Osa 5: Hiljaisuudesta

Tietyillä Afrikka-stereotypioilla on vankka pohjansa todellisuudessa. Elämä Bobossa on aivan käsittämättömän yhteisöllistä, sosiaalista ja meluisaa. Majapaikkamme on kolmesta huoneesta koostuva, sisätiloiltaan arviolta kuudenkymmenen neliömetrin kokoinen talo, jossa on asustanut parhaimmillaan neljä vähemmän hiljaista suomalaisnaista, kaksi kummassakin pienessä makuuhuoneessa. Suomalaisella mittapuulla asumme siis melkoisen sosiaalisesti ja ahtaasti, ja jo meidän elämisestämme kuuluu melko paljon erilaisia ääniä. Lisäksi naapurissa rakennetaan taloa, kadulla ihmiset huutelevat toisilleen ja rupattelevat talojen nurkilla, lapset kirkuvat, kanat kaakattavat ja vuohet määkivät, seinänaapureillamme soi jatkuvasti radio ja hieman kauempana tietysti rummutetaan, erityisistä konserteista, tapahtumista ja useita kertoja päivässä moskeijalta kantautuvista rukouskutsuista puhumattakaan. Tästä kaikesta huolimatta talomme tuntuu hiljaisuuden tyyssijalta: kaikkialla muualla ihmisiä, meteliä ja tapahtumia on paljon, paljon enemmän.

Kun olin 11-vuotias, perheeni muutti Brysselin lähiöstä Espooseen. Olin aina ollut huono nukahtamaan ja nukkumaan, mutta Suomeen muutettua kesti vuosia, ennen kuin totuin hiljaisuuteen niin, että pystyin nukahtamaan edes entiseen malliin. Hiljaisuus itsessään ei ollut ongelma – parhaiten olen aina nukkunut mökillä, jossa hiljaisuus on kesällä metsän huminaa, lintujen laulua ja laineiden liplatusta, talvella jään ritinää ja tuulen suhinaa. Espoossa hiljaisuus oli etenkin öisin täydellistä tavalla, johon en ollut koskaan tottunut – huoneeseeni ei kantautunut ääntä sen enempää luonnosta kuin liikenteestäkään. Hiljaisuuden rikkoivat äänet, joita en ollut tottunut kuulemaan yksittäisinä. Nyt kuulin joka kerta, kun naapurin poika lähti mopolla ostarille, koira haukkui tai naapuri yski unissaan, ja lisäksi liudan yksittäisiä kilahduksia ja kolahduksia, joiden aiheuttajaa en tiennyt. Makasin sängyssä ja rukoilin, että kuulisin vain tuttuja ääniä, kunnes jossain vaiheessa luovutin ja hiivin vanhempieni sänkyyn, jossa tajuntani täytti heidän äänekäs kaksiääninen kuorsauksensa. Nykyään asun 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa keskellä kaupunkia, jossa elämisen äänten ja liikenteen humina on vähäistä mutta kuitenkin tasaisen jatkuvaa kaikkina vuorokauden aikoina. Tavallisesti nukun varsin hyvin.

Vajaassa kahdessa viikossa olen tottunut bobolaisen omakotitaloalueen ympäristön perusmeteliin varsin hyvin. Jaksan päivässä vain tietyn määrän sen ylittäviä ääniä ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta kotimme tavallinen taustahäly todella tuntuu hiljaisuudelta. Iltojen ääniin täällä on hyvä nukahtaa. En enää lainkaan huomaa moskeijalta kantautuvia rukouskutsuja, ellen erikseen ryhdy niitä kuuntelemaan. Tiedän jo, että kotiin palattua hiljaisuus melko varmasti ahdistaa toden teolla. 

Kotimme portti sisäpuolelta kuvattuna.