Ilokki ja surukki

Kirjoitin musiikkiblogiini Plonk plonk trallallaahan tekstin, joka saattaa kiinnostaa päälokinkin lukijoita. Se käsittelee marin kieltä, suomen kieltä sekä ilon ja surun kuulumista musiikissa.

Capilotractées eli itkua, naurua ja karvoja

Uuden sirkuksen keskus Cirkossa Helsingin Suvilahdessa on vielä hetken meneillään Cirko-festivaali, jossa pääsee näkemään kaikkea huimaa. Olen aina tykännyt kovasti sirkuksesta ja etenkin nykysirkuksesta, jota pääsin ensimmäistä kertaa seuraamaan katsomoetäisyydeltä tasan vuosikymmen sitten Ville Walon ja Kalle Hakkaraisen huikeassa Odotustila-esityksessä Kiasmassa. Siitä on muuten Cirko festivaaleilla ainakin vielä huomenna 10-vuotisjuhlaesitys. Mari-täti suosittelee, vaikkei nyt itse aiokaan toista kertaa sirkuskatsomoon näin lyhyen ajan sisään. Tänään oli nimittäin huikeutta kyllin yhdelle viikonlopulle, nimittäin Sanja Kososen ja Elice Abonce Muhosen esityksessä nimeltä Capilotractées.

Mikäli esityksen aloittanutta laulua on uskominen, capillotractées tarkoittaa hiuksista vetämistä (oman kielitajuni mukaan tarkemmin ottaen 'hiukset vedettyinä' tai jotain sinne päin). Tässä tapauksessa se tarkoitti aivan erityisesti hiuksista roikkumista. Käsiohjelman mukaan kyseessä on hyvin vanha tekniikka, jota ei paljon enää nykymaailmassa harrasteta. Itse en ollut koskaan tätä ennen kuullutkaan. Näytti hienolta, mutta välillä teki kyllä pahaa katsoa.

Lavalla oli suunnilleen kaikkea, mistä minä aivan erityisesti pidän: tanssia, akrobatiaa, upeita vintagehenkisiä vaatteita, monellakin tapaa nostalgista musiikkia (mm. tämä, tämä, tämä ja tämä) nylonkielinen kitara, sähkökitara, bassokitara, ukulele, balettitossut, laulua, runoja, ranskaa, suomea, englantia ja kauniita korkokenkiä. Minkäänlaista ruokaa en tosin muista nähneeni. 

Sanja Kosonen ja Elice Abonce Muhonen ovat äärimmäisen taitavia monessa suhteessa ja todella hyviä, luontevia esiintyjiä. He tuntuivat olevan lavalla hyvin aidosti omia itsejään, ja juuri siksi heihin oli äärimmäisen helppo samastua. Esityksen kantavana teemana olivat tietysti hiukset ja karvat noin yleisemminkin, mihin minun niin ikään oli helppo samastua – minuthan tunnetaan suosimassani kauneushoitolassa ensisijaisesti vähemmän mairittelevalla nimellä ”se karvainen nainen”. Tämänkin vuoksi yksi esityksen aikana lausutuista runoista tuntui suorastaan minulle osoitetulta.

Sitten muuten oli vähän niin kuin Proustin Combrayta lukiessa. Teos oli täynnä hämmentävän tuttuja yksityiskohtia, jotka aika ajoin avasivat kaikki padot niin, että piti itkeä ääneen ja nauraa ääneen. Huh ja vau.

Ylös, ulos ja keikalle

Viime päivät ovat kuluneet pääasiasssa seinää tuijotellen ja kitaraa soitellen, mutta tänään päätin reipastua ja lähteä baariin kuuntelemaan musiikkia. Kaiken kukkuraksi lähdin ihan yksin, mikä on varsin poikeuksellista ja valitettavan kaukana mukavuusalueeltani. Mutta sepä sopikin hyvin, kun olen suhteellisen säännöllisesti yrittänyt tehdä jotain pelottavaa. Julkaista blogitekstejä, neuloa villatakkia, puhua ranskaa ja käydä kitaratunneilla, ihan vain muutamia mainitakseni.

Tänään en olisi millään jaksanut. En siis yhtään millään. Jätin yhdet takuulla kivat ja minulle tärkeät juhlat väliin, koska en vain pystynyt lähtemään. Mutta jotenkin juuri ennen kyