lauantai 29. kesäkuuta 2013

Hyvin lyhyesti autoilusta

Kari Hotakaisen Klassikko sai minun jälleen kerran muistamaan, miten paljon voisin pitää autoista ja autoilusta, jos autot eivät lainkaan saastuttaisi luontoa. Paljon.


Irti päästämisestä, osa 1

Olen aivan pian lähdössä melko pitkälle matkalle: jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, vietän seuraavat 3 viikkoa Marissa opiskellen marin kieltä. Mari sijaitsee siinä osassa Keski-Venäjää, jossa Volga tekee suuren mutkansa, eli samoilla seuduilla, joilla suomalais-ugrilaisten kielten alkukodin pitkään arveltiin sijainneen. Pääasiallinen syyni matkustaa Mariin on tietenkin se, että kaimoihin on aina mukava tutustua.

Aina matkalle lähtiessäni löydän itseni pohtimasta kaikkea, mitä matkalla voi sattua, ja erityisesti sitä mahdollisuutta, etten koskaan palaisikaan kotiin. Tiedän, etten ole missään nimessä ainoa, joka pitää kotimaasta poistumista vaarallisena. Matkakohteesta toki riippuu, miten paljon vaarallisemmaksi elämä matkalla todellisuudessa muuttuu, mutta perusasia on kuitenkin tämä: tapaturmat, sairaudet ja muut ikävyydet ovat mahdollisia missä ja milloin vain, ja jokainen meistä on joka hetki vaarassa heittää henkensä. En tiedä mitään yhtä raskasta ja yhtä lohdullista kuin tämä viimeisenä mainitsemani seikka.

Muslimeilla on tapana sanoa joka kerta tulevaisuudesta puhuessaan perään inshallah, 'jos luoja suo'. Tapa ei ole yhtään hullumpi. Arjessa olisi hyvä olla säännöllisiä muistuksia siitä, mitä tulee yleensä ajateleeksi vain matkojen ja muiden irtiottojen yhteydessä: ihmisen tulevaisuus on viime kädessä riippuvainen aivan muusta kuin ihmisestä itsestään. Tämä on asia, jonka minä unohdan hyvin helposti.

Matkalle lähteminen on eräänlainen luopumisharjoitus, varsinkin silloin, kun lähtee ennestään tuntemattomaan paikkaan yhtään pidemmäksi aikaa, niin kuin minä nyt aion tehdä. Kuten hyvin tunnettua on, jos mielii saada, on päästettävä irti. Tämä elämän perusviisaus konkretisoituu matkustamisessa melko poikkeuksellisella tavalla: jokainen matkalle lähtijä tietää, että matkalle päästäkseen on päästettävä irti tutusta, totutusta ja niiden luomasta turvallisuuden harhasta. Toisin kuin monessa muussa irti päästämistä vaativassa tilanteessa, matkustamisessa irti päästämisestä saatava palkinto on näkyvillä jo ennen sen vaatimaa irtiottoa. Matkalle lähteminen on siis eräänlainen irti päästämisen ja saamisen kevytversio, kuivaharjoitus, jossa tietää jo ennen irti päästämistään jotain siitä, mitä tilalle on tulossa. Katsotaan, miten tällä kertaa käy.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tornit

Mökkeillessä ehtii hyvin ahmia kirjoja, ja Juha Seppälän jälkeen ahmaisin Seppälän etunimikaima Vainosen vuonna 2009 julkaiseman fantasiakirjan nimeltä Tornit. Periaatteessa pidän fantasiakirjallisuudesta kovastikin, mutta käytännössä luen kyseistä genreä lähinnä lukiessani Tolkieneja ja Lewiseja uudelleen ja uudelleen. Tämä tosin riippuu siitä, mikä lasketaan fantasiakirjallisuudeksi.  

Torneissa on hienosti rakennettu unenomainen tunnelma, päähenkilöä myöten ohuen ohuiksi jäävät henkilöhahmot, paljon vettä sekä runsas määrä lintuja ja kaloja. Vainonen käyttää kieltä tavalla, jonka jostain syystä yhdistän uuteen ja uudehkoon fantasiakirjallisuuteen ja josta en jostain syystä pidä. On paljon harvinaisia ja luovasti johdettuja sanoja, joita en ainakaan muista fantasiakirjallisuuden ulkopuolella useinkaan tavanneeni, kuten värjyä ja multava, ja konditionaalia käytetään jatkuvasti tulevaisuuden ilmaisemiseen. Pian hän nousisi, katsoisi ulos ikkunasta ja huomasi veden jälleen nousseen.
 
