Osa 5: Hiljaisuudesta

Tietyillä Afrikka-stereotypioilla on vankka pohjansa todellisuudessa. Elämä Bobossa on aivan käsittämättömän yhteisöllistä, sosiaalista ja meluisaa. Majapaikkamme on kolmesta huoneesta koostuva, sisätiloiltaan arviolta kuudenkymmenen neliömetrin kokoinen talo, jossa on asustanut parhaimmillaan neljä vähemmän hiljaista suomalaisnaista, kaksi kummassakin pienessä makuuhuoneessa. Suomalaisella mittapuulla asumme siis melkoisen sosiaalisesti ja ahtaasti, ja jo meidän elämisestämme kuuluu melko paljon erilaisia ääniä. Lisäksi naapurissa rakennetaan taloa, kadulla ihmiset huutelevat toisilleen ja rupattelevat talojen nurkilla, lapset kirkuvat, kanat kaakattavat ja vuohet määkivät, seinänaapureillamme soi jatkuvasti radio ja hieman kauempana tietysti rummutetaan, erityisistä konserteista, tapahtumista ja useita kertoja päivässä moskeijalta kantautuvista rukouskutsuista puhumattakaan. Tästä kaikesta huolimatta talomme tuntuu hiljaisuuden tyyssijalta: kaikkialla muualla ihmisiä, meteliä ja tapahtumia on paljon, paljon enemmän.

Kun olin 11-vuotias, perheeni muutti Brysselin lähiöstä Espooseen. Olin aina ollut huono nukahtamaan ja nukkumaan, mutta Suomeen muutettua kesti vuosia, ennen kuin totuin hiljaisuuteen niin, että pystyin nukahtamaan edes entiseen malliin. Hiljaisuus itsessään ei ollut ongelma – parhaiten olen aina nukkunut mökillä, jossa hiljaisuus on kesällä metsän huminaa, lintujen laulua ja laineiden liplatusta, talvella jään ritinää ja tuulen suhinaa. Espoossa hiljaisuus oli etenkin öisin täydellistä tavalla, johon en ollut koskaan tottunut – huoneeseeni ei kantautunut ääntä sen enempää luonnosta kuin liikenteestäkään. Hiljaisuuden rikkoivat äänet, joita en ollut tottunut kuulemaan yksittäisinä. Nyt kuulin joka kerta, kun naapurin poika lähti mopolla ostarille, koira haukkui tai naapuri yski unissaan, ja lisäksi liudan yksittäisiä kilahduksia ja kolahduksia, joiden aiheuttajaa en tiennyt. Makasin sängyssä ja rukoilin, että kuulisin vain tuttuja ääniä, kunnes jossain vaiheessa luovutin ja hiivin vanhempieni sänkyyn, jossa tajuntani täytti heidän äänekäs kaksiääninen kuorsauksensa. Nykyään asun 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa keskellä kaupunkia, jossa elämisen äänten ja liikenteen humina on vähäistä mutta kuitenkin tasaisen jatkuvaa kaikkina vuorokauden aikoina. Tavallisesti nukun varsin hyvin.

Vajaassa kahdessa viikossa olen tottunut bobolaisen omakotitaloalueen ympäristön perusmeteliin varsin hyvin. Jaksan päivässä vain tietyn määrän sen ylittäviä ääniä ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta kotimme tavallinen taustahäly todella tuntuu hiljaisuudelta. Iltojen ääniin täällä on hyvä nukahtaa. En enää lainkaan huomaa moskeijalta kantautuvia rukouskutsuja, ellen erikseen ryhdy niitä kuuntelemaan. Tiedän jo, että kotiin palattua hiljaisuus melko varmasti ahdistaa toden teolla. 

Kotimme portti sisäpuolelta kuvattuna.

Mari-tädin seikkailut Afrikassa osa 1, jossa lähestyn Burkina Fasoa ja saavun lopulta perillekin

Approaching Africa-blogissaan kollegani kirjoittaa siitä, miksi lähdemme matkalle vaarallisina pidettyihin maihin. Minun tämänkertainen matkakohteeni on Burkina Faso, joka on erittäin turvallinen matkakohde verrattuna Ugandaan, jossa kyseinen kollega tekee parhaillaan vapaaehtoistyötä, mutta monet Approaching -blogin huomioista pätevät tässäkin.

