Perheiden suljettu arki

Tuttavapiirissäni on melko monta lapsiperhettä, mutta ei yhtäkään sellaista, jonka arjessa saisin olla kunnolla läsnäoleva Mari-täti. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että lapsiperheiden – kuten melkein kaikkien muidenkin perheiden –  arki on nykyään valtavan aikataulutettua, eikä arjessa voi olla kunnolla läsnä, jos jokainen tapaaminen on sovittava kalenterin kanssa viikkojen päähän. Toinen syy on, että monien ennen läheisten ja arkeensapäästävien ihmisten elämä tuntuu muuttuvan tässä suhteessa radikaalisti, kun perheeseen syntyy lapsi.

Kun pariskunnalle syntyy lapsi, ydinperheestä tulee kiinteämpi ja yksityisempi yksikkö kuin ennen lapsen saamista. Arki tuntuu monessa lapsiperheessä olevan asia, jonka ympärillä roikkuvaa yksityisyyden verhoa pääsevät raottamaan ainoastaan verisukulaiset ja ne, joilla on esimerkiksi avioliiton tai kummiuden kautta virallinen side perheeseen. Siis ne, jotka kuuluvat anoppini sanoin ”omaan porukkaan”. 

Ystävien ja etenkin tuttavien nenän edestä arjen verhot vedetään tomerasti kiinni. Ihan ilman lapsiperheen arkea ei heidänkään tarvitse olla: hyvissä ajoin etukäteen sovittuina ajankohtina lapsiperheiden vanhemmat avaavat suosiollisesti arkensa esirippua, ja ystävät ja sun muut täti- ja setäihmiset pääsevät silloin seuraamaan somaa näytelmää nimeltä Perheidylli. Kuten teatterissa yleisemminkin on tapana, yleisön odotetaan pitävän suunsa kiinni ja osoittavan suosiotaan hymyin, suopein katsein ja taputuksin aina sopivissa kohdissa. Minä rakastan teatteria, ja koska Perheidyllistä puuttuu tarkka käsikirjoitus, se tarjoaa useimmiten hyvän improvisaatioesityksen, josta parhaassa tapauksessa tulee hyvä mieli ja vauvakuume kaupan päälle. 

Entisen puolisoni perheen kanssa sain kokea päinvastaisen kehityskaaren: kun silloisen avomieheni veljen perheeseen syntyi esikoistytär, ennen varsin etäisestä isoveljestä ja hänen mukavasta mutta siihen asti tuntemattomasta vaimostaan tuli yhtäkkiä lähisukua, ehkä suorastaan laajennettua perhettä. Asuimme samassa kaupunginosassa ja olimme täysin hullaantuneita mieheni veljentyttäreen ja hieman myöhemmin saapuneeseen veljenpoikaan, joten olimme luonnollinen valinta, kun oli tarvetta lapsenvahdille, ja tarvettahan oli. Homma toimi myös toisin päin: kun meillä oli tarvetta viettää aikaa lasten kanssa tai kun muuten kaipasimme seuraa, ei tarvinnut kuin soittaa ovikelloa tai pirauttaa puhelimella koko konkkaronkka kylään. Vaikka erosta on vuosia, kaipaan välillä eksäni lähisukua niin, että tekee fyysisesti kipeää. 

Monissa perheissä edellä mainitsemaani omaa porukkaa on omasta takaa niin paljon, ettei arkeen enää mahdu muita, ja sitä on tietysti syytä kunnioittaa. Arvostan suuresti sitä, että vietetään arkea biologisten isovanhempien, setien ja tätien kanssa. Välillä on myös oikein ja terveellistä, että ydinperhe vetää verhot kiinni ihan kaikkien ulkopuolisten edestä ja keskittyy hetken vain itseensä. Kaikkien perheenjäsenten jossain vaiheessa kaipaamasta yksinolosta nyt puhumattakaan.   

Kuitenkin tällainen täti-ihminen vailla biologisia sisaruksia välillä ihmettelee, miksei hänen lastenhoitajan kyvyilleen tunnu olevan minkäänlaista tilausta. Lapsiperheissä kuitenkin tunnutaan usein harmittelevan arjen kiireisyyttä ja oman ajan rajallisuutta (viimeksi Laura Saarikosken oivallisessa kolumnissa), ja aivan varmasti syystä. Aiemman kokemuksen perusteella tämä täti myös tietää, että lastenhoito todellakin käy välillä työstä, ja että hoidettuaan kahta alle kouluikäistä jo muutaman tunnin ajan ihminen on melko puhki. Joskus 30 minuuttia uhmaikäisen kanssa riittää iskemään ilmat pihalle ja imemään kaikki voimat. Jotenkin luulisi ainakin osan vanhemmista siis kaipaavan arkeensa enemmän apua, kuin mitä laajakaan oma porukka voi tarjota. 

Kuitenkaan minunlaisiani lapsettomia täti-ihmisiä – siis yleensä vanhempien ystäviä lapsia edeltäneeltä ajalta – ei ole nyky-Suomessa tapana pyytää lastenhoitoavuksi. Miksi ei? 

Syitä siihen, miksi juuri minä en ole kovin suosittu ehdokas lastenvahdin vastuulliseen tehtävään on nähdäkseni ainakin viisi:

1. En ole omaa porukkaa, toisin sanoen minua ei sido perheeseen veri eikä velvollisuus. Minun ei ole pakko sietää mitä tahansa, eikä pienten lasten hyvästä käytöksestä tietenkään ole mitään varmoja takeita – täti ei voi varmasti tietää, mihin lupautuu, kun vakuuttaa pärjäävänsä ihan hyvin myös silloin, kun lapsella on vähemmän kuin hyvä hetki. 