Torneissa on lisäksi fantasiakirjallisuudelle yleinen ongelma: lähes kaikki energia on käytetty maailman keksimiseen ja tunnelman luomiseen, jolloin tärkeimmälle eli tarinalle ja henkilöhahmoille on jäänyt hyvin vähän tilaa kasvaa ja kehittyä. Se on sääli, koska maailma on varsin kiinnostava ja tunnelma toimii.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Valokaaren kirkkaus

Juha Seppälän Mitä sähkö on? koostuu viidestä pitkähköstä novellista: Pääsiäisyö, Kultalampi, Lähde, Bisnesenkeli, Mitä sähkö on? ja Kimalaisen hunajaa. Varsinkin niminovelli on aivan huikea.

Kimalaisen hunajassa Seppälä kirjoittaa Camus’stä ja myös lainaa tätä pitkät pätkät. On pitkä aika siitä, kun viimeksi luin Camus’tä, mutta jos muistikuvani vastaa millään tavalla todellisuutta, niin Seppälän ja Camus’n tavoissa ajatella ja kirjoittaa on  hyvin paljon samaa. Kirkasta, terävää, jotenkin kovaakin tekstiä, ja kuitenkin niin empaattista, oivaltavaa ja aivan yksinkertaisesti totta.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Punainen erokirja

Pirkko Saision kielessä on hyvin tunnistettava rytmi, sellainen, joka jää soimaan päähän ja joka alkaa helposti tahdittaa omiakin ajatuksia ja puheita. Nytkin pitää olla varoivainen, ettei ala vahingossa kirjoittaa saisioksi.

Olin aiemmin lukenut Saisiolta vain Kainin tyttären, joka on paljon nuorempi ja raaempi kirja kuin tämä Punainen erokirja. Erokirjassa on kaikesta intensiivisyydestä ja rankkuudesta huolimatta paljon rauhaa, seesteisyyttä ja lempeää itseironiaa, joka Kainin tyttärestä tuntui puuttuvan kokonaan. Tykkäsin.

Punainen erokirja on ilmeisen omaelämäkerrallinen: kertojahahmon nimi on Pirkko Saisio, jolla on elämänkumppani Honksu ja menneisyyden rakastettu Havva, joka lähtee pois, kun kertojalle syntyy Sunnuntailapsi, ja ensirakkaus nimeltä Klovninsilmäinen, joka kehottaa hakemaan ylioppilasteatteriin. Sitten on vielä Bertolt Brecht, joka vastaa rukouksiin, kun Jumala on hiljaa.

Kirjan takakannessa lukee, että se kertoo seksuaalisen identiteetin ja kirjailijuuden löytämisestä, ja kertoihan tuo niistäkin. Mutta seksuaalinen identiteetti ja kirjoittaminen olivat enemmänkin kaiken muun taustalla, vähän samalla tavalla kuin 1970-luvun vasemmistotaiteilijoiden Helsinki, vallankumousaatteet ja Seta. Enemmänkin Punainen erokirja kertoi rakkaudesta, siitä, miten "Kaikkeen tottuu, rakastamiseen ei."

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Varhaiskaalia!

Eräs ystäväni kertoi, ettei hän ole kesäkuun aikana paljon muuta syönyt, kuin erilaisia varhaiskaalista tekemiään salaatteja, koska uusi kaali on aivan järkyttävän hyvää. Niinhän se on, joten minäkin tein tänään lounaaksi varhaiskaalisalaattia.

Salaattiin tuli:

puolikas varhaiskaalinpää
pari kevätsipulinvartta
keitettyä hernerouhetta*
fetaa
tomaattia
oliiviöljyä
sitruunamehua

Pilkoin kaikki pilkkomista vaativat ainekset ja sekoitin kaiken salaattikulhossa. Toimii!

