tiistai 16. heinäkuuta 2013

Marin-seikkailujen Osa 7, jossa täti tapaa paikallista nuorisoa

Viime viikko oli sellaista haipakkaa ja kroonisen univelan vaikutusten kanssa taistelua, että loki pääsi hiukkasen jäämään tapahtumista jälkeen. Olemme opiskelleet maria luokkahuoneessa, kiertäneet Joškar-Olan museoita, osallistuneet televisioituun keskustelupaneliin, jonka aiheena oli koulutuspolitiikka, käyneet katsomassa jalkapallo-ottelun, jossa Kazaninin joukkue pettymykseksemme otti ja voitti Joškarin joukkueen sekä seisseet asuntolamme aulassa piirissä puhumassa maria ja venäjää sekaisin asuntolan työntekijöiden ja asukkaiden kanssa (en osaa kumpaakaan kieltä vielä juurikaan). He halusivat tietää muun muassa, mitä puulajeja Suomessa kasvaa ja miten suomalaiset mieluiten valmistavat kala-ateriansa. Meillä oli onneksi jo varsin marintaitoinen Pappi sekä melko hyvä sanakirja. Viikonloppuna kävimme retkellä vuorimarien parissa ja sunnuntaina soutelimme Kakšanilla unkarinmarilaisen Tanjan kanssa. Nämä kaikki ansaitsevat oman kirjoituksensa, ja kenties pääsenkin tekemään niille oikeutta lähitulevaisuudessa. Nyt on kuitenkin aika hypätä nykyaikaan. Alamme nimittäin toden teolla päästä asiaan, kuten aina käy silloin, kun on jo pian lähdössä kohti kotia.

Sunnuntai-iltana Guljani ja Joku Tyyppi sattuivat kuulemaan kadulla marinkielistä puhetta, tarttuivat tilaisuuteen ja menivät juttelemaan. Yritys onnistui, ja sen tuloksena Guljanilla oli erään nuoren marilaismiehen puhelinnumero ja sopimus soitella ja tavata tätä jossain päin Joškaria johonkin aikaan seuraavan päivän iltana.

Seuraavana päivänä eli eilen oli erittäin kaunis ilma, joten minä, Juha-setä, Guljani ja Kris menimme heti oppituntien jälkeen yliopiston puistoon istumaan. Pappikin oli aluksi seurassamme, mutta lähti piakkoin tapaamaan jo mainitsemaani unkarinmarilaista ystäväänsä Tanjaa, joka on parhaillaan kesäloman vietossa alkuperäisessä kotimaassaan. Olimme siinä aikamme syöneet suolaa, juoneet olutta ja soitelleet kitaraa, kun Guljani päätti soittaa elämänsä ensimmäisen marinkielisen puhelun. Guljanihan on aloittanut marin kielen opiskelun samaan aikaan kuin minäkin, mutta toiset onneksi oppivat kieliä toisia nopeammin: hän jutusteli täysin luontevasti puhelimessa kielellä, jota oli opiskellut kaksi viikkoa varsin kielioppipainotteisesta ja teoreettisesta näkökulmasta. Puhelun tuloksena oli, että seuraamme alkoi hyvin pian liittyä parikymppinen marilainen toisensa jälkeen, kunnes heitä oli laskujeni mukaan kuusi ja meitä siis yhteensä kymmenen. Myöhemmin Pappi palasi seuraamme ja saimme joukkoomme myös Jonkun Tyypin, joka sai kurjan sekaannuksen vuoksi tietää tapaamisesta harmillisen myöhään.

