sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Clarissa Dallowayn virtaava tajunta

Olen viime päivinä pitkästä aikaa lukenut varhaisaikuisuuteni suosikkikirjaa Mrs. Dalloway, jonka on tietenkin kirjoittanut iki-ihana Virginia Woolf. Monen aikalaisensa tavoin Woolf kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka teksti virtaa tavalla, joka tarttuu väkisin. Woolfia luettua huomaa keskellä rautatieaseman ihmisvilinää pään pukevan itsekseen ajatukset sanoiksi tavalla, joka jäljittelee Woolfin viehättävää tajunnanvirtakerrontaa. Woolfia lukiessa elämä on hetken kauniimpi versio itsestään.

Lukiessani olen miettinyt, että jos ihminen lukee elämässään vain yhden modernistisen romaanin, niin sen tulisi hyvin mielellään olla juuri tämä. Hyvällä toisella sijalla on toinen ihana nainen eli D.H. Lawrencen Lady Chatterley, mutta sitä en lähtisi suosittelemaan aivan kenelle tahansa modernista romaanikirjallisuudesta kiinnostuneelle, vaan kenelle tahansa romanttisen kirjallisuuden ystävälle, joka haluaa tutustua modernistiseen romaaniin. Mutta Woolf sopii kenelle tahansa, joka tykkää lukea sellaisia kirjoja, jotka vaativat hieman aikaa ja hieman ajatusta.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Jo joutui kurpitsa-aika

Sunnuntaina sain odotettuja vieraita: juuri sopivan kokoisen joukon ystäviä, joilla oli mukanaan valtavan kokoinen kurpitsa suoraan kasvimaalta. Kurpitsasta tuli liki kahdeksan litraa keittoa, josta suurin osa on jo nyt maanantaina syöty.

Olen huomannut olevani allerginen kurpitsansiemenille ja kurpitsansiemenöljylle, joten viime syksyn keitto-ohjetta en voi enää itse käyttää. Se on suuri sääli, koska paahdetut kurpitsansiemenet totisesti tuovat keittoon sitä jotakin. Lisäksi kyseessä oli myskikurpitsan (eli butternutin) sijaan tavallinen talvikurpitsa, joka vaatii hiukan sukulaistaan enemmän maustamista.



Kurpitsakeitto

1 kokonainen talvikurpitsa
muutama sipuli
puolikas valkosipuli
jeeraa eli juustokuminaa
kasvislientä
chiliä
mustapippuria
suolaa
rypsiöljyä
voita


Puhdistimme ja kuutioimme koko suuren kurpitsan ja kuorimme ja pilkoimme sipulit. Kuullotimme sipuleita voi-öljyseoksessa tovin ja lisäsimme kurpitsakuutiot (tässä vaiheessa kymmenen litran kattilan kansi meni kiinni vain juuri ja juuri). Seuraavalla kerralla lisään jeerankin tässä vaiheessa, koska siten siitä irtoaa parhaiten makua. Kuulemma myös tavallinen kumina sopii kurpitsan kanssa kuin unelma. Kuutioidenkin paistuttua hetken lisäsimme kasvisliemen (ja toisen mokoman vettä, koska meillä oli vain litra kasvislientä). Annoimme kurpitsan porista kypsäksi, soseutimme ja maustoimme.

Ei-allergikot saivat uunissa 200 asteessa paahdettuja kurpitsansiemeniä (ja minä allergikon hupakko söin sekä runsaasti antihistamiinia että hiukan siemeniä).

Jälkiruoaksi teimme omenapaistosta:

Laitoimme vuokaan omenanlohkoja, ruishiutaleita, siirappia ja hiukan voita. Paistoimme uunissa 200 asteessa noin 45 minuuttia. Söimme jäätelön kera.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ryytineidot

Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila on erikoinen kirja. Tekisi mieli sanoa, että se on hyvää hömppää, mutta luonnehdinta ei tee kirjalle minkäänlaista oikeutta.

Lumoavien mausteiden kahvila on reseptikokoelma ja romaani, jossa on rankkoja ja kauniita asioita kiinnostavalla tavalla kerrottuna. Toisin sanoen kaikkea muuta kuin hömppää. Se on kuitenkin varsin huonosti kirjoitettu. En muista, oleko koskaan törmännyt kirjaan, jossa on näin kiinnostava tarina ja näin paljon sanottavaa näin miellyttävästi paketoituna ja näin huonosti kirjoitettuna. Yleensä asia on toisin päin: harkittua, taitavaa kielenkäyttöä ja usein juonen kuljetustakin, muttei kerrassaan mitään sanottavaa.

Luin kirjan suomeksi käännettynä, joten tekisi mieli väittää, että asiasta on vastuussa kääntäjä Henna Kaarakainen. En kuitenkaan usko, että näin on: joitain sanoja olisi voinut valita toisin ja jotkin lauseet olisi voinut rakentaa eri tavalla, mutta todellinen vika on mielestäni niin syvällä tekstissä itsessään, etten usko yhdenkään kääntäjän mahtavan sille kerta kaikkiaan mitään. Ehkä asiasta pitäisi syyttää alkukielisen laitoksen kustannustoimittajaa?