Päivää ennen lähtöäni kävin lääkärissä hakemassa varmuuden vuoksi antibioottikuurin matkalle mukaan. Minulle reseptin lopulta vastahakoisen oloisesti kirjoittanut lääkäri näki asiakseen pelotella minua perusteellisesti kaikella sillä, mitä matkalla saattaa sattua. Taudit olivat tietysti pelottelupuheen pääosassa, mutta lääkäri muisti tietenkin lopuksi muistuttaa, että vaikka todennäköisesti saan matkalta sekä kamplylobakteerin, ameeban, veriripulin että dengue-kuumeen, vielä todennäköisemmin vähintään vammaudun – varsin todennäköisesti kuolen – liikenneonnettomuudessa. Tämän jälkeen menin tietenkin suoraan apteekkiin käyttämään satumaiset määrät rahaa käsidesiin, ripulilääkkeisiin ja kosteuspyyhkeisiin. Kotona havaitsin olevani täysin kyvytön pakkaamaan, sillä en enää ollenkaan muistanut, miksi olin syyskuussa tullut ostaneeksi lentolipun Ouagadougouun.

Pääasiallinen syyni lähteä kolmeksi viikoksi Burkina Fasoon on djemberummun soittaminen, toissijainen tanssi. Sitten on vielä sekin, että olen noin 14-vuotiaasta aina karttapallon nähdessäni katsonut kaihoisasti Afrikkaa ja ajatelllut, että tuonne pitää vielä päästä. Viime rumputuntini ja tämän hetken välissä on melko tarkalleen 10 vuotta, mutta nyt olen siis viimein matkalla. Olen jo ennen eilistä lääkärikäyntiäni useaan otteeseen ihmetellyt, mitä oikein kuvittelen tekeväni – mitä järkeä on lähteä Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi, jos ei ole koskenut djembeen vuosikymmeneen? Jostain syystä minulla on kuitenkin ollut koko syksyn vahva tunne siitä, että jokin järki on. Että kannattaa maksaa lennot, kurssi ja kaikki ne rokotukset ja lääkkeet, kärsiä lavantautirokotuksen sivuvaikutukset ja myrkyttää itseään perusteellisesti malarianestolääkityksellä. 

Sain lopulta pakattua ja ehdin koneeseenkin. En tiedä, kuinka monta kertaa minun pitää pakata viimeisellä mahdollisella hetkellä, ennen kuin uskon, että se onnistuu joka kerta. Minulla on passi, viisumi, keltakuumetodistus ja luottokortti sekä kaksi matkalaukullista kaikenlaista tavaraa – ennen kaikkea niitä lääkkeitä, kosteuspyyhkeitä ja hyttyskarkoitteita, joita on lääkärini ansiosta on nyt noin kaksinkertainen määrä siihen nähden, mitä mitenkään saatan tarvita. Uskoisin pärjääväni.   

Jos ei muuta, tällä matkalla pääsee irti arjesta. Se tulee totisesti tarpeeseen. Tänään olen lentänyt Saharan yli ja nähnyt, miten autiomaan värit vaihtelevat harmaanruskeasta punaiseen. Välilaskullamme Niameyssa koko maailma taas näytti olevan punertavan ruskea. Ouagadougoussa touksuu savu ja saaste. Menomatkan seuralaisistani toinen sanoi heti lentokentältä ulos astuttuaan, että täällä tuoksuu aivan samalta kuin Guineassa, toinen, että samalta kuin Intiassa. Minä taas en ole koskaan haistanut tällaista ilmaa. Tämä on totisesti sen kaiken arvoista.

Muistamisesta

Joulupyhinä vietimme paljon aikaa setäni eri puolilta maailmaa ottamien valokuvien parissa. Setäni matkustaa paljon ja valokuvaa vielä enemmän, osin ammatikseenkin. Olemme katselleet samoja kuvia useampaan otteeseen useammalla kokoonpanolla, mutta isoäitini on ollut mukana joka kerta. Hän kertoo jokaisella kierroksella samat tarinat ja kysyy samat kysymykset.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Isoäitini on viime vuosien ajan lipunut yhä kauemmaksi omien muistojensa ja niistä muokkaamiensa tarinoiden maailmaan. Pitkän aikaa hän oli myös varsin ilkeä suuren osan ajasta, mutta nyt tänä jouluna hän on ollut enimmäkseen avuton kuin lapsi, eksynyt jatkuvasti matkalla vessaan ja pälpättänyt samoja juttuja uudelleen ja uudelleen kuin automaattitoistolla. Yksi toistuvista jutuista on, että hän hävitti kaikki vanhat valokuvansa, kun hänen ystävänsäkin teki niin.   

