tiistai 26. toukokuuta 2015

Helpoin munakoisoresepti ikinä

Munakoiso on suosikkivihanneksiani. Pitkään luulin, että munakoiso pitää aina itkettää. Muutama vuosi takaperin opin, että koisot voi yksinkertaisesti pilkkoa, öljytä ja laittaa suoraan uuniin grillivastuksen alle. Tästä seurasi keittiössäni suoranainen munakoisovallankumous.

Muutama viikko takaperin opin, että munakoisosta tulee täydellisen pehmeää ja herkullista myös höyryttämällä. Minulla oli epäilykseni - ennakkoluuloni hörytetystä munakoisosta oli, että lopputuloksena olisi mauton ja koostumukseltaan sitkeä kuvotus. Tieto munakoison höyryttämisestä tuli kuitenkin niin luotettavasta lähteestä, että uskalsin kokeilla, ja höyryttäminenhän toimii kuin unelma. Aikaakin kuluu pilkkomisineen päivineen reippaasti alle 10 minuuttia.

1 munakoiso
oliiviöljyä
balsamiviinietikkaa
suolaa
pippuria

Pistin kerroskattilan pohjalle vettä ja laitoin sen liedelle lämpenemään. Pilkoin munakoison reiluhkoiksi lohkoiksi ja laitoin lohkot kerroskattilan höyrytysosaan liedelle noin viideksi minuutiksi. Maustoin öljyllä, balsamiviinietikalla, suolalla ja pippurilla.

Söin puolet saman tien mozzarellajuuston, tuoreen tomaatin, basilikan ja salaatin kera. Laitoin toisen puolikkaan pakkaseen ja käytin sen seuraavan viikon pastakastikkeeseen, johon tuli koison lisäksi tomaattimurskaa, punaviiniä, sipulia, valkosipulia, yrttejä, suolaa ja pippuria.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Täydellisyyden tavoittelusta

Minulla on aina ollut taipumusta perfektionismiin. Saan valtavasti nautintoa siitä, kun saan tehtyä jotain todella hyvin ja huolella. Tai siitä, kun heittäydyn johonkin täysin ja unohdan hetkeksi kaiken muun.
Kuluneen vuoden aikana olen alkanut kunnolla ymmärtää, että perfektionismi on syytä heittää romukoppaan.
 
Perfektionismi estää minua tekemästä asioita. Se estää aloittamasta ja saa viivyttelemään. Miksi tehdä mitään, jos ei juuri nyt pysty tekemään täysillä? Miksi siivoaisin vessan, jos en jaksa siivota koko taloa? Niinpä vessani on ollut todella likainen suurimman osan elämääni. Perfektionismi estää saattamasta asioita loppuun. Ei tätä kannata tehdä valmiiksi, kun tästä tuli jo nyt ihan huono. Perfektionismi estää harjoittelemasta, kun asiat pitää osata kerralla. Perfektionismi uuvuttaa, kun vähemmän vähemmän hyvää ei riitä. Perfektionismi estää päivittämästä blogia. 

Perfektionismi vaanii yllättävissä paikoissa: tietenkään en käytä töissä näihin vähemmän tärkeisiin juttuihin liikaa aikaa. Tässähän minä täysillä priorisoin! Täydellinen 2010-luvun työntekijä kun ei ylilaatua tee. Täydellinen on tylsää. Kun vielä saisin sen täydellisen epätäydellisyyden tähän tekstiin, sen jonkin särmän, persoonallisuuden. Perfektionismi estää kirjoittamasta. Valkoinen paperi – tai valkoinen ruutu – kun on valkoisuudessaan täydellinen. Jos on aina hiljaa, välttää sanomasta mitään, mikä voisi loukata toista. Välttää sanomasta jotain noloa, tai jotain mikä kaduttaa myöhemmin. 

Kun perfektionismi saa otteen elämästä, se voi kahlita hyvinkin konkreettisesti. Minut se on toisinaan teljennyt kotiini moneksi päiväksi. Jos en jaksa elää tätä päivää täysillä, jos en jaksa yrittää parastani, niin miksi vaivautua nousemaan sängystä? 

Niinpä olenkin viime ajat – aivan viimeistään viime kesästä asti – pyristellyt hyvin tietoisesti eroon täydellisyyden tavoittelusta. Jos jaksan tiskata vain yhden astian, tiskaan vain yhden astian, vaikka tiskipöydällä odottaisi millainen vuori hyvänsä. Ja kas, tiskipöytäni on keskimäärin puhtaampi kuin koskaan.