Minulla tietenkin sattui olemaan kitara sylissä marilaisten saapuessa, joten soitin ensi työkseni йӱрзö йӱреш:in. Muut lauloivat. Tämän jälkeen marilaiset pyysivät meitä laulamaan jonkin suomalaisen laulun. Jostain syystä päässä löi aivan tyhjää suomalaisten laulujen osalta, joten lauloimme karjalaksi. Lopetettuamme marilaiset lauloivat parikin mari muroa eli marilaista laulua. Tämän jälkeen alkoi vaikuttaa siltä, että olisi syytä kommunikoida jo muullakin kuin musiikin kielellä. Marilaiset Sasha, Ondrei, Eduard, Aljona, Irina ja Irina osoittautuivat pian ihastuttavan halukkaiksi kommunikoimaan kanssamme mariksi ja mieluiten vain mariksi.
Kahden viikon opiskelun jälkeen tiedän, että marissa on mutkikas tapa ilmaista sukulaissuhteita, että sen verbeillä on kaksi konjugaatiota, preesenstaivutus, kaksi preteritiä ja nomineilla kuusi sijamuotoa. En kuitenkaan osaa sellaisia perusfraaseja, joita voi tarvita tutustuessaan uuteen ihmiseen. Toisin kuin vaikkapa Gulani, minä en pysty tässä ajassa oppimaan kurssilla käytyä sanastoa  ja kielioppia niin, että voisin käytännön keskustelutilanteessa yhdistellä niistä lauseita, joilla saisin selville, mitä opiskelukaverini opiskelee, mistä hän on kotoisin ja miten hän viihtyy Joškar-Olassa. Osaan kyllä kysyä, mikä hänen nimensä on, mitä hänelle kuuluu ja mikä hänen äitinsä vanhempi veli tai nuoremman siskon puoliso on nimeltään. Tämä ei kuitenkaan osoittatunut ylitsepääsemättömäksi esteeksi: en tiedä, olenko koskaan missään tavannut sellaista kärsivällisyyttä ja kommunikaatiohalua, jota Aljona osoitti kysyessään helpon ja konkreettisen kysymyksen toisensa perään ja ottaessaan selvää minun suomensekaisista pseudomarinkielisistä sönkötyksistäni. Pian tiesin, että hän on 23-vuotias, kotoisin Morkista ja opiskelee fysiikkaa ja matematiikkaa Marin valtionyliopistossa, kuten tekee myös valtaosa uusista marinkielisistä tuttavuuksistamme.

Vietimme koko illan puistossa. Kävi ilmi, että myös Ondrei soittaa jonkin verran kitaraa ja että Eduard on hyvin innokas oppimaan espanjaa. Marin ja kitaran kuuden kielen lisäksi kommunikoimme siis espanjan ja suomen avulla, ja livahtipa joukkoon pari sanaa englantia ja venäjääkin. Minusta on tähän mennessä vaikuttanut siltä, että kaikista vastuksista huolimatta marin kieli, kulttuuri ja kansanperinne elävät ja voivat hyvin marilaiskylissä, olkoonkin, että varsin vanhusvetoisesti. Eilisen perusteella tiedän, että Joškarissa asuu ainakin kuusi parikymppistä nuorta, jotka puhuvat maria mieluummin ja paremmin kuin venäjää, osaavat valtavan valikoiman kansanlauluja ja -tansseja eivätkä hetkeäkään epäröi harrastaa molempia pääkaupunkinsa keskustan puistoissa ja kaduilla. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee lämpimästi kaikille. 
Keskusta ja yksi sen puistoista auringonlaskun aikaan. Kuvan otti Guljani.

P.S: Minun lisäkseni myös Pappi on ryhtynyt kirjoittamaan blogia, jossa hän käsittelee Marin-matkaamme. Siihen voi tutustua täällä. Suosittelen!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Marin seikkailut Marissa osa 6: Uimaretkiä


Kuvat: Joku Tyyppi. 

Saatuamme lääkärintodistukset olemme Jonkun Tyypin kanssa uineet kirkasvetisten morkilaislampien lisäksi kaupungin uimahallissa. Joškar-Olassa on oivallinen uimahalli, jossa on 50 metrin allas ja ainakin näin kesäaikaan hyvin väljää. Monet käyvät uimahallissa pelkästään peseytymässä, joten yleensä olemme saaneet vähintään yhden radan kokonaan omaan käyttöömme.

Ihan ainoat uimarit emme toki ole: uintireissuillakin pääsee mukavasti tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. Olemme esimerkiksi päässeet seuraamaan, kun eräs varttuneempi mieshenkilö opasti rehevää emäntäänsä rakastavan kärsivällisesti uinnin saloihin. Viime käynnillämme samalle radalle kanssamme änkesi pariskunta, jonka nimesimme Barbieksi ja Keniksi. En ole edes photoshopatuissa mainoskuvissa koskaan nähnyt kahta niin täydellisen ja muovisen näköistä ihmistä. Barbie oli tietenkin pukeutunut vaaleanpunaiseen hörhelöbikiniin ja sipsutti aidon Mattel-nuken tavoin varpaisillaan altaan reunaa pitkin matkalla pukuhuoneesen. Tästä viehättävästä pariskunnasta ei onneksi ollut suurta häiriötä, sillä he keskittyivät enimmäkseen kuhertelemaan altaan matalammassa päässä. Sen vähän, minkä he uivat, he tosin valitettavasti uivat hyvin hitaasti rinnakkain tukkien tehokkaasti koko radan.     
     