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”

Isoäidin jatkuva mantra on, että vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Ehkä niin, mutta mitä me lopulta muistamme? Itse olen jo tähän ikäänkin mennessä joutunut varsin usein tilanteisiin, jossa kuulen tarinoita omasta elämästäni kymmenen vuoden takaa, jotka kuulostavat tosilta, mutta joista ei ole minulle itselleni jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Parhaiten muistaa isot asiat ja mullistukset, mutta nekin muuttuvat vähitellen tarinoiksi, jotka muuttuvat vuosien varrella ja alkavat elää omaa elämäänsä.

”Mää muistan Talvisodan alkupäivät kauheen hyvin. Mä katoin pellon laidasta lentokoneita enkä tiennyt, mitä ne oikein tarkottaa. No se johtu siitä, että sota alko ja evakuointikäsky tuli seuraavana päivänä. Mä muistan kun meil oli illalla läskisoosisia ja mää ronklasin niistä läskinpaloista ja äiti toru. Sitten kun sota sytty, mä menin ruokakomeroon nielemään ne läskin palat, kun aattelin, että sota tuli nyt siks, kun mä en syöny sitä läskiä.  Mä sain ottaa yhden nuken kotoota mukaan kun lähettiin evakkoon, mut sit mua oli Fanny vastassa Parkanossa nukke kädessä. Se oli sellanen hieno nukke, jolla oli hieno tukka ja joka sulki silmät ja kaikki. Mää rupesin itkeen ja sanoin, että kun tää Ritva on mulle niin rakas. Fanny sano, et saatahan sää ne molemmat pitää. Fanny oli mulle aina niin kiva.” 

Setäni valokuvat ovat hengästyttävän hienoja. Nuorempana minäkin otin paljon valokuvia, ja yhdessä vaiheessa jopa vietin paljon aikaa pimiössä. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin kameran kantamisen mukanani matkoilla. Jälkikäteen usein harmittaa, ettei kuvia näin ollen ole – muiden ottamat kuvat tietysti auttavat aika tavalla, mutta se ei tietenkään ole täysin sama asia. Nyt kun olen lähdössä hyvin pian Burkina Fasoon, olen vakavissani miettinyt, pitäisikö tällä kertaa tehdä poikkeus.