*Liotin hernerouhetta 5 minuuttia ja keitin suolavedessä toiset 5 minuuttia.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Yhdeksäs kerta toden sanoo

Opin toissapäivänä, että pavlova onkin melkoisen oikukas valmistettava etenkin helteellä. Vappuillallisen vaivattoman menestyksen jälkeen lähdin tekemään pavlovaa ystäväni polttareihin varsin luottavaisin mielin. Ei olisi kannattanut.

Valmistin torstain aikana viisi annosta kelvotonta valkuaislitkua ja yhden rutikuivan, ruskean lätyn, joka oli juuri ja juuri syömäkelpoinen ja muistutti hyvin, hyvin etäisesti marenkia. Tämän jälkeen pyörryin, koska olin pitänyt liki 30 asteen helteellä uunia päällä koko päivän ja unohtanut juoda riittävästi. En onneksi lyönyt päätäni mihinkään tai muutenkaan satuttanut itseäni, ja viilennyt ilta sekä 1,5 litraa vissyvettä virvottivat minut nopeasti.

Tästä sisuuntuneena otin perjantaina ylimääräisen vapaapäivän töistä ja jatkoin uusin voimin. Yhteensä kahdeksan surkeasti epäonnistuneen yrityksen ja parinkymmenen haaskatun kananmunan jälkeen päätin yrittää vielä viimeisen kerran. Toistuvien epäonnistumisen luoma epävarmuus ja viimeisen mahdollisuuden aiheuttama pelko sai minut vihdoin vatkaamaan valkuaiset niin keskittyneesti, että se onnistui, ja vihdoin lisäämään marenkivaahtoon sokerin ja maissitärkkelyksen niin varovasti, että vaahto pysyi vaahtona.

Tarinan opetus on tämä: marengin tärkein aineisosa ei olekaan munanvalkuainen, vaan jännitys, joka pitää vatkaajan varpaillaan. Hetkellinenkin itseluottamuksen hetki saa otteen herpaantumaan niin, että marenki lässähtää, ja vatkaaminen on aloitettava alusta.

Raparperipalvova oli niin hyvää, että sen takia kannatti hikoilla puolitoista päivää pelon vallassa ja pyörtyäkin (tosin parempi olisi ollut muistaa juoda ja siten välttää pyörtyminen). Hyvä makupari raparperipavlovalle ei ollutkaan aiempien pavlovien kanssa täydellisesti sopinut prosecco, vaan samppanjahyllyn alaosasta löytämäni samppanja. Onneksi meillä oli molempia.


Raparperipavlova

pohja:

3 munanvalkuaista
2 dl sokeria
ruokalusikallinen maissitärkkelystä

Vatkasin valkuaiset kovaksi vaahdoksi, lisäsin muut ainekset erittäin varovasti vähän kerrallaan edelleen vatkaten ja jatkuvasti lässähtämistä peläten. Levitin kiiltävän, kovan vaahdon uuninpellille leivinpaperin päälle ja paistoin 150-asteisessa uunissa 45 minuutin ajan.

raparperihilloke:

viisi suurehkoa raparperinvartta pieniksi paloiksi pilkottuina
tilkka öljyä
hieman sokeria (ehkä teelusikallinen)

Paistoin raparpereita öljyssä keskilämmöllä, kunnes niistä tuli mössöä ja suurin osa nesteestä haihtui pois. Lisäsin hieman sokeria, mutta vain hieman, koska palvovapohjan makeus riittää pitkälti makeuttamaan raparperitkin. Hilloke saa siis jäädä yksin nautittuna suuta vääntävän happamaksi.

Lopuksi vatkasin 4 dl kermaa löysähköksi vaahdoksi, maustoin sen vaniljalla ja kokosin pavlovan kaatamalla hillokkeen pohjan päälle ja päällimmäiseksi kerman.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Suppilovahveropyttipannu


Otin tänään varaslähdön vahverokauteen tyhjentämällä pakastimestani viimeiset viime kauden sienet, jotka sattuivat olemaan suppilovahveroita kaikkein parasta sorttia: pieniä, napakoita ja täynnä makua. Sulatettuani ne heitin ne kuumalle, kuivalle pannulle hetkeksi, lisäsin kevätsipulia, grillattua kesäkurpitsaa, keitettyjä perunalohkoja, suolaa ja pippuria. Päälle paistoin vielä kananmunan ja söin salaatin kera. Taivaallista.