2. Astetta vieraampana ihmisenä olen myös astetta vähemmän luotettava. Vanhemmat eivät voi varmasti tietää, miten tututkaan täti-ihmiset reagoivat vaikkapa lasten huonoon käytökseen, jos sellaista esiintyy – vanhempi ei voi tietää, lähteekö täti torumaan lasta kohdassa, jossa vanhempi antaisi asian mennä, siis kasvattamaan lasta väärin. Tämä on monelle kontrollifriikille nuorelle aikuiselle liikaa. Osaan hyvin samastua tähän, koska kuulun itsekin kontrollifriikkien henkilöiden iloiseen joukkoon. 

3. Lapsettomat tädit ja sedät eivät missään nimessä ole yhtä herkkiä huomaamaan lapsen tarpeita kuin vanhemmat ja isovanhemmat, eivät ainakaan aluksi. Tämäkin on pelottavaa, ja joskus mietin, miten kukaan vanhempi ikinä malttaa päästää lapsensa välittömän näkökenttänsä ulkopuolelle. Toisaalta miten muutenkaan lapsi kasvaisi omaksi itsekseen ja oppisi toimimaan tässä maailmassa, jossa jokainen vastaantulija ei todellakaan osaa tai edes halua ottaa hänen tarpeitaan huomioon? 

4. Tapaan melko avoimesti kertoa käyväni kognitiivisessa psykoterapiassa uupumus- ja ahdistusoireitteni vuoksi. Kaikenlaiset mielenterveysongelmat ovat edelleen ihmisten enemmistölle massiivinen tabu, ja mielenterveysongelmiin yleensä neutraalisti suhtautuvat ihmiset muuttuvat helposti varsin ennakkoluuloisiksi heti, kun kyse on siitä, kuka viettää aikaa heidän lastensa kanssa.* 

5. Tapaan myös toisinaan sanoa ääneen olevani kristitty, minkä olen ihme kyllä todennut paljon pahemmaksi tabuksi kuin mielenterveysongelmat. Tai sitten se on vain asia, josta ihmiset uskaltavat avoimemmin järkyttyä, mene ja tiedä.    

Tuttavapiirissäni on muutamia pienten lasten vanhempia, jotka ovat reagoineet alati toistuviin vuodatuksiini tästä aiheesta sanomalla, että kaltaiseni kristityt pähkinäpäät saavat tulla heille lastenvahdiksi milloin tahansa. En ole kuitenkaan tähän mennessä tarttunut yhteenkään tarjoukseen. Ehkä vikaa on vähän minussakin, kun en ole aktiivisemmin tuppautunut perheiden arkeen ja lapsenvahdiksi. Kuitenkaan yhdenkään tällaisen tarjouksen yhteydessä ei ole koskaan esitetty tarkempaa päivä- tai aikaehdotusta, joten en voi olla varma, ovatko he tosissaan. Ongelma on tietysti siinä, että hekään eivät voi millään tietää, olenko minä tosissani. Minä en ehkä riittävästi uskalla korostaa lastenvahtihalujani. Siinä on sekin, että liika innokkuus viettää aikaa lasten kanssa on valitettavasti nykymaailmassa vähintäänkin arveluttavaa, varsinkin, kun kyseessä on tunnetusti psyykkisesti epätasapainoinen tapaus. 

Vanhemmat (kuten muuten myös koiran- ja kissanomistajat) tuntuvat myös pitävän muutamaa hassua tuntia yksin lastensa seurassa niin isona palveluksena, että siitä hyvästä tädille pitäisi vähintään tarjota gourmet-illallinen. Ei sillä, ettenkö mielelläni söisi gourmet-illallisia. Mutta ei se niin mene. Jos lapset ovat kivoja ja heillä on hyvä päivä ja he vielä vihtyvät seurassani, olen ikionnellinen, ja siinä on vastapalvelusta kylliksi. Jos eivät, kestän sen. Jos lapset ovat pieniä hirviöitä, jotka solvaavat minua tauotta ja syytävät päälleni vihreää räkää, kestän senkin. Todettu on. Samalla onnistun rauhoittamaan biologista kelloani hetkeksi, mikä ei ole hullumpi juttu sekään. 

Pääpointti ei kuitenkaan ole se, että haluaisin viettää enemmän aikaa lasten kanssa, vaikka siis, haluan, haluaisin niin kovasti. Pääpointti on tässä: haluaisin, että ihmiset elämäntilanteesta ja perheensä muodosta riippumatta päästäisivät toisiaan helpommin arkeen sisään. Arki on niin paljon mukavampaa, kun sen saa jakaa muidenkin kuin ydinperheeseensä kuuluvien ihmisten kanssa. Teatterissa on mukavaa, mutta ei siellä katsomossa aina jaksa istua. 

*Tämä on muuten hieman erikoista, kun otetaan huomioon, että mielialalääkkeitä syöviä ihmisiä oli tässä maassa vuonna 2011 kaksi kertaa niin paljon kuin Tampereella asukkaita. Kaltaiseni päästään terapian avulla huolehtivat tädit ja sedät astetta lievenpine mutta kiistattomine mielenterveysoireineen eivät edes kuulu tähän joukkoon.