Olen aina ajatellut, että dokumentoimisen vähäisyys johtuu siitä, että olen laiska. Olen ollut hyvin ylpeä siitä, että jaksoin kirjoittaa viime kesänä Marin-matkaltamme montakin blogikirjoitusta, ja olen taputellut itseäni selkään ahkeruudesta (mihin tietysti syytä onkin). Sitten vastaani tuli Anne Thériault’n The Belle Jar -blogissaan julkaisema loistava teksti, joka käsitelee hetkien ikuistamista instagram-kuviksi, Facebook-päivityksiksi ja valokuviksi. Se sai minut tajuamaan, että ehkä kysymys onkin osin myös siitä, että olen suhteellisen hyvä elämään hetkessä, vaikkei aina siltä tunnukaan – pystyn melko usein nauttimaan käsillä olevasta hetkestä kaikessa epätäydellisyydessään ja epävarmuudessaan, enkä koe tarvitsevani ajan kulumista tietääkseni, että jokin hetki todella oli hyvä, kuten Thériault kirjoittaa tarvitsevansa.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Ihmisen muisti on hapero ja hauras. On sydäntäsärkevää katsoa, miten isoäitini päivä päivältä murenee pala palata pois. Tällä hetkellä kenties pahinta on kuitenkin oma reagointini hänen höperyyteensä – en meinaa kestää sitä tuskaa, jonka hapertumisen näkeminen aiheuttaa, joten menen helposti aivan palasiksi hänen seurassaan tai vähintäänkin tiuskin pienimmästäkin asiasta. Haluaisin niin kovasti nauttia isovanhempieni seurasta niin kauan, kuin se on mahdollista, mutten oikein tiedä, miten. Olen aina kuullut puhuttavan siitä, miten jossain vaiheessa lapsen ja vanhempien roolit vaihtuvat päittäin, mutten ole osannut kuvitella murto-osaakaan siitä, miten kipeää se tekee joka ikinen päivä. Ja nyt kyseessä ovat vasta isovanhempani, jotka ovat olleet jonkin verran vanhoja ja hauraita niin kauan kuin pystyn muistamaan.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Muistot lipuvat karkuun myös ilman dementiaa. Joskus tuntuu, että sitä varmemmin, mitä tiukemmin niihin yrittää takertua. Tänä ylirasituksen täyteisenä syksynä ja monta kertaa aikaisemminkin olen huomannut, että muisti pätkii helposti, ja että etenkään väsyneenä asioita ei välttämättä muista ollenkaan. Juuri pari päivää sitten huomasin sekoittaneeni perusteellisesti keskenään kahdet peräkkäiset joulupyhät 2012 ja 2011. Sitten on tietysti vielä jatkuva arkinen unohteluni, josta seuraa silmälaseja jääkaapissa ja jatkuva ihmettely siitä, mitä minä nyt tänne tulin tekemään. Sikäli ymmärrän mummiani liiankin hyvin, ja ärtymykseen sekoittuu tietysti myös jäytävä pelko siitä, miten paljon minä itse mahdollisesti muistan mistään 90-vuotiaana, vai muistanko.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Hetkistä syntyneet tarinat alkavat myös helposti elää omaa elämäänsä, ja esimerkiksi matkasta otetut valokuvat helposti alkavat edustaa matkaa niin, että valokuviin sattuneet asiat ovat ainoat muistiin jäävät. Toisaalta, kuten Thériault’kin kirjoittaa, parhaassa tapauksessa valokuvia tai muita dokumentteja on juuri sopivasti, niin, että niiden avulla muistaa sellaista, joka muuten olisi vaipunut pois kauan sitten. Miltä marilaisella hunajatilalla tuoksui sateen jälkeen, miltä maistui ensimmäinen Marinmaalla keittämäni kahvikupillinen, millaisen kuvion pannukahvin viimeiset rippeet tekivät mukin pohjaan. Minusta tuntuu, että viime kesänä dokumentointia tuli tehtyä juuri sopiva määrä.

”Madeiralla oli kadulla joulupukki, joka oli kännissä. Sellasta ei koskaan näkis Suomessa!”

Tähän mennessä olen oppinut isoäidiltäni, että kannattaa aina myöntää sekä itselleen että muille, kun huomaa unohtaneensa. Minusta tuntuu, että isoäitini  on niin rasittava ja niin sekava osittain juuri siksi, että hän ei ikinä suostu myöntämään, jos jokin asia on unohtunut – hävinneet esineet ovat hänen maailmassaan järjestään varastettuja, ja kaikki muut muistavat väärin. Mutta se hänelle suotakoon.

Nyt olen lähdössä parin päivän päästä Länsi-Afrikkaan. Toivon, että sekä dokumentoisin että muistaisin.

"Kun mä olin rumpukurssilla Burkinassa..."

Yksi Minnesotan-kuvista. Kuva: Pekka Nikonen.

La tortilla eli perunamunakas

Maistoin ensimmäistä kertaa espanjalaista perunamunakasta eli tortillaa 11-vuotiaana Andalusiassa ystäväni tädin puutarhassa mangnoliapuun alla, ja olen ollut siihen koukussa siitä lähtien. Perunamunakas (tarkemmin ottaen tortilla de patatas) oli ensimmäinen ruokalaji, jonka opettelin tekemään lukemalla reseptiä. Kaikki siihenastiset ruoanlaitto-oppini olin saanut suoraan äidiltäni, mutta tässäpä oli ruokalaji, jota äiti ei ollut koskaan edes maistanut, eikä siis tietenkään osannut opettaa, miten sitä tehdään. Perunamunakas on helppo ja vietävän hyvä ruoka. Se on hyvää vastapaistettuna mutta vielä parempaa seuraavana päivänä kylmänä tai huoneenlämpöisenä, lämmittää sitä ei kannata. 