Olin aivan unohtanut, miten paljon pidän uimahallissa uimisesta. Jonkun oivallisten vinkkien ansiosta olen hyvin vähällä vaivalla oppinut tekemään uimisesta entistä miellyttävämpää – kun pään asento on oikea, niska ei mene jumiin, ja vapaauinnista on tullut miellyttävää ja rentoa veden läpi liukumista entisen maitohapporäpiköinnin sijaan. 

Vaikka asuntolamme on sinänsä siisti, on Joškar-Olan puhtauttaan kiiltävän uimahallin suihku melkoista luksusta asuntolan pesutiloihin verrattuna. Onni on käydä suihkussa niin, ettei tarvitse seistä nilkkojaan myöten vedessä, jossa ui muiden ihmisten karvoja.

Uimahallissa on lääkärintodistuksen lisäksi oltava uimalakki ja suihkutossut. Sisään pääsee aina varttia ennen jokaista tasatuntia, ja ulkona on oltava ennen seuraavan ryhmän saapumista. Jos ei poistu riittävän aikaisin, uimavalvojat ryhtyvät puhaltamaan pilleihinsä. Käytännössä uida ehtii siis reilun puoli tuntia, jos haluaa suihkutella ja pukea kaikessa rauhassa, ja mehän haluamme. Hallin seinällä on suuri näyttö, joka näyttää kellonajan ja veden lämpötilan lisäksi liikkuvaa kuvaa vedenalaisesta maailmasta. Parhaina päivinä näytöllä uiskentelee manaatti. 

Uimahalli ja Jonkun Skeitti. Kuvan otti Joku Tyyppi.
                           
Viime sunnuntaina kävelimme Jonkun kanssa kohti uimahallia, kun alkoi sataa. Sade tuli suuripisaraisten kuurojen aaltoina, sellaisina, joiden rajat näkee kun ne tulevat kohti. Kun olimme päässeet läpimärkinä Kakšanin rantaan sillan alle suojaan, jokeen iski salama aivan kohdallamme ja samalla taivas räjähti auki: Esteri laski housunsa ja antoi tulla oikein kunnolla. Äkkiä alkoi tuulla niin, että sateen kulkusuunnasta vaihtui pystysuorasta vaakasuoraksi. Me ja muut sillan alle suojautuneet saimme yllemme koko vartalon peittävän kurakerroksen. Siinä vaiheessa minä ja Joku tajusimme, ettei uimahalliin pääsystä ollut enää toivoakaan. Siirryimme katua reunustavalle kiveykselle seuraamaan, kun vesi nousi nousemistaan. Jyrinän ja salamoinnin tauottua kahlasimme Joškarin lainehtivia katuja pitkin Puna-armeijan kadun asuntolaan numero 4. Vartin kävelymatkaan meni pitkälle toista tuntia. Oli ihanaa. 

Puna-armeijankadun ja Pervomaiskoje-kadun kulmassa. Kuvan otti Joku Tyyppi.



keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Mari, marras, mort, muerta

Lähteinäni tässä kirjoituksessa ovat oman tietopohjani lisäksi Juha-sedän ja muiden matkallamme mukana olevien kielihistoriaan perehtyneiden henkilöiden suulliset tiedonannot sekä Papin reippaana poikana mukaan pakkaama Suomen sanojen alkuperä 2 (L-P). Mahdollisista virheistä vastaan tietenkin itse. Tosin Pappi haluaa tähän sanoa, että häntä saa lyödä, mikäli tietoni ovat kovin virheellisiä. Muussa tapauksessa Pappi ei toivo itseään lyötävän.

Opin eilen kiehtovan seikan Marinmaan nimen historiasta, ja siis tavallaan samalla omastakin nimestäni. Sana mari tarkoittaa marin kielessä miestä tai ihmistä, mistä se on luontevasti napattu kansan, kielen ja maan nimeksi.
Mutta nyt tulee kiinnostava osuus:

Kyseinen sana on marin kielessä indo-iranilainen laina. Papin ja Suomen sanan alkuperän tietojen mukaan indo-iranilaisessa kielimuodossa sanan merkitys on ollut kuolema. Tästä se on mordvalaiskieliskielissä, marissa, udmurtissä ja komissa alkanut vähitellen tarkoittaa kuolevaista ja lopulta yleistynyt tarkoittamaan vain yksinkertaisesti ihmistä.
Monissa indoeurooppalaisissa kielissä sana sen sijaan on säilyttänyt alkuperäisen merkityksensä: esimerkiksi ranskassa se on nykyään muodossa mort, espanjassa muerto. Suomessa se on tänä päivänä käytössä ennen kaikkea kuukauden nimessä marraskuu eli ’kuollut kuukausi’ ja ihon kuolleen kerroksen nimityksessä marraskesi.

