8/100

Time-lehti listasi 100 kaikkien aikojen rakastetuinta romaania, englanninkielisen maailman näkövinkkelistäpä tietenkin.

Olen lukenut listalta vaivaiset kahdeksan romaania, ja niistä jokaikinen on parhaiden koskaan lukemieni kirjojen joukossa. Lopuista suurin osa edustaa niitä kirjoja, jotka minun on pitkään pitänyt lukea, ja osasta en ole koskaan kuullutkaan.

Nyt on suorastaan vastustamaton tarve tarttua näistä johonkin, ehkäpä lopulta kaikkiin.

Clarissa Dallowayn virtaava tajunta

Olen viime päivinä pitkästä aikaa lukenut varhaisaikuisuuteni suosikkikirjaa Mrs. Dalloway, jonka on tietenkin kirjoittanut iki-ihana Virginia Woolf. Monen aikalaisensa tavoin Woolf kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka teksti virtaa tavalla, joka tarttuu väkisin. Woolfia luettua huomaa keskellä rautatieaseman ihmisvilinää pään pukevan itsekseen ajatukset sanoiksi tavalla, joka jäljittelee Woolfin viehättävää tajunnanvirtakerrontaa. Woolfia lukiessa elämä on hetken kauniimpi versio itsestään.

Lukiessani olen miettinyt, että jos ihminen lukee elämässään vain yhden modernistisen romaanin, niin sen tulisi hyvin mielellään olla juuri tämä. Hyvällä toisella sijalla on toinen ihana nainen eli D.H. Lawrencen Lady Chatterley, mutta sitä en lähtisi suosittelemaan aivan kenelle tahansa modernista romaanikirjallisuudesta kiinnostuneelle, vaan kenelle tahansa romanttisen kirjallisuuden ystävälle, joka haluaa tutustua modernistiseen romaaniin. Mutta Woolf sopii kenelle tahansa, joka tykkää lukea sellaisia kirjoja, jotka vaativat hieman aikaa ja hieman ajatusta.

Asemahalli. Polttava ikävä. Punainen neilikka. Nyrkkeilyhansikas.

Luin Mika Waltarin Suuren illusionin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana ja inhosin sitä. Inhosin siinä kaikkea sitä, mikä tällä kertaa kertaa oli kaikkein nautittavinta. Kaikki se naiivius ja tunteen palo, joka on verhoutuvinaan maailmaa nähneen kyynisyyden alle. Kaikki se nykyaika vauhdin ja eksotiikan kaipuineen. Kaikki ne yhteen lausekkeeseen typistetyt virkkeet. Sininen yö. Valoreklaamien loiste. Suurkaupungin turmeltunut kuhina. Absintti. Illusioni.

Mika Waltari täytti kaksikymmentä vuotta samana vuonna, kun Suuri illusioni ilmestyi, eli 1928. On lähes käsittämätöntä, että joku niin nuori on voinut kirjoittaa jotain tuollaista. Tällä lukemalla tajusin, miten huiman suvereenisti Waltari pyörittää kaikkia niitä kliseitä, joista Suuri illusioni koostuu, ja miten kliseiden alta väikkyy oivalluksia yhdestä sun toisestakin asiasta.

Suosikkikohtiani koko kirjassa kohta, jossa kerrotaan rakastettujen naisten valokuvista, orkideoista ja nyrkkeilyhansikkaista. Suosittelen lämpimästi.

Julie & Julia

Kerrankin kirja, jonka tiesi lukemattakin kelpaavan arjesta pakenemiseen mitä loistavimmin, ja oikeassahan minä toki olin.

Olen tutustunut Julia Childiin, Julia Powelliin ja Mastering the Art of French Cooking -kirjaan aivan sekalaisessa järjestyksessä. Ennen elokuvaa ei muistaakseni ollut kuullut yhdestäkään. Elokuvan katsottuani luin Julia Childin ihastuttavan elämäkerran My Life in France, minkä jälkeen ostin keittokirjan ja luin sen kannesta kanteen sekä toki myös katsoin elokuvan uudelleen. Nyt sitten luin tuon Julie Powellin kirjan, minkä jälkeen luin jonkin verran blogia, josta Powellin kirjoittajanura alkoi. Lisäksi karkoitin vihdoin päästäni Meryl Streepin katsomalla Julia Child -kokkausvideoita youtuben ihmemaassa.

Järjestys oli minulle oikein sopiva. Mitä todennäköisimmin en olisi jaksanut antaa Julie Powellin henkilöhahmolle yhtään arvoa, jos olisin lukenut My Life in Francen ennen elokuvan katsomista. Ennen elämäkertaa taas tuskin olisin jaksanut syventyä vanhaan, mustavalkoiseen keittokirjaan kovinkaan perusteellisesti. Ja niin edelleen.

Hieman harmillista on, etten oikeastaan juurikaan pidä tuosta Julie Powellin blogista. Kirjasta pidin oikein paljon, mutta blogista harmillisesti välittyy suorittamisen ja näyttämisen tarve ennemmin kuin ruoanlaiton ja syömisen ilo.

Suosikkikohtani kirjassa tällä lukukerralla oli kohta, jossa Powell kertoo, miksi maksa on kaikista ruoista seksikkäin. Suosittelen.

Les nuits blanches

Yksi suurimmista huveistani on lukea hyvä kirja loppuun keskellä yötä. Kuitenkin vähemmän miellyttävää on, että tähän usein vaaditaan – ja tästä usein seuraa – uneton yö.