Minun versioni perunamunakkaasta syntyy näin:

10 munaa
puolisen kiloa perunoita
yksi sipuli
pari valkosipulin kynttä
suolaa
reilusti oliiviöljyä

Jos olen viitseliäällä päällä eikä minulla satu olemaan kaapissa keitettyjä perunoita, pilkon perunat pienehköiksi kuutioiksi ja paistan ne kypsiksi oliiviöljyssä. Yleensä kuitenkin aloitan höryttämällä ensin perunat kypsiksi, jolloin pieni hetki pannulla riittää. Keitettyjen tai höyrytettyjen perunoiden käyttäminen on epäilemättä paljon terveellisempää, mutta kokonaan pannulla kypsennetyt perunat maistuvat hiukan paremmilta. Ero on kuitenkin verraten pieni.

Jos käytän kypsiä perunoita, pilkon ja paistan sipulin yhdessä perunoiden kanssa, jos raakoja, lisään sipulin pannulle paistamisen loppuvaiheessa. Rikon munien rakenteen kulhossa, lisään perunat ja sipulit (oliiviöljy saa jäädä pannulle), puristan joukkoon valkosipulin kynnen ja maustan suolalla. Tässä vaiheessa seoksen kannattaa maistua hiukan suolaiselta, koska perunat imaisevat väistämättä osan suolasta itseensä. Perunoiden ja munien suhde on paras mahdollinen, kun munat peittävät perunat juuri ja juuri - mitä pienemmiksi perunat jaksaa pilkkoa, sitä enemmän perunaa munakkaaseen mahtuuu, ja monissa resepteissä perunoita on paljon, paljon enemmän kuin tässä (minä jätän perunani yleensä aika suuriksi).

Kuumennan oliviiöljyä hetken korkeareunaisella paistinpannulla ja kaadan muna-perunaseoksen paistumaan. Tässä vaiheessa lasken lämmön vähän keskilämmön alle (4 tai 5 minun liedelläni, jossa kuumin mahdollinen asetus on 12). Sitten munakas saa rauhassa hyytyä, mikä vie melko paljon aikaa. En ole mitannut, mutta arvelisin, että parisenkymmentä minuuttia vähintään. Tämän jälkeen seuraa kaikkein jännittävin vaihe eli munakkaan kääntäminen. Laitan munakkaan päälle sopivan kokoisen eli munakkaan itsensä levyisen lautasen, kippaan koko komeuden ympäri ja annan munakkaan liukua takaisin pannuun. Paistan vielä hetken, ja sitten onkin valmista.

Mari-tädin seikkailut Marissa osa 8: Loppu hyvin, kaikki hyvin

Viimeisellä viikolla vietimme paljon aikaa uusien marilaisten ystäviemme kanssa, läpäisimme kurssin loppukokeen ja kävimme kahdessa erilaisessa marilaisessa illanvietossa. Jatkoimme piirissä tanssimista, kansanlaulujen opettelemista ja uimahallikäyntejä. Viimeisen päivän vietimme mökkikylässä erään kauniin järven rannalla, joka olisi tiiviisti rakennettua mökkikyläänsä lukuun ottamatta voinut hyvin olla suomalainen järvi, ainakin ulkonäkönsä puolesta. Viimeisenä iltana tanssimme piiritansseja parinsadan marilaisen kanssa Joškar-Olan uudessa linnoituksessa eli Kremlissä, joka on rakennettu kaupungin marilaisten perinteisen kohtauspaikan eli marilaisen puiston päälle. Tilaisuus loppui varsin varhaiseen aikaan, mutta piiritanssit jatkuivat kadulla. Tanssittuamme kylliksemme söimme pitsaa Chicago-nimisen ravintolan terassilla rakkaan uimapalatsimme lähettyvillä. Lopuksi lauloimme ja soitimme kitaraa pitkälle yöhön asuntolan pihalla. Hyvin varhain seuraavana aamuna nousimme bussiin, joka vei meidät Kazaniin. Matkustimme Kazanista Pietariin junavaunussa, joka oli täynnä hyvin vähäpukeisia turvamiehiä matkalla kotiin eräästä Kazanissa pidetystä urheilutapahtumasta. Allegro tuntui venäläisten junien jälkeen tuskastuttavan hajuttomalta ja mauttomalta, ja ensimmäinen kuulutus Suomen puolella –"seuraavana Lahti" – sai meidät lähelle epätoivoa (haluan korostaa, että Lahti itsessään oli täysin syytön tuskaisiin tunnelmiimme). Kotona meitä onneksi odotti unkarilainen ystävämme, joka muuntautui jouhevasti talonvahdista kesävieraaksi ja pehmensi laskuamme Helsinkiin keittämällä meille aamuisin kahvia ja laulamalla kanssamme marilaisia kansanlauluja Helsingin puistoissa. Oli hyvä palata. 