Tavallaan olemme siis nyt kuoleman maan, kansan ja kielen parissa. Toisaalta kuolevaisuutemme on seikka, joka unohtuu liian helposti, joten tämä ei liene huonokaan asia.
Sitten on tietysti sekin vienosti selkäpiitä karmiva seikka, että minun nimeni sattuu lankeamaan yhteen kyseisen sanan marinkielisen muodon kanssa, vaikka historiallisesti se ei sukulaissana olekaan. Olen Mari eli marras, morte, muerta.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Marin seikkailut Marissa, osa 5: Mork

Kuvat: Guljani, Pappi ja Joku Tyyppi. Laulun sanojen suomennos Mari-täti ja Erika.

Vietimme lauantain maaseudulla Morkissa parin tunnin ajomatkan päässä Joškar-Olasta.  
Heti saavuttuamme uimme kirkasvetisessä lammessa hanhien, ankkojen ja kanojen katsellessa rannalta.




Joimme olutta marien vanhassa uhrilehdossa ja pesimme kasvomme pyhän lähteen vedellä. Taustalla jyrisi ukkonen. Lauloimme marilaissäveltäjä Rodeon Aleksein harmonikan säestyksellä Йӱржö йӱреш:in ensin mariksi ja sitten suomeksi.

 Йӱржö йӱреш:in sanat menevät (versiossamme) näin:

Йӱржö йӱреш, Йӱржö йӱреш           Sade sataa, sade sataa
Йӱржö йӱреш ӱмбакем                sade sataa päälle mun
Мыйже тыйым, мыйзе тыйым           minä sua, minä sua
изи годзек йöратем                 lapsest asti rakastin

Kertosäe:

ой молан тый йолташ                Oi miksi kultasein
от ончал ӱмбакем                   et katso minuun päin
мыйже вет нöренам                  minä raukka kastun
нöренам йӱр вӱдеш                  kastun sadevedessä

Öндал мыйым, öндал мыйым           Halaa mua, halaa mua        
öндал мыным йолташем               halaa mua, kultasein
мыйзе тыйым, мыйзе тыйым           minä sua, minä sua
изи годcек йöратем                 lapsest asti rakastin

Kertosäe

шупшал мыйым, шупшал мыйым         Pussaa mua, pussaa mua
шупшал мыйым йолташем              pussaa mua, kultasein
мыйзе тыйым, мыйзе тыйым           minä sua, minä sua
изи годзек йöратем                 lapsesta asti rakastin*

Kertosäe

Laulettuamme siirryimme läheisen kylän lavalle tanssimaan piiritanssia salamoinnin yltyessä. Tämän jälkeen vierailimme marilaisrunoilija Tšavainin museossa. Näimme pöydän, jonka ääressä hän tapasi kirjoittaa eepoksia.




Marilaiset ovat hunajakansaa, ja jotkut väittävät, että he ovat keksineet mehiläisten kasvattamisen. Vierailimme hunajatilalla, jossa söimme hunajaleipiä ja hunajaa lusikalla suoraan purkista ja joimme yrttiteetä. Tämän jälkeen tanssimme lusikat kädessä marilaisen tömistelytanssin hunajakatoksessa. Tunsin itseni satuhahmoksi. Huusimme näin:
Тыге мо?
Садыге шол

Onko näin?
Näin on!

Kesäkurssin viimekesäisen opettajan perhe otti meidät vastaan heidän sukunsa maatilalla eräässä morkilaiskylässä. Saavuttuamme alkoi sataa, joten juhla-ateria siirrettiin pihalta liiteriin. Meidät pistettiin istumaan, kun taas 86-vuotias isoäiti vaati aivan välttämättä saada seistä. Kotipolttoinen viina oli herkullista, ja huomasin ymmärtäväni marinkielisestä puheesta jo sanan sieltä, toisen täältä. Syötyämme ja juotuamme tanssimme kylän raitilla marilaisia piiritanssia. Kanat katselivat menoamme täälläkin.



* Laulun sanojen suomennos on muuten pitkälti kirjaimellinen, mutta kertosäkeen raukka on lisätty mitassa pysymisen vuoksi. Suomenkieliset sanat käyvät siis sellaisinaan melodiaan niin kuin Euroviisujen tekstitykset vanhoina hyvinä aikoina.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Marin kielestä

Olen aivan rakastunut marin kieleen. Pelkään pahoin, ettei tämä ole viimeinen kesä, kun minulla ja Juhalla on mahat marilaisesta majoneesista sekaisin Joškar-Olassa kesäaikaan. Marissa on paljon ö:tä ja y:tä ja erilaisia suhisevia s-äänteitä, ja erityisesti ihanan opettajamme Aljonan puhumana se kuulostaa eksoottiselta ja kotoisalta yhtä aikaa. Ja niin kauniilta!

