Marin seikkailut Marissa, osa 5: Mork

Kuvat: Guljani, Pappi ja Joku Tyyppi. Laulun sanojen suomennos Mari-täti ja Erika.

Vietimme lauantain maaseudulla Morkissa parin tunnin ajomatkan päässä Joškar-Olasta.  

Heti saavuttuamme uimme kirkasvetisessä lammessa hanhien, ankkojen ja kanojen katsellessa rannalta.

Joimme olutta marien vanhassa uhrilehdossa ja pesimme kasvomme pyhän lähteen vedellä. Taustalla jyrisi ukkonen. Lauloimme marilaissäveltäjä Rodeon Aleksein harmonikan säestyksellä Йӱржö йӱреш:in ensin mariksi ja sitten suomeksi.

 Йӱржö йӱреш:in sanat menevät (versiossamme) näin:

Йӱржö йӱреш, Йӱржö йӱреш           Sade sataa, sade sataa

Йӱржö йӱреш ӱмбакем                sade sataa päälle mun

Мыйже тыйым, мыйзе тыйым           minä sua, minä sua

изи годзек йöратем                 lapsest asti rakastin

Kertosäe:

ой молан тый йолташ                Oi miksi kultasein

от ончал ӱмбакем                   et katso minuun päin
мыйже вет нöренам                  minä raukka kastun
нöренам йӱр вӱдеш                  kastun sadevedessä

Öндал мыйым, öндал мыйым           Halaa mua, halaa mua        

öндал мыным йолташем               halaa mua, kultasein
мыйзе тыйым, мыйзе тыйым           minä sua, minä sua
изи годcек йöратем                 lapsest asti rakastin

Kertosäe

шупшал мыйым, шупшал мыйым         Pussaa mua, pussaa mua

шупшал мыйым йолташем              pussaa mua, kultasein

мыйзе тыйым, мыйзе тыйым           minä sua, minä sua

изи годзек йöратем                 lapsesta asti rakastin*

Kertosäe

Laulettuamme siirryimme läheisen kylän lavalle tanssimaan piiritanssia salamoinnin yltyessä. Tämän jälkeen vierailimme marilaisrunoilija Tšavainin museossa. Näimme pöydän, jonka ääressä hän tapasi kirjoittaa eepoksia.

Marilaiset ovat hunajakansaa, ja jotkut väittävät, että he ovat keksineet mehiläisten kasvattamisen. Vierailimme hunajatilalla, jossa söimme hunajaleipiä ja hunajaa lusikalla suoraan purkista ja joimme yrttiteetä. Tämän jälkeen tanssimme lusikat kädessä marilaisen tömistelytanssin hunajakatoksessa. Tunsin itseni satuhahmoksi. Huusimme näin:

Тыге мо?

Садыге шол

Onko näin?

Näin on!

Kesäkurssin viimekesäisen opettajan perhe otti meidät vastaan heidän sukunsa maatilalla eräässä morkilaiskylässä. Saavuttuamme alkoi sataa, joten juhla-ateria siirrettiin pihalta liiteriin. Meidät pistettiin istumaan, kun taas 86-vuotias isoäiti vaati aivan välttämättä saada seistä. Kotipolttoinen viina oli herkullista, ja huomasin ymmärtäväni marinkielisestä puheesta jo sanan sieltä, toisen täältä. Syötyämme ja juotuamme tanssimme kylän raitilla marilaisia piiritanssia. Kanat katselivat menoamme täälläkin.

* Laulun sanojen suomennos on muuten pitkälti kirjaimellinen, mutta kertosäkeen raukka on lisätty mitassa pysymisen vuoksi. Suomenkieliset sanat käyvät siis sellaisinaan melodiaan niin kuin Euroviisujen tekstitykset vanhoina hyvinä aikoina.

Täti täpinöi

Meille tulee tänään neljä ihmistä kylään puhumaan suomea ja ranskaa ja syömään minun laittamiani ruokia! Ja tutustumaan perheemme uuteen kitaraan, joka on nimeltään Sunnuntai (ja tunnetaan tässä vaiheessa myös nimillä Nuni, Nunnu ja Nunnuhanibeibi).

Ehkä parasta tässä on, että kaksi vieraista tulee ihan spontaanisti. Juha-setä ei osaa vielä raskaa, mutta haluaa kylpeä kielessä, siis päivällinen kuudelle. Ja kolme neljästä ei ole edes koskaan käynyt meillä! Ihanaa! Jos tämä ei karkota flunssanrippeitä, niin ei sitten mikään. Oh là là miten jännittävää!

Le menu:

pinaattivohveleita
jugurttikastiketta
porkkanasalaattia
porkkanatonta salaattia
fetajuustoa
marinoituja belugalinssejä
paistettuja herkkusieniä

***

toffeeyllätys
vanilijajäätelöä

Melkein kaikki reseptit ovat jo tässä blogissa (vohvelit aion tehdä lettutaikinalreseptilläni). Jugurttikastike tarkoittaa suolalla, pippurilla ja runsaalla valkosipulilla maustettua turkkilaista jugurttia, belugalinssit marinoin sekoittamalla niihin keittämisen jälkeen balsamiviinietikkaa, oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Sienet yksinkertaisesti paistan pannulla voissa.

Ostin myös kukkia maljakkoon.

