Munakoiso on suosikkivihanneksiani. Pitkään luulin, että munakoiso pitää aina itkettää. Muutama vuosi takaperin opin, että koisot voi yksinkertaisesti pilkkoa, öljytä ja laittaa suoraan uuniin grillivastuksen alle. Tästä seurasi keittiössäni suoranainen munakoisovallankumous.
Muutama viikko takaperin opin, että munakoisosta tulee täydellisen pehmeää ja herkullista myös höyryttämällä. Minulla oli epäilykseni - ennakkoluuloni hörytetystä munakoisosta oli, että lopputuloksena olisi mauton ja koostumukseltaan sitkeä kuvotus. Tieto munakoison höyryttämisestä tuli kuitenkin niin luotettavasta lähteestä, että uskalsin kokeilla, ja höyryttäminenhän toimii kuin unelma. Aikaakin kuluu pilkkomisineen päivineen reippaasti alle 10 minuuttia.
1 munakoiso
oliiviöljyä
balsamiviinietikkaa
suolaa
pippuria
Pistin kerroskattilan pohjalle vettä ja laitoin sen liedelle lämpenemään. Pilkoin munakoison reiluhkoiksi lohkoiksi ja laitoin lohkot kerroskattilan höyrytysosaan liedelle noin viideksi minuutiksi. Maustoin öljyllä, balsamiviinietikalla, suolalla ja pippurilla.
Söin puolet saman tien mozzarellajuuston, tuoreen tomaatin, basilikan ja salaatin kera. Laitoin toisen puolikkaan pakkaseen ja käytin sen seuraavan viikon pastakastikkeeseen, johon tuli koison lisäksi tomaattimurskaa, punaviiniä, sipulia, valkosipulia, yrttejä, suolaa ja pippuria.
tiistai 26. toukokuuta 2015
lauantai 23. toukokuuta 2015
Täydellisyyden tavoittelusta
Minulla on aina ollut taipumusta perfektionismiin. Saan
valtavasti nautintoa siitä, kun saan tehtyä jotain todella hyvin ja huolella.
Tai siitä, kun heittäydyn johonkin täysin ja unohdan hetkeksi kaiken muun.
Kuluneen vuoden aikana olen alkanut kunnolla ymmärtää, että
perfektionismi on syytä heittää romukoppaan.
Perfektionismi estää minua tekemästä asioita. Se estää aloittamasta
ja saa viivyttelemään. Miksi tehdä mitään, jos ei juuri nyt pysty tekemään
täysillä? Miksi siivoaisin vessan, jos en jaksa siivota koko taloa? Niinpä
vessani on ollut todella likainen suurimman osan elämääni. Perfektionismi estää
saattamasta asioita loppuun. Ei tätä kannata tehdä valmiiksi, kun tästä tuli jo
nyt ihan huono. Perfektionismi estää harjoittelemasta, kun asiat pitää osata
kerralla. Perfektionismi uuvuttaa, kun vähemmän vähemmän hyvää ei riitä. Perfektionismi
estää päivittämästä blogia.
Perfektionismi vaanii yllättävissä paikoissa:
tietenkään en käytä töissä näihin vähemmän tärkeisiin juttuihin liikaa aikaa. Tässähän
minä täysillä priorisoin! Täydellinen 2010-luvun työntekijä kun ei ylilaatua
tee. Täydellinen on tylsää. Kun vielä saisin sen täydellisen epätäydellisyyden
tähän tekstiin, sen jonkin särmän, persoonallisuuden. Perfektionismi estää kirjoittamasta.
Valkoinen paperi – tai valkoinen ruutu – kun on valkoisuudessaan täydellinen. Jos
on aina hiljaa, välttää sanomasta mitään, mikä voisi loukata toista. Välttää
sanomasta jotain noloa, tai jotain mikä kaduttaa myöhemmin.
Kun perfektionismi saa otteen elämästä, se voi kahlita
hyvinkin konkreettisesti. Minut se on toisinaan teljennyt kotiini moneksi
päiväksi. Jos en jaksa elää tätä päivää täysillä, jos en jaksa yrittää
parastani, niin miksi vaivautua nousemaan sängystä?
Niinpä olenkin viime ajat – aivan viimeistään viime kesästä
asti – pyristellyt hyvin tietoisesti eroon täydellisyyden tavoittelusta. Jos
jaksan tiskata vain yhden astian, tiskaan vain yhden astian, vaikka
tiskipöydällä odottaisi millainen vuori hyvänsä. Ja kas, tiskipöytäni on keskimäärin
puhtaampi kuin koskaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)