Marissa on suomea osaavalle varsin paljon tuttuja sanoja: me on me, te on te, ja monet sanat paljastuvat tutuiksi pienellä päättelemisellä. Esimerkiksi olla-verbin taivutus kuulostaa hiukan siltä, kuin suomea ensimmäistä kertaa opiskeleva henkilö yrittäisi taivuttaa suomen olla-verbiä: möj olem, töj ulet, tudo uleš, me ulena, te uleda, nuno ulet*. Kokeile lukea ääneen, niin huomaat.

* Tässä yksinkertaistin hieman, ja merkkasin ö:llä äännettä, joka kirjoitetaan kyrillisillä ы: minä on mariksi мый, joka ei siis ole sama kuin venäjän taka-i eli, ы, vaan redusoitunut keskivokaali, joka kuulostaa minun korvaani milloin miltäkin, tässä tapauksessa aika pitkälti suomen ö:ltä hieman löysänlaiskasti äännettynä.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Mari-tädin seikkailut Marissa osa 4: Lääkärikäyntejä ja sukupuolirooleja

Kuten seikkailujen toisessa osassa kävi ilmi, Joškar-Olan uimahalliin ei pääse sisään ilman lääkärintodistusta. Joku Tyyppi on tottunut uimaan päivittäin, joten oli ilman muuta selvää, että lääkäriin oli päästävä. Juha sai vielä sopivasti samaan syssyyn hiukan mahaoireita ilmeisesti asuntolamme ”pullovedestä”, joten kesäkoulumme järjestäjien mielestä oli täysin välttämätöntä, että hänkin kävisi lääkärissä. Niinpä sitten varasimme kesäkoulumme johtaja Lidiyan avustuksella ajan yksityiseltä lääkäriasemalta ja ajoimme sinne taksilla, joka puikkelehti vikkelästi kaistalta toiselle kuljettajan katsellessa samalla pieneltä ruudulta TV-ohjelmaa, jossa bikiasuiset vaaleaveriköt suorittivat erinäisiä tehtäviä.

Lidiya tuli ystävällisesti mukaamme tulkkaamaan, mikä olikin oikein hyvä, sillä ensimmäinen kulttuuriero tuli vastaan heti aulassa: kun pääsimme sisään, Lidiya soitti muitta mutkitta lääkärille, joka tuli hakemaan meidät aulasta tutkittaviksi. Minä ja Joku vakuutimme hänelle olevamme terveitä, mikä jälkeen hän vilkaisi jalkojamme ja kirjoitti todistukset meille ja samalla kaupan päälle Juhallekin. Koko huvi maksoi paljon vähemmän kuin minun kahvipakettini.
Seuraavaksi Juha meni sisätautilääkärille ja Lidiya mukaan tulkkaamaan, ja minä ja Joku Tyyppi jäimme aulaan odottamaan. Joku oli hetkessä jälleen ihailijoiden ympäröimä, mutta minä en kauaa saanut seurata fanitapaamisen kulkua, sillä Lidiya tuli käskemään minut Juhan kanssa sisätautilääkärille. Tutkimushuoneessa lääkäri kyseli Lidiyan välityksellä minulta hyvin yksityiskohtaisia kysymyksia Juhan terveydentilasta. Kun en osannut vastata, sain molemmilta osakseni epäuskoisia päänpudistuksia ja kehotuksen olla tästedes paremmin perillä mieheni terveydentilasta. Lääkäri kysyi samat kysymykset Juhalta, minkä jälkeen hän kääntyi jälleen minun puoleeni käymään läpi matkavatsan hoito-ohjeita, joihin kuului viittä sorttia erilaisia lääkkeitä sekä kehotus syödä tulevan vuorokauden ajan pelkkää riisiä, josta minun tuli keittää Juhalle puuroa. Juhan kanssa näitä ohjeita ei tietenkään ollut mitään syytä käydä läpi.
Olen viimeisten viiden vuoden ajan ollut työni ansiosta jatkuvasti tekemisissä venäläisten kanssa, ja olen aiemminkin huomannut, että venäläiset – ja mitä ilmeisimmin myös marilaiset – odottavat naisilta parisuhteessa hyvin paljon ja miehiltä hyvin vähän. Tuntuu olevan aivan tyypillistä, että vaimo hoitaa kaikki perheen asiat ja tekee isojakin uhrauksia puolisonsa ja etenkin miespuolisten lastensa eteen. Eräskin tuttu venäläisnainen halusi jättää uransa kannalta äärimmäisen tärkeän kielikokeen väliin, koska koe sattui olemaan samaan aikaan kuin hänen poikansa jääkiekkojoukkueen harjoitukset. Luitte oikein, ei peli, vaan ihan tavalliset harjoitukset. Tämä selittänee osaltaan, että opettajamme oli aivan pöyristynyt, kun ilmaannuin aamutunneille ja kerroin Juhan nähneen viisaammaksi jäädä lepäämään huonosti nukutun yön jälkeen. Vielä hämmästyneempi opettaja oli, kun en heti lounastunnilla kiitänyt katsomaan, miten mieheni voi, vaan kävin ensin lounaalla. Hän oli silminnähden helpottunut, kun myöhästyin hieman seuraavilta tunneilta siksi, että kävin ostamassa Juhalle appelsiinilimonaatia.
Tervehdyttyään Juha järkytti erästä opettajaamme kertomalla pitävänsä ruuanlaitosta. Tämä lohduttautui arvelemalla, että Mari kuitenkin varmaan pitää ruuanlaitosta enemmän, koska hän on vaimo. Toisaalta tämä ehkä kertoo enemmän opettajastamme kuin vallitsevasta kulttuurista: seuraavana päivän hän sanoi, että Papin silmistä näkyy väsymys, koska hän kotoisin Kuopiosta.
Seikkailut jatkuvat osassa 5.
 