Kannustamme Joškarin poikia. Kuva: Joku Tyyppi

Kuva: Joku Tyyppi

Kuva: Joku Tyyppi

Vuorimarilaisten luona. Kuva: Joku Tyyppi.

Joškaria. Kuva: Joku Tyyppi.

Kun marilainen nainen tulee naimaikäiseksi, hän puhaltaa tällaiseen torveen. Kuva ja sen käsittely: Joku Tyyppi.

Joškaria. Huomaa erilaiset sateensuojat. Kuva: Joku Tyyppi.

Uuden ja vanhan Joškarin raja. Kuvassa lukee Uloskäyti. Kuva: Joku Tyyppi. 

Aamiaisvieras. Kuva: Joku Tyyppi.

Jossain Kazanin ja Pietarin välissä. Kuva: Guljani.

Marin-seikkailujen Osa 7, jossa täti tapaa paikallista nuorisoa

Viime viikko oli sellaista haipakkaa ja kroonisen univelan vaikutusten kanssa taistelua, että loki pääsi hiukkasen jäämään tapahtumista jälkeen. Olemme opiskelleet maria luokkahuoneessa, kiertäneet Joškar-Olan museoita, osallistuneet televisioituun keskustelupaneliin, jonka aiheena oli koulutuspolitiikka, käyneet katsomassa jalkapallo-ottelun, jossa Kazaninin joukkue pettymykseksemme otti ja voitti Joškarin joukkueen sekä seisseet asuntolamme aulassa piirissä puhumassa maria ja venäjää sekaisin asuntolan työntekijöiden ja asukkaiden kanssa (en osaa kumpaakaan kieltä vielä juurikaan). He halusivat tietää muun muassa, mitä puulajeja Suomessa kasvaa ja miten suomalaiset mieluiten valmistavat kala-ateriansa. Meillä oli onneksi jo varsin marintaitoinen Pappi sekä melko hyvä sanakirja. Viikonloppuna kävimme retkellä vuorimarien parissa ja sunnuntaina soutelimme Kakšanilla unkarinmarilaisen Tanjan kanssa. Nämä kaikki ansaitsevat oman kirjoituksensa, ja kenties pääsenkin tekemään niille oikeutta lähitulevaisuudessa. Nyt on kuitenkin aika hypätä nykyaikaan. Alamme nimittäin toden teolla päästä asiaan, kuten aina käy silloin, kun on jo pian lähdössä kohti kotia.

Sunnuntai-iltana Guljani ja Joku Tyyppi sattuivat kuulemaan kadulla marinkielistä puhetta, tarttuivat tilaisuuteen ja menivät juttelemaan. Yritys onnistui, ja sen tuloksena Guljanilla oli erään nuoren marilaismiehen puhelinnumero ja sopimus soitella ja tavata tätä jossain päin Joškaria johonkin aikaan seuraavan päivän iltana.

Seuraavana päivänä eli eilen oli erittäin kaunis ilma, joten minä, Juha-setä, Guljani ja Kris menimme heti oppituntien jälkeen yliopiston puistoon istumaan. Pappikin oli aluksi seurassamme, mutta lähti piakkoin tapaamaan jo mainitsemaani unkarinmarilaista ystäväänsä Tanjaa, joka on parhaillaan kesäloman vietossa alkuperäisessä kotimaassaan. Olimme siinä aikamme syöneet suolaa, juoneet olutta ja soitelleet kitaraa, kun Guljani päätti soittaa elämänsä ensimmäisen marinkielisen puhelun. Guljanihan on aloittanut marin kielen opiskelun samaan aikaan kuin minäkin, mutta toiset onneksi oppivat kieliä toisia nopeammin: hän jutusteli täysin luontevasti puhelimessa kielellä, jota oli opiskellut kaksi viikkoa varsin kielioppipainotteisesta ja teoreettisesta näkökulmasta. Puhelun tuloksena oli, että seuraamme alkoi hyvin pian liittyä parikymppinen marilainen toisensa jälkeen, kunnes heitä oli laskujeni mukaan kuusi ja meitä siis yhteensä kymmenen. Myöhemmin Pappi palasi seuraamme ja saimme joukkoomme myös Jonkun Tyypin, joka sai kurjan sekaannuksen vuoksi tietää tapaamisesta harmillisen myöhään.