Minulla on kaksijakoinen suhde unettomuuteeni. Joskus se on hyvin hankala asia, joskus vain hieman arkielämää haittaava ja kiusallinen. Toisaalta milloinkaan muulloin ei saa sellaista rauhan tunnetta, jonka voi kokea keskellä yötä yksin hereillä. Maailma on ihan hiljaa ja ajatuksilla on tilaa poukkoilla mihin hyvänsä. 

Paras tapa saada unta on tietenkin olla yrittämättä, mihin sisältyy monia kiusauksia. Nukahtamisen kannalta paras tapa olla yrittämättä on nimittäin maata sängyssä rauhassa yrittämättä nukahtaa, mutta sehän on vaikeaa. Juuri silloin yleensä pälkähtää päähän kaikenlaista. Toinen tapa on lukea jotain unettavaa, mutta kuten tässä blogissa on aiemmin ollut puhettakin, harvat kirjat unettavat riittävästi. Kolmas vaihtoehto on käytännössä luopua nukkumisen ajatuksesta täysin: ryhtyä tekemään töitä, kirjoittamaan tai lukemaan jotain, josta on jäljellä noin 80 sivua ja joka ei ole lainkaan unettavaa. Tietokoneen avaaminen on myös erittäin huono idea, jos haluaisi vielä nukkua. 

Tällä kertaa toteutin edellä mainituista kolme: avasin koneen, kirjoitin ja luin Jane Austenin Emman lähes loppuun. Seurauksena oli maaninen innostus, väsynyt loppuviikko ja vielä vähän seuraavaakin. Toisaalta, kyllähän se oli sen arvoista, helposti.

The Help

on hieno kirja. Filmiäkin sanovat hyväksi.

Yöpöydällä

Olen aina halunnut pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa, ja tämä blogi on loistava tilaisuus toteuttaa tämä pitkäaikainen haave. Yritän siis tästä lähtien kirjoittaa tänne jotain, vaikkapa vain nimen, jokaisesta lukemastani kirjasta (tai ainakin niistä, jotka kannatti lukea).

Minulla tuppaa olemaan ainakin kolme kirjaa samanaikaisesti kesken: yksi mahdollisimman tuttu ja turvallinen, ei liian koukuttava kirja iltalukemisena, yksi syystä tai toisesta kiinnostava, enemmän ajattelemista vaativa kirja ja sitten vielä yksi kirja, jota luen puhtaasti eskapistisiin tarkoituksiin. Ensimmäiseen ja viimeiseen kategoriaan kuuluvista kirjoista minulla on lähes aina huutava pula.

Riittävän turvallisia kirjoja on maailmassa suhteellisen vähän, ja ne pitää ensin kertaalleen lukea, jotta niiden tietää varmasti sopivan iltalukemiseksi. Sitten taas eskapistisiin tarkoituksiin sopiville kirjoille minulla on niin paljon käyttöä, ettei yhdestä kirjasta riitä lukemista kovin pitkäksi aikaa, eikä sellaiseksikaan mikä hyvänsä kirja kelpaa. Esimerkiksi viimeisimpänä luin Helen Fieldingin Olivia Joules -kirjan kuvitellen, että luvassa olisi lisää Bridget Jonesia, mutta kyseessä olikin James Bond -vaikutteinen trilleri, ja trillerit ovat minulle aivan liian jännittäviä. Näen niistä helposti painajaisia. Lisäksi niissä on sellainen ongelma, että tuppaan lukemaan ne yhdeltä istumalta - Da Vinci koodia suorastaan vihasin, koska en pystynyt lopettamaan sen lukemista. Näinpä olen tälläkin hetkellä ilman eskapismikirjaa.

Tällä hetkellä minulla on menossa Émile Zolan Ansa, joka on ollut yllättävän kevyttä luettavaa ainakin tähän asti. Kuitenkin olen ymmärtänyt, että kyseinen kirja on ollut osaltaan inspiroimassa muun muassa Minna Canthia, joten odotan naturalistisia hirveyksiä. Viehättävintä kirjassa on tähän mennessä se, että se on kuvaavinaan suomalaisten seuraajiensa tavoin köyhän, kurjan kansan arkea, ja tavallaan tekeekin niin. Kenelläkään ei ole huonekaluja ja joka paikassa on likaista. Kuitenkin yli kolmasosa kirjasta on mennyt jo, ja päähenkilö perheineen syö yksinkertaisena arkieineenään porsaankyljyksiä punaviinin kera ja lounasaikaan hengähtää raskaan työpäivän lomassa syömällä vastaleivottua leipää sinisimpukoiden kera. Oi ihana Ranska!

Kuten jo sanottu, olen jälleen kerran sopivaa eskapismikirjaa vailla. Olen kuitenkin oivaltanut, että niin kutsutusta chick litistä eli nuorelle ja nuoreksi itsensä kuvittelevalle naisväelle suunnatusta romaanikirjallisuudesta saattaa kehkeytyä varsinainen eskapismikirjallisuuden kultakaivos. Olen aavistellut, että näin saattaisi olla, mutta vasta nyt uskalsin tarttua kyseisen tekstilajin edustajaan, nimittäin Kate Agnewn suloiseen, vaaleanpunaiseen ja samppanjantäyteiseen romaanin Before we were thirty. Se osoittautui oikein somaksi ja yllättävän fiksuksi kirjaksi, vaikka siinä hyvältä näyttäminen, nuoruus ja etenkin hoikkuus korostuivatkin tädin itsetunnon kannalta hieman haitallisella tavalla. Kirja oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että Agnewn kirjoihin uskaltanee tarttua uudemmankin kerran.

Iltalukemisena minulla on Peppi Pitkätossun tarina, kokoelmakirja, jossa on käsittääkseni kaikki Pepit. Maailman vahvin tyttö ei petä koskaan.