Ylös, ulos ja keikalle

Viime päivät ovat kuluneet pääasiasssa seinää tuijotellen ja kitaraa soitellen, mutta tänään päätin reipastua ja lähteä baariin kuuntelemaan musiikkia. Kaiken kukkuraksi lähdin ihan yksin, mikä on varsin poikeuksellista ja valitettavan kaukana mukavuusalueeltani. Mutta sepä sopikin hyvin, kun olen suhteellisen säännöllisesti yrittänyt tehdä jotain pelottavaa. Julkaista blogitekstejä, neuloa villatakkia, puhua ranskaa ja käydä kitaratunneilla, ihan vain muutamia mainitakseni.

Tänään en olisi millään jaksanut. En siis yhtään millään. Jätin yhdet takuulla kivat ja minulle tärkeät juhlat väliin, koska en vain pystynyt lähtemään. Mutta jotenkin juuri ennen kyseistä konserttia huomasin vaihtaneeni pyjaman ihan oikeisiin vaatteisiin ja olevani eteisessä vetämässä takkia päälleni ja ulkokenkiä jalkaani. Ennen kuin ehdin katua, olin jo raitiovaunussa.

Ilta oli mitä mainioin. Oli kaksi aivan mahtavaa yhtyettä. Kaikki väsymys ja ahdistus kaikkosi ensimmäisen kappaleen aikana, ja se on paljon sanottu, sillä väsymystä ja ahdistusta riitti. Tänään kannatti ilman muuta ottaa itseä niskasta kiinni. 

Minut on kasvatettu* uskomaan, että itsestä on pidettävä luja niskaote aina. Kuitenkin viime vuosina olen huomannut, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. On annettava itsen olla. Ja sitten kuitenkin tulee näitä päiviä, jotka tavallaan todistavat ihan päinvastaista. Mistä tietää, milloin ottaa itseään niskasta kiinni, ja milloin antaa olla? Sen kun oppisin. 

*Vastuussa tästä eivät suinkaan ole vain vanhempani, vaan syytän tästä ennen kaikkea ympäröivää yhteiskuntaa ja itseäni. Mutta etenkin yhteiskuntaa! 

Silittämisestä

Olen pitkästä aikaa päässyt taas kunnolla vaatteiden silittämisen makuun. Hyvin monta vuotta kului niin, ettei silityskorini tyhjentynyt lähes koskaan kokonaan – silitin siitä ehkä päällimmäiset, jos joskus jaksoin. Ei oikein ollut mitään päällepantavaa.

Nyt asiaan on tullut muutos:  jo useamman viikon olen odottanut, että saan pestyä pyykkiä, jotta saisin taas silittää. Tänään minulla oli aivan kamala päivä töissä, jonka jälkeen en jaksanut mitään, en siis niin mitään. Mutta äkkiä alkoi tehdä mieli silittää, ja siispä silitin. Kun silitettävä loppui, ompelin – muun muassa irronneita nappeja – ensimmäistä kertaa noin neljään vuoteen. Silittäessä tuli itku, ja sen myötä paljon parempi olo. Nyt minulla on taas silitettävää, sillä ommellut vaatteet pitää vielä silittää. Ihanaa. 

Sitä silittäminen juuri on, ihanaa. Vaatteiden, kissojen, koirien, ihmisten selkien silittäminen. Kyllä te tiedätte. Silittäminen tutkitusti laskee verenpainettakin, kuulemma jopa vaatteiden silittäminen, niilläkin, jotka eivät pidä silittämisestä. 

Kahden viime vuoden ajan olen käyttänyt itseäni psykoterapiassa, ja yhdessä vaiheessa mainio terapeuttini käski minun silittää oikealla kädelläni vasenta kättäni muutaman minuutin ajan päivittäin. Suosittelen, se tekee hyvää.

Maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki muistaisivat silittää säännöllisesti. 

Kuva on napattu (oikein luvan kanssa) ihanan kälyni Facebook-sivulta. 

 

Master Chef!

Rakastan tosi-tv:tä. Tosin jaksan katsoa ainoastaan niitä ohjelmia, joissa kilpaillaan jossain lajissa, johon kilpailijat suhtautuvat toinen toistaan intohimoisemmin. Tätä tosi-tv:n alalajia varmaankin kutsutaan aivan omalla nimellään, mutten tiedä, mikä se on. Kaikki Idolsista Huippiksen kautta Muodin huipulle käy, mutta ehdottomia suosikkejani ovat tietysti sellaiset ohjelmat, joissa kilpaillaan ruoanlaitossa. Ja (so you think you can) Dance! Master Chef on kivempi kuin Top Chef, koska siinä aivan tavalliset ihmiset pääsevät toteuttamaan Salaisia Intohimojaan ja Suuria Unelmiaan ja aloittamaan Uuden Elämän. Toisaalta Top Chefissä on Pipsa Hurmerinta ja parempaa ruokaa, joten en aina ole aivan varma.

Odotin siis kovasti eilen alkanutta Suomen Master Chefin kolmatta kautta, ja aika kiva se olikin, vaikka olo jäi jotenkin, no, nälkäiseksi. En päässyt oikein vielä mukaan enkä edes liikuttunut, vaikka ensimmäiset kaksi (!) kilpailijaa joutui jo lähtemään. Yleensä liikutun aina, mutta nyt en kerta kaikkiaan ehtinyt kiinnostua tarpeeksi. Erityisen pettynyt olin siihen, että kilpailijat päästettiin saman tien peuran ja hummerin kimppuun, hummeri oli valmiiksi kypsää ja melkein kaikki tuntuivat tekevän suklaafondanttia jälkiruoaksi. Mutta kilpailijat vaikuttivat varsin taitavilta, mikä on tietysti aina hyvä. Jää siis vielä nähtäväksi, mitä ja ketä uusi kausi vielä tuo.