Minulla tietenkin sattui olemaan kitara sylissä marilaisten saapuessa, joten soitin ensi työkseni йӱрзö йӱреш:in. Muut lauloivat. Tämän jälkeen marilaiset pyysivät meitä laulamaan jonkin suomalaisen laulun. Jostain syystä päässä löi aivan tyhjää suomalaisten laulujen osalta, joten lauloimme karjalaksi. Lopetettuamme marilaiset lauloivat parikin mari muroa eli marilaista laulua. Tämän jälkeen alkoi vaikuttaa siltä, että olisi syytä kommunikoida jo muullakin kuin musiikin kielellä. Marilaiset Sasha, Ondrei, Eduard, Aljona, Irina ja Irina osoittautuivat pian ihastuttavan halukkaiksi kommunikoimaan kanssamme mariksi ja mieluiten vain mariksi.

Kahden viikon opiskelun jälkeen tiedän, että marissa on mutkikas tapa ilmaista sukulaissuhteita, että sen verbeillä on kaksi konjugaatiota, preesenstaivutus, kaksi preteritiä ja nomineilla kuusi sijamuotoa. En kuitenkaan osaa sellaisia perusfraaseja, joita voi tarvita tutustuessaan uuteen ihmiseen. Toisin kuin vaikkapa Gulani, minä en pysty tässä ajassa oppimaan kurssilla käytyä sanastoa  ja kielioppia niin, että voisin käytännön keskustelutilanteessa yhdistellä niistä lauseita, joilla saisin selville, mitä opiskelukaverini opiskelee, mistä hän on kotoisin ja miten hän viihtyy Joškar-Olassa. Osaan kyllä kysyä, mikä hänen nimensä on, mitä hänelle kuuluu ja mikä hänen äitinsä vanhempi veli tai nuoremman siskon puoliso on nimeltään. Tämä ei kuitenkaan osoittatunut ylitsepääsemättömäksi esteeksi: en tiedä, olenko koskaan missään tavannut sellaista kärsivällisyyttä ja kommunikaatiohalua, jota Aljona osoitti kysyessään helpon ja konkreettisen kysymyksen toisensa perään ja ottaessaan selvää minun suomensekaisista pseudomarinkielisistä sönkötyksistäni. Pian tiesin, että hän on 23-vuotias, kotoisin Morkista ja opiskelee fysiikkaa ja matematiikkaa Marin valtionyliopistossa, kuten tekee myös valtaosa uusista marinkielisistä tuttavuuksistamme.

Vietimme koko illan puistossa. Kävi ilmi, että myös Ondrei soittaa jonkin verran kitaraa ja että Eduard on hyvin innokas oppimaan espanjaa. Marin ja kitaran kuuden kielen lisäksi kommunikoimme siis espanjan ja suomen avulla, ja livahtipa joukkoon pari sanaa englantia ja venäjääkin. Minusta on tähän mennessä vaikuttanut siltä, että kaikista vastuksista huolimatta marin kieli, kulttuuri ja kansanperinne elävät ja voivat hyvin marilaiskylissä, olkoonkin, että varsin vanhusvetoisesti. Eilisen perusteella tiedän, että Joškarissa asuu ainakin kuusi parikymppistä nuorta, jotka puhuvat maria mieluummin ja paremmin kuin venäjää, osaavat valtavan valikoiman kansanlauluja ja -tansseja eivätkä hetkeäkään epäröi harrastaa molempia pääkaupunkinsa keskustan puistoissa ja kaduilla. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee lämpimästi kaikille. 

Keskusta ja yksi sen puistoista auringonlaskun aikaan. Kuvan otti Guljani.

P.S: Minun lisäkseni myös Pappi on ryhtynyt kirjoittamaan blogia, jossa hän käsittelee Marin-matkaamme. Siihen voi tutustua täällä. Suosittelen!

Marin seikkailut Marissa osa 6: Uimaretkiä

Kuvat: Joku Tyyppi. 

