Ylös, ulos ja keikalle

Viime päivät ovat kuluneet pääasiasssa seinää tuijotellen ja kitaraa soitellen, mutta tänään päätin reipastua ja lähteä baariin kuuntelemaan musiikkia. Kaiken kukkuraksi lähdin ihan yksin, mikä on varsin poikeuksellista ja valitettavan kaukana mukavuusalueeltani. Mutta sepä sopikin hyvin, kun olen suhteellisen säännöllisesti yrittänyt tehdä jotain pelottavaa. Julkaista blogitekstejä, neuloa villatakkia, puhua ranskaa ja käydä kitaratunneilla, ihan vain muutamia mainitakseni.

Tänään en olisi millään jaksanut. En siis yhtään millään. Jätin yhdet takuulla kivat ja minulle tärkeät juhlat väliin, koska en vain pystynyt lähtemään. Mutta jotenkin juuri ennen kyseistä konserttia huomasin vaihtaneeni pyjaman ihan oikeisiin vaatteisiin ja olevani eteisessä vetämässä takkia päälleni ja ulkokenkiä jalkaani. Ennen kuin ehdin katua, olin jo raitiovaunussa.

Ilta oli mitä mainioin. Oli kaksi aivan mahtavaa yhtyettä. Kaikki väsymys ja ahdistus kaikkosi ensimmäisen kappaleen aikana, ja se on paljon sanottu, sillä väsymystä ja ahdistusta riitti. Tänään kannatti ilman muuta ottaa itseä niskasta kiinni. 

Minut on kasvatettu* uskomaan, että itsestä on pidettävä luja niskaote aina. Kuitenkin viime vuosina olen huomannut, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. On annettava itsen olla. Ja sitten kuitenkin tulee näitä päiviä, jotka tavallaan todistavat ihan päinvastaista. Mistä tietää, milloin ottaa itseään niskasta kiinni, ja milloin antaa olla? Sen kun oppisin. 

*Vastuussa tästä eivät suinkaan ole vain vanhempani, vaan syytän tästä ennen kaikkea ympäröivää yhteiskuntaa ja itseäni. Mutta etenkin yhteiskuntaa!