Jokin aika sitten kaikki ruoasta kinnostuneet kohkasivat avokadopastasta, jonka lanseerasivat Rafla-ravintolan omistajat ensin ravintolassaan ja sitten Safkaa-keittokirjassaan. Resepti ei tosiaan ole yhtään hullumpi, ja erityisesti vaivan ja ruuan herkullisuuden suhde on erittäin optimaalinen - valmistus kestää tasan sen ajan, kun pasta kypsyy, ja lopputulos on oikein kelvollinen ja varsin terveellinen pastaruoka, varsinkin, jos se saa kaverikseen vielä jotain proteiinipotoista, kuten vaikkapa pähkinöitä, siemeniä, katkarapuja tai kalaa.
Raflan avokadopasta on kuitenkin vain ihan tavallisen pestokastikkeen muunnos, johon on keskitty lisätä avokadoa. Erityisesti ruuasta muutenkin kiinnostuneiden suomalaisten innostus tuntui siis minusta aikanaan hiukan kummalliselta – jotenkin sitä kuvittelisi, että kaikki ruoasta pitävät ihmiset tietäisivät, että itse tehty pesto on hyvää, avokado on hyvää ja pasta on hyvää, ja että ne todennäköisesti sopivat yhteen.
Olin hieman huolissani, kun sekä sosiaalinen että vähemmän sosiaalinen media oli vähän aikaa täynnä kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat avokadopastaa syödessään alkaneet itkeä, koska se on niin satumaisen hyvää. On tietysti hyvä, jos nyt yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että ruoka voi joskus olla niin hyvää, että tulee itku. Mutta ihanko tosiaan pestopasta on se asia, joka saa suomalaisissa aikaan onnen kyyneleitä? Siinä on jotain väärää ja huolestuttavaa.
Miksei juuri kukaan hehkuta samalla tavalla kesän ensimmäisiä porkkanoita, isoäitinsä karjalanpaistia, itse tehtyjä karjalanpiirakoita tai mökkijärvestä nousseita ahvenia? Tai vaikka hyvin onnistunutta perunamuusia? Oikein hyvää, tuoretta leipää? Nämä kaikki ovat esimerkkejä ruuista, jotka saavat minulle vedet silmiin joka kerta (se karjalanpaisti eritoten, koska en pysty enää syömään lihaa, ja joudun siis tyytymään huumaaviin tuoksuihin).
Sitten on niitä ruokia, jotka ovat niin hyviä, että niiden syöminen julkisesti on melkein säädytöntä. Mainittakoon nyt tässä vaikkapa Lissabonissa viime vuonna syömäni suklaakakku, viimekesäinen punikkitattimunakas ja Heinin vappupäivän macaron-leivokset. Tai vaikka Firenzen kauppahallissa maistamani pecorinojuusto, samaisessa kaupungissa saamani sinihomejuusto-päärynäraviolit tai lähes mikä tahansa äitini valmistama ruoka. Avokadopastaa taas en muista itkeneeni koskaan, saati sitten, että se olisi saanut minut haukkomaan henkeäni nautinnon aaltojen levitessä suusta sormenpäihin asti.
Selitys avokadopastan herättämälle ihastukselle lienee se, että Suomessa ei ole edelleenkään oikein totuttu hyvään ruokaan, saati ajatukseen siitä, että hyvää ruokaa voi laittaa miten kiireisenä arkipäivänä hyvänsä. Ehkä avokadopastavillitys oli yksi askel lähemmäs kulttuuria, jossa ruokaa arvostetaan nykyistä enemmän. Uskon ja toivon niin.
Lopuksi minun versioni avokadopastasta, jonka nappasin jo vuonna 2011 Oh She Glows -blogista, edelläkävijä kun olen. Myönnän, että olin totta kai innoissani siitä, ja olen edelleen. Koska onhan se valtavan helppoa ja hyvää. Ohjeesta riittää periaatteessa kahdelle, mutta usein olen syönyt kaiken ihan yksinkin. Tapaan käyttää monitoimikonetta, mutta jos haluaa satsata, tämän voi tietenkin tehdä myös morttelissa.
Avokadopasta
yksi kypsä, keskikokoinen tai iso avokado
n. 2 ruokalusikallista oliiviöljyä eli sopiva loraus
puolikkaan sitruunan mehu
2 tai keskikokoista valkosipulinkynttä
tuoretta basilikaa (oikeastaan sitä voi tunkea tähän melkein miten paljon hyvänsä)
suolaa
mustapippuria
raastettua sitruunankuorta
Laitan pastan kiehumaan. Sitten laitan öljyn ja sitruunamehun monitoimikoneeseen, puristan joukkoon valkosipulin ja pyöräytän niitä hetken ympäri. Sitten lisään kaikki muut ainekset mustaapippuria ja sitruunankuorta lukuun ottamatta. Kun pasta on kypsää, sekoitan sen ja kastikkeen ja ripottelen sitruunankuorta ja rouhaisen pinnalle vielä vähän mustapippuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti