä anna sen häiritä. Siispä puhun etenkin espanjaa hyvin sujuvasti, paljon ja mielelläni. Ranskan kohdalla tiedän puhuvani huonosti, enkä halua hyväksyä sitä. En millään. Tuo nainen raiskaa kaunista äidinkieltäni! Tukkikaa hänen suunsa! Jos hakemani työtehtävä edellyttäisi espanjan puhumista, minulla ei olisi epäilystäkään omasta osaamisestani, mutta kun se nyt onkin rakas ranskani, vietän unettomia öitä kynsiäni syöden. Järkyttävää. 

Niinpä olenkin tänään päättänyt opetella puhumaan ranskaa huonosti. Vedin syvään henkeä ja kirjoitin hyvin alkeellisen ranskankielisen viestin eräälle ranskankieliselle tuttavalleni. Hän vastasi viestiini ”oui”, ja siispä aloitamme puheharjoitukset keskiviikkona töiden jälkeen. Oh là là là là. Eh bien. Ouf.  

Keittiöbravuureista, eli minkäs muun kuin Master Chefin kirvoittamaa pohdintaa

On hassua, miten helposti Master Chef -kilpailijat tuntuvat nimittävän ruokia bravuureikseen. Ottavat muka kilpailussa varman päälle ja valmistavat bravuurejaan, ja sitten käykin ilmi, että bravuuria on valmistettu ehkä kahdesta viiteen kertaan kilpailua edeltävissä kotikokkauksissa.

Minusta ruoka on bravuuri vain, jos se onnistuu takuuvarmasti ja siinä on lisäksi jotain erityistä. Joka tapauksessa se on ehdottoman herkullinen, ja sitä on valmistanut mielellään kymmeniä kertoja (jollei tekniikka ole hyvin yksinkertainen tai ennestään tuttu) – bravuurin on oltava varma nakki. Minä olen esimerkiksi tehnyt pariin otteeseen erityisen hyvää majoneesia. Majoneesini ei kuitenkaan onnistu läheskään joka kerta, vaikka yrityksiä on ollut hyvin, hyvin monta. Useimmiten majoneesini on ihan toimivaa, mutta tuiki tavallista. En siis koskaan kutsuisi majoneesia bravuurikseni, vaikka sitä on pari kertaa kehuttu. 

Minun bravuureitani ovat espanjalainen perunamunakas, linssidal, linssikeitto, suklaakakku, kalakeitto, jokirapusalaatti ja mahdollisesti myös katkarapupasta. En nyt ihan äkkiä keksi muita.  

Kirkaslieminen kalakeitto

kalaa, esim. haukea tai ahventa
kalalientä
sipulia
valkosipulia
selleriä
porkkanaa
perunaa
tilliä
valkoviiniä
sitruunamehua
maustepippuria
laakerinlehti
suolaa  
oliiviöljyä
mahdollisimman paljon aikaa

Lisäksi vuodenajan ja mielitekojen mukaan esimerkiksi

muita yrttejä, haukikeitossa varsinkin timjami toimii kuin unelma
tuoreita tomaatteja
fenkolia
smetanaa tai muuta hapanmaitotuotetta tarjoiluvaiheeseen

Esivalmistelut

Fileoin (tai pyydän kalakauppiasta fileoimaan) kalan, suolaan kevyesti fileet ja keitän kalaliemen. Se on erittäin helppoa ja nopeaa: kuullotan kattilassa hetken aikaa pientä määrää sipulia (tämäkään ei ole välttämätöntä) ja mahdollisia muita mietoja kasviksia, joita sattuu olemaan valmiina liemilaatikossa tai jääkaapissa nahistumassa (kuten porkkanaa ja valkokaalia). Lisään reilusti vettä ja veden alettua kiehua kaiken, mitä kalasta on fileoinnin jälkeen jäljellä. Kala ehtii tavallisesti antaa liemelle kaikkensa jo viidessä minuutissa (jos kala on iso, se saa porista kymmenekin minuuttia), minkä jälkeen liemi pitää enää siivilöidä. Liemen poristessa ehtii pilkkoa ainakin sipulit, valkosipulit ja sellerit keittoa varten, hyvässä lykyssä muutkin vihannekset, jotka ovat matkalla keittoon.

Keitto

Kuullotan kasviksia perunoita ja tomaatteja lukuun ottamatta oliiviöljyssä hetkisen. Lisään kalaliemen ja valkoviinin, kiehautan ja lisään mausteet. Jos aikaa on paljon, napsautan levyn pois päältä ja annan keiton tekeytyä vähintään neljän tunnin ajan. Jos aikaa on vähemmän, käännän levyn pienelle ja annan porista vähintään kahden tunnin ajan.

Puolisen tuntia ennen tarjoilua käännän levyn takaisin päälle, lisään perunat ja annan kiehua niin kauan, että perunat ovat kypsiä (perunat voi toki laittaa mukaan jo ensimmäisessä vaiheessa, jos ei halua ehdottoman kirkasta lientä). Lisään lopuksi vielä mahdolliset tomaatit, paloitellut kalafileet, sitruunamehun ja mahdollisen tuoreen tillin.

Loma

Ennen lomaa tavallisesti kuvittelen, että lomalla on loputtomasti aikaa ja että lomalla ehtii tehdä kaikenlaista. Kuitenkaan käytännössä en yleensä ehdi lomalla tehdä juuri mitään muuta kuin vain olla. Tämänkin ehdin vain, jos annan itseni olla. Niin tälläkin lomalla.

Yhden päivän aikana ehdin nukkua, herätä, syödä, olla hetken, syödä taas ja mennä nukkumaan. Onko siis ihmekään, että arkena aika tuntuu niin usein loppuvan kesken? 

Arkena tapaan ihmettellä, miten vähän ehdin yhden päivän aikana tehdä. Tällä hetkellä ihmettelen, miten ylipäänsä ehdin tehdä mitään. Pelkkä oleminenkin riittää täyttämään päivät niin hyvin.

Les nuits blanches

Yksi suurimmista huveistani on lukea hyvä kirja loppuun keskellä yötä. Kuitenkin vähemmän miellyttävää on, että tähän usein vaaditaan – ja tästä usein seuraa – uneton yö.

Minulla on kaksijakoinen suhde unettomuuteeni. Joskus se on hyvin hankala asia, joskus vain hieman arkielämää haittaava ja kiusallinen. Toisaalta milloinkaan muulloin ei saa sellaista rauhan tunnetta, jonka voi kokea keskellä yötä yksin hereillä. Maailma on ihan hiljaa ja ajatuksilla on tilaa poukkoilla mihin hyvänsä. 

Paras tapa saada unta on tietenkin olla yrittämättä, mihin sisältyy monia kiusauksia. Nukahtamisen kannalta paras tapa olla yrittämättä on nimittäin maata sängyssä rauhassa yrittämättä nukahtaa, mutta sehän on vaikeaa. Juuri silloin yleensä pälkähtää päähän kaikenlaista. Toinen tapa on lukea jotain unettavaa, mutta kuten tässä blogissa on aiemmin ollut puhettakin, harvat kirjat unettavat riittävästi. Kolmas vaihtoehto on käytännössä luopua nukkumisen ajatuksesta täysin: ryhtyä tekemään töitä, kirjoittamaan tai lukemaan jotain, josta on jäljellä noin 80 sivua ja joka ei ole lainkaan unettavaa. Tietokoneen avaaminen on myös erittäin huono idea, jos haluaisi vielä nukkua. 

Tällä kertaa toteutin edellä mainituista kolme: avasin koneen, kirjoitin ja luin Jane Austenin Emman lähes loppuun. Seurauksena oli maaninen innostus, väsynyt loppuviikko ja vielä vähän seuraavaakin. Toisaalta, kyllähän se oli sen arvoista, helposti.