Saatuamme lääkärintodistukset olemme Jonkun Tyypin kanssa uineet kirkasvetisten morkilaislampien lisäksi kaupungin uimahallissa. Joškar-Olassa on oivallinen uimahalli, jossa on 50 metrin allas ja ainakin näin kesäaikaan hyvin väljää. Monet käyvät uimahallissa pelkästään peseytymässä, joten yleensä olemme saaneet vähintään yhden radan kokonaan omaan käyttöömme.

Ihan ainoat uimarit emme toki ole: uintireissuillakin pääsee mukavasti tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. Olemme esimerkiksi päässeet seuraamaan, kun eräs varttuneempi mieshenkilö opasti rehevää emäntäänsä rakastavan kärsivällisesti uinnin saloihin. Viime käynnillämme samalle radalle kanssamme änkesi pariskunta, jonka nimesimme Barbieksi ja Keniksi. En ole edes photoshopatuissa mainoskuvissa koskaan nähnyt kahta niin täydellisen ja muovisen näköistä ihmistä. Barbie oli tietenkin pukeutunut vaaleanpunaiseen hörhelöbikiniin ja sipsutti aidon Mattel-nuken tavoin varpaisillaan altaan reunaa pitkin matkalla pukuhuoneesen. Tästä viehättävästä pariskunnasta ei onneksi ollut suurta häiriötä, sillä he keskittyivät enimmäkseen kuhertelemaan altaan matalammassa päässä. Sen vähän, minkä he uivat, he tosin valitettavasti uivat hyvin hitaasti rinnakkain tukkien tehokkaasti koko radan.     

     

Olin aivan unohtanut, miten paljon pidän uimahallissa uimisesta. Jonkun oivallisten vinkkien ansiosta olen hyvin vähällä vaivalla oppinut tekemään uimisesta entistä miellyttävämpää – kun pään asento on oikea, niska ei mene jumiin, ja vapaauinnista on tullut miellyttävää ja rentoa veden läpi liukumista entisen maitohapporäpiköinnin sijaan. 

Vaikka asuntolamme on sinänsä siisti, on Joškar-Olan puhtauttaan kiiltävän uimahallin suihku melkoista luksusta asuntolan pesutiloihin verrattuna. Onni on käydä suihkussa niin, ettei tarvitse seistä nilkkojaan myöten vedessä, jossa ui muiden ihmisten karvoja.

Uimahallissa on lääkärintodistuksen lisäksi oltava uimalakki ja suihkutossut. Sisään pääsee aina varttia ennen jokaista tasatuntia, ja ulkona on oltava ennen seuraavan ryhmän saapumista. Jos ei poistu riittävän aikaisin, uimavalvojat ryhtyvät puhaltamaan pilleihinsä. Käytännössä uida ehtii siis reilun puoli tuntia, jos haluaa suihkutella ja pukea kaikessa rauhassa, ja mehän haluamme. Hallin seinällä on suuri näyttö, joka näyttää kellonajan ja veden lämpötilan lisäksi liikkuvaa kuvaa vedenalaisesta maailmasta. Parhaina päivinä näytöllä uiskentelee manaatti. 

Uimahalli ja Jonkun Skeitti. Kuvan otti Joku Tyyppi.

                           

Viime sunnuntaina kävelimme Jonkun kanssa kohti uimahallia, kun alkoi sataa. Sade tuli suuripisaraisten kuurojen aaltoina, sellaisina, joiden rajat näkee kun ne tulevat kohti. Kun olimme päässeet läpimärkinä Kakšanin rantaan sillan alle suojaan, jokeen iski salama aivan kohdallamme ja samalla taivas räjähti auki: Esteri laski housunsa ja antoi tulla oikein kunnolla. Äkkiä alkoi tuulla niin, että sateen kulkusuunnasta vaihtui pystysuorasta vaakasuoraksi. Me ja muut sillan alle suojautuneet saimme yllemme koko vartalon peittävän kurakerroksen. Siinä vaiheessa minä ja Joku tajusimme, ettei uimahalliin pääsystä ollut enää toivoakaan. Siirryimme katua reunustavalle kiveykselle seuraamaan, kun vesi nousi nousemistaan. Jyrinän ja salamoinnin tauottua kahlasimme Joškarin lainehtivia katuja pitkin Puna-armeijan kadun asuntolaan numero 4. Vartin kävelymatkaan meni pitkälle toista tuntia. Oli ihanaa. 

Puna-armeijankadun ja Pervomaiskoje-kadun kulmassa. Kuvan otti Joku Tyyppi.