Uskon, että hyvä kustannustoimittaja olisi yhdessä Mehranin kanssa voinut saada tekstin sellaiseen kuntoon, että käsillä olisi jos ei nyt mestariteos, niin ainakin aivan loistava, viihdyttävä kirja. Mikäli kustannusalalta korviini kantautuneet huhut pitävät paikkansa, niin nykymaailmassa hyvilläkään kustannustoimittajilla ei yleensä ole aikaa eikä muitakaan resursseja tehdä työtään kunnolla. Kamala sääli. 

Onneksi Lumoavien mausteiden kahvila on myös keittokirja, joka opastaa iranilaisen ruoan saloihin. Kirjan jokainen luku alkaa reseptillä, joka liittyy jollain tavalla kyseiseen lukuun. Ainakin linssikeittoa, granaattiomenakeittoa, elefantinkorvia ja laventeli-minttuteetä on päästävä kokeilemaan mahdollisimman pian.

maanantai 16. syyskuuta 2013

27

Aleksandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan on monin tavoin hassu ja monin tavoin postmoderni kirja - sellainen sirpaleinen ja kikkaileva, jossa kertojat ja näkökulmat ja kerrontatavat vaihtuvat kaiken aikaa. Se keikkuu koko ajan iloisesti rajalla, jonka toisella puolella on hyviä kirjoja ja toisella silkkaa taitavasti kirjoitettua höpö höpöä. Jotenkin se onnistui tasapainoilemaan itsensä sinne hyvien kirjojen puolelle, enkä vieläkään tiedä tarkalleen, miten. Se siinä ehkä olikin parasta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

La tortilla eli perunamunakas

Maistoin ensimmäistä kertaa espanjalaista perunamunakasta eli tortillaa 11-vuotiaana Andalusiassa ystäväni tädin puutarhassa mangnoliapuun alla, ja olen ollut siihen koukussa siitä lähtien. Perunamunakas (tarkemmin ottaen tortilla de patatas) oli ensimmäinen ruokalaji, jonka opettelin tekemään lukemalla reseptiä. Kaikki siihenastiset ruoanlaitto-oppini olin saanut suoraan äidiltäni, mutta tässäpä oli ruokalaji, jota äiti ei ollut koskaan edes maistanut, eikä siis tietenkään osannut opettaa, miten sitä tehdään. Perunamunakas on helppo ja vietävän hyvä ruoka. Se on hyvää vastapaistettuna mutta vielä parempaa seuraavana päivänä kylmänä tai huoneenlämpöisenä, lämmittää sitä ei kannata. 

Minun versioni perunamunakkaasta syntyy näin:

10 munaa
puolisen kiloa perunoita
yksi sipuli
pari valkosipulin kynttä
suolaa
reilusti oliiviöljyä

Jos olen viitseliäällä päällä eikä minulla satu olemaan kaapissa keitettyjä perunoita, pilkon perunat pienehköiksi kuutioiksi ja paistan ne kypsiksi oliiviöljyssä. Yleensä kuitenkin aloitan höryttämällä ensin perunat kypsiksi, jolloin pieni hetki pannulla riittää. Keitettyjen tai höyrytettyjen perunoiden käyttäminen on epäilemättä paljon terveellisempää, mutta kokonaan pannulla kypsennetyt perunat maistuvat hiukan paremmilta. Ero on kuitenkin verraten pieni.

Jos käytän kypsiä perunoita, pilkon ja paistan sipulin yhdessä perunoiden kanssa, jos raakoja, lisään sipulin pannulle paistamisen loppuvaiheessa. Rikon munien rakenteen kulhossa, lisään perunat ja sipulit (oliiviöljy saa jäädä pannulle), puristan joukkoon valkosipulin kynnen ja maustan suolalla. Tässä vaiheessa seoksen kannattaa maistua hiukan suolaiselta, koska perunat imaisevat väistämättä osan suolasta itseensä. Perunoiden ja munien suhde on paras mahdollinen, kun munat peittävät perunat juuri ja juuri - mitä pienemmiksi perunat jaksaa pilkkoa, sitä enemmän perunaa munakkaaseen mahtuuu, ja monissa resepteissä perunoita on paljon, paljon enemmän kuin tässä (minä jätän perunani yleensä aika suuriksi).

Kuumennan oliviiöljyä hetken korkeareunaisella paistinpannulla ja kaadan muna-perunaseoksen paistumaan. Tässä vaiheessa lasken lämmön vähän keskilämmön alle (4 tai 5 minun liedelläni, jossa kuumin mahdollinen asetus on 12). Sitten munakas saa rauhassa hyytyä, mikä vie melko paljon aikaa. En ole mitannut, mutta arvelisin, että parisenkymmentä minuuttia vähintään. Tämän jälkeen seuraa kaikkein jännittävin vaihe eli munakkaan kääntäminen. Laitan munakkaan päälle sopivan kokoisen eli munakkaan itsensä levyisen lautasen, kippaan koko komeuden ympäri ja annan munakkaan liukua takaisin pannuun. Paistan vielä hetken, ja sitten onkin valmista.