Manifesti vieraanvaraisuuden puolesta

Kotonamme yöpyi viime viikonloppuna kolme nuorta opiskelijaa, jotka olivat käymässä Tampereelta Helsingissä eräässä tapahtumassa ja yösijan tarpeessa. Emme tunteneet heitä ennalta, vaan olimme ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi kotimajoittajiksi tapahtuman järjestäjille.

Ennen vieraittemme saapumista siivosimme hyvin minimaalisesti (imuroimme pahimmat villakoirat vierashuoneesta ja pesimme vessaa hiukan, mutta muun muassa keittiön sotku sai olla ja pysyä), annoimme heille lakanat, pyyhkeet, patjat ja tyynyt sekä aamupalaa. Näkemämme vaiva oli siis erittäin vähäinen, etenkin suhteutettuna siihen, millaista vieraanvaraisuutta olemme saaneet itse kokea matkoillamme lähelle ja kauas. 

Vieraamme olivat tästä nippa nappa peruskohteliaisuuteen yltävästä vieraanvaraisuudestamme (olisittepa nähneet sen keittösotkun) varsin otettuja ja ehkä jopa hieman häkeltyneitä. Kiitokseksi he muun muassa ostivat meille teetä ja siistivät keittiötä (toistan, olisittepa nähneet sen keittiösotkun). 

Yritin vakuutella, että mitään syytä vuolaisiin kiitoksiin ei ollut, ja että tällainen pieni vieraanvaraisuus on aivan itsestään selvää. He kuitenkin olivat oikeassa – ei se ole sitä, ei ainankaan Suomessa. Itsekin olen monesti joutunut tilanteisiin, joissa vierailla oletetaan olevan omia eväitä myöten kaikki mukana omasta takaa, vaikka he tulisivat millaisten matkojen päästä. Näin joskus jopa silloin, kun vieraat ovat söpöjä lapsia, joiden ei voi olettaa edes jaksavan kantaa omia lakanoitaan. 

Miksi näin on? Missä vaiheessa näin pääsi käymään? 

Vaadin, että vieraanvaraisuus palautetaan sille kuuluvaan arvoon yhdessä muiden hyvien käytöstapojen kanssa. Vaadin lakanoita ja lainapyjamia! Aamiaismehua! Maitokahvia! Toiveiden mukaan valmistettuja kananmunia! Ylimääräisiä hammasharjoja! Kaurapuuroa!