 

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Mari-tädin seikkailut Marissa, osa 3: Kahvia!

Sain jo Pietarin-junassa tietää, että Joškar-Olasta on erittäin vaikea löytää hyvää kahvia. Venäläiset juovat perinteisesti vain teetä, joten kahvi on ennen kaikkea ulkomaalaisia varten. Se on aina pikakahvia ja lähes aina vielä huonointa mahdollista sellaista. Asia olisi tietysti ollut pääteltävissä – kyllähän minä venäläisten hienon teekulttuurin samovaareineen tiedän, kuten senkin, että jos tee on hyvä, niin kahvi ei yleensä sitä ole, ja päinvastoin. En kuitenkaan ollut suonut asialle ajatustakaan, joten tieto tuli tullessaan melkoisena järkytyksenä. Olin oikein tyytyväinen, että lähtöaamuna join myöhästymisenkin uhalla kahvini kokonaan loppuun.

Pidän kovasti kahvista, enkä ole sen suhteen mielestäni kovinkaan nirso. Kahvi on minusta hyvää silloin, kun se ei ole kovin laihaa, paketti ei ole ollut liian kauan auki eikä kahvi ole seissyt keittimessä liian pitkää aikaa. Jos kuitenkin tilaan kahvilassa espresson tai vaikka capuccinon, herää se puoli minusta, joka muistuttaa kovasti tiettyjen hifisteiksikin kutsuttujen henkilöiden käytöstä elekroniikkaliikkeessä. Kyseessä on sama puoli, joka kitaraa ostaessaan käytti tuntikaupalla aikaa muun muassa kitaran valmistustapoihin ja puulajeihin perehtymiseen, ja joka pitää exel-taulukon avulla kirjaa kaikista kokeilemistaan kitarankielimerkeistä. Käsittääkseni jotkut kutsuvat tällaista toimintaa nörttiydeksi sen laajassa mielessä. Jos nörttiys määritellään pöhköyttä lähenteleväksi intohimoksi jonkin alan teknisiä yksityiskohtia kohtaan, olen ehdottomasti kahvinörtti.
Minun kahvilaespressoni pitää mielellään lähennellä täydellisyyttä. Se pitää valmistaa sopivan tasapainoisesta, tummapaahtoisesta kahvipapusekoituksesta, joka on jauhettu juuri sopivan karkeaksi juuri ennen keittämistä. Yleensä suomalaisissa kahviloissa mennään pieleen lämpötilan kohdalla: jos espresson keittää liian kuumalla vedellä, se palaa, ja lopputuloksena on hyvin kitkerä kahvikupillinen. Oikein keitetty espresso ei ole kitkerää, eikä sen pinnalla olevassa vaahdossa ole pieniä mustia pisteitä, jotka ilmaantuvat, kun kahvi kärähtää kovassa paineessa.

Pietarissa kahvin löytäminen ei tietenkään ollut ongelma, vaikka Moskova-aseman viereisen espressobaarin kahvilistan ja tilaamiemme vaihtelevan tasoisten tuotosten perusteella olikin aika selvää, että mitään vakiintunutta kahvikulttuuria ei Pietarissakaan taida olla. Minun tilaamani tuplaespresso oli hiukan laiha ja palanut mutta kuitenkin aivan juotavissa, mutta Juha-setä meni tilaamaan jääkahvin, joka oli yhtä kuin sokerilla maustettua jäämurskaa, jonka päälle oli kaadettu (palanut) espresso ja vähän maitoa. En hyväksy.
Junamatkalla ratkaisin kahviasian keittämällä pikakahvia junasta saamaani kauniseen tsaikkalasiin. Kofeiininpuutteessa kitkerä litku upposi melkeinpä irvistämättä, vaikkei minulla ollut edes maitoa.

