Täti soittaa kitaraansa (ja on aivan kummissaan)

Ranskan kielen opiskelun ja neulomisen lisäksi olen aloittanut tänä keväänä kolmannenkin uusvanhan harrastuksen, nimittäin kitaransoiton. Kitaralla ja ranskan kielellä on itse asiassa kannaltani hyvin paljon yhteistä: molemmat lähtevät syvältä lapsuudesta ja ovat siis kiinnittyneet olemukseni sisimpiin kerroksiin. Tietenkin suhtaudun molempiin suurella tunteella.

Keskiluokkaisessa lapsuudenkodissani soi ei koskaan soinut piano, vaan aina kitara. 

Itse olen opetellut kitaransoittoa silloin tällöin itsekseni ja isäni sekä lukuisten musikaalisten ystävieni avustuksella, mutta into aina jossain vaiheessa joko lopahtanut realististen tavoitteiden puutteeseen tai jäänyt muiden vähemmän vaivalloisten harrastusteni alle. Lopahduksiin lienee vaikuttanut sekin, että minulla ei koskaan ole ollut varsinaista opettajaa, vain lukuisia ihania ja kärsivällisiä oppaita. Mutta nytpä onkin! Käyn suunnilleen kerran viikossa kitaratunneilla, ja ainakin näin alkuhuumassa olen soittanut lähestulkoon joka päivä jo useamman viikon ajan. 

Soittaminen on parasta pitkään aikaan. Olen pöhkönä soittimeeni kuin vastarakastunut, ja pitkästä, pitkästä aikaa olen myös kuunnellut paljon musiikkia. Tekee niin hyvää.  

Kitaransoitossa mainiota on sekin, etten ole koskaan osannut sitä. Perfektionismini pysyy siis itsestään melko hyvin kurissa, ja voin vain keskittyä onnelliseen rämpyttämiseeni. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu siltä, että voin aivan todella oppia soittamaan. Minä, kuka olisi uskonut. En ainakaan minä.