Maanantaina päätin alistua kohtalooni ja sinnitellä koko päivän pelkällä teellä. Pahimmat vieroitusoireet taittuivat onneksi teen avulla melko hyvin, mutta totta kai päätä särkee ja olo on ärtyisä, kun kahdentoista kupin päiväannoksen pudottaa yhtäkkiä ensin noin puoleen ja sitten kokonaan pois.
Tiistaina menimme Jonkun Tyypin kanssa läheiseen 24 tuntia vuorokaudessa avoinna olevaan fiiniin супермаркеттиин, jossa – oi ihme – myydään pressopannuja! Hyllyssä oli kaiken pikakahvin lisäksi tasan yksi paketillinen pannukahvia, joka maksoi yhtä paljon kuin itse keitin, joka oli onneksi sentään erittäin kohtuullisen hintainen. Laskun suuruudeksi tuli 1500 ruplaa eli nelisenkymmentä euroa. Ei se parikymppiä keittimestä vielä mitään, mutta että kahvipaketista. Tosin tässä tuoretta pressokahvia siemaillessani ei tunnu missään.

Seikkailut jatkuvat osassa 4.

 

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Mari-tädin seikkailut Marissa osa 2: Joškar-Ola

Bussi Kazanista Joškar-Olaan oli yllättäen menomatkamme jännittävin osuus, sillä kuskimme ajotyyli oli juuri sellainen kuin venäläisen pikkubussin kuljettajalla voi pahimmillaan kuvitella olevan. Perillä loukkasin isäntäväkeämme heti kättelyssä toteamalla Joškar-Olan muistuttavan ensi silmäyksellä melko paljon Pretoriaa, joka sijaitsee Etelä-Afrikassa. Ei auttanut, vaikka selitin Etelä-Afrikan olevan vauras ja kaunis maa – Afrikka on ilmeisesti ainakin marilaiselle emännällemme ikävä vertailukohta, eivätkä siinä mitkään jalkapallon MM-kilpailut auta.

Kun olimme hieman asettuneet Joku Tyyppi ilmoitti haluavansa mennä uimaan, ja minä päätin lähteä mukaan. Matkalla uimahallille kävelimme pitkin Kakšan-joen rantaa kulkevaa katua läpi rakenteilla olevan kaupunginosan, jossa olo on kuin sadussa tai huvipuistossa. Alueella oli isäntiemme kertoman mukaan aiemmin lähinnä metsää ja puutaloja, mutta ne on nyt hävitetty lukuisten venetsialaista tyyliä jäljittelevien linnojen ja perinteiseen tyyliin rakennettujen ortodoksikirkkojen alta. Alue on varsin vastenmielisellä tavalla miellyttävä. Löysimme kyseiseltä alueelta Jonkun Tyypin iloksi joukon paikallisia skeittareita, jotka halusivat kaikki päästä valkokuvaan yhdessä Jonkun ja hänen upean saamelaisen skeittilautansa kanssa.  
Julkisuudelta emme välttyneet me muutkaan, sillä kesäkoulun avajaisissa oli paikalla meidän, opettajiemme ja Marin valtionyliopiston virallisten edustajien lisäksi runsaasti lehdistöä. Meitä sitten haastateltiin ja kuvattiin avajaisten yhteydessä pitkään ja hartaasti. Kun minulta kysyttiin, mitä tiedän Marin kielestä ja kulttuurista etukäteen, mainitsin tuntevani erään kansanlaulun. Toimittaja kysyi, osaanko laulaa sen, ja osasinhan minä. Tajusin vasta jälkikäteen, että kyseessä tosiaan oli televisiokamera ja kansallinen uutislähetys, ja niinpä minut nyt sitten skeittari-Tyypin tavoin silloin tällöin tunnistetaan Joškar-Olan kaduilla. Muuten asia ei haittaisi, mutta en oikein enää kehtaa hyräillä kyseistä kappaletta itsekseni julkisesti, sillä se tuntuu lisäävän tunnistusten määrää pahemman kerran.  

Emme päässeet uimahalliin,  koska uimahalliin päästäkseen on täällä esitettävä lääkärin allekirjoittama terveystodistus. Tämän jälkeen meni vielä pari päivää, ennen kuin löysimme lääkärin, joka ei ollut lomalla. Mutta siitä lisää seuraavissa osissa
joissa Mari-täti kärsii addiktiostaan, tutustuu paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään ja ihastuu peruuttamattomasti omaan kaimaansa.

    Kakšan-joki ja Punaisen kaupungin Venetsia. Kuvan otti Guljani.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Mari-tädin seikkailut Marissa, osa 1: Matka Kazaniin

Matkamme alkoi perheellemme erittäin tyypilliseen tapaan: juna Pietariin lähti aikataulun mukaan 6.12, joten minä ja Juha (joka Juha-setänäkin tunnetaan) nousimme Hakaniemestä raitiovaunuun kello 5:58. Matka kestää tyypillisesti vähän reilut kymmenen minuuttia, joten ehdin jo ryhtyä sopeutumaan ajatukseen seuraavasta junasta. En kuitenkaan muistanut, että lauantaina kuuden aikaan aamulla liikennettä on vähän, mikä nopeuttaa raitiovaununkin matkaa. Olimme siis paikoillamme peräti kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Junassa meitä odottivat jo kenties hieman huolestuneina matkakumppanimme Guljani sekä Joku Tyyppi, jotka saivat nauttia säikähdyksestä, jännityksestä ja yöllisen pakkamiseen aiheuttamasta univajeesta hysteerisen Mari-tädin holtittomasta hihityksestä Pietariin asti (jossa väsähdin ja siis hieman rauhotuin).

Helsingin ja Pietarin väliselle rataosuudelle sijoittuvat luonnollisesti myös Viipurin ja Terijoen juna-asemat. Oli jokseenkin häkellyttävää, kun junan ikkunasta vilahtelevat tutut paikat, jotka olin nähnyt aika tarkalleen 10 vuotta takaperin. Viime matkallani istuin lähinnä eläkeläisiä sisältävässä bussissa ensin 12 tuntia Viipuriin ja sitten Kannasta samaisella bussilla kierrellessä paljon lisää. Nyt Viipurin asema tuli vastaan ehkä 3,5 tunnin matkanteon jälkeen, jos en aivan väärin laskenut. Kyllä Allegro on hieno juttu!
Pietarin metroasemat ovat hyvin syvällä maan alla. Matkasimme metrolla Moskova-asemalle, jossa seuraamme liittyi nuori mies, johon viittaan näissä kirjoituksissa nimellä Pappi. Pappi tahtoo olla nimeltään Pappi, koska hänen kasvonseudun karvoituksensa muistuttaa erinäisten karjalaismummojen mukaan kirkonmiehen partaa ja tekee hänestä siis luotettavan näköisen. Tämä tietenkin on pienten sukukielten tutkijalle valtava etu ja siten arvatenkin myös ylpeydenaihe.  
Pietarissa nousimme iltapäivällä neljän aikoihin junaan, jonka määränpäänä oli Kazan ja saapumisaika seuraavana päivänä 13:45. En ollut koskaan käynyt Viipuria kauempana Venäjällä, joten tilanne oli äärimmäisen jännittävä. Hyvin pian kävi ilmi, että venäläinen yöjuna on kaikista kokeilemistani matkustustavoista mukavin, varsinkin, kun kauniiden tsaikkalasien ja oivallisen ravintolavaunun luomaan mukavuuteen vielä yhdistetään mitä mainioin matkaseura. Kaikkien edellä mainittujen henkilöiden lisäksi seurueeseen kuului Juhan omistama mutta matkan ajan pääosin minun haltuuni uskottu Sunnuntaikitara eli Nunnu sekä kalifornialais-suomalainen nuori mies nimeltä Kris, joka löysi seurueen suomenkielisen puheen ja marinkielisen laulun johdattamana. Kris tiesi kertoa, ettei kurssille ollut heidän lisäkseen ilmoittatunut muita, joten koko Marin kesäkoulu 2013 oli näin ollen virallisesti kasassa.
Junamatkalla nukuin paremmin ja pidemmän aikaa kuin moneen päivään, soitin ja lauloin paljon ja näin ensi kertaa Volga-joen (lukija voinee helposti arvata, mitä laulua siinä vaiheessa matkaa laulettiin). Kehitimme myös uralilais-altailaisen tanssihypoteesin, jonka tueksi tutkimusryhmämme uskoo löytävänsä empiiristä aineistoa Marinmaalta.
Seuraavassa jaksossa selviää muun muassa, pääsikö seurue Joškar-Olaan, ketkä pääsivät televisioon sekä mitä vaaditaan, jotta Marissa pääsee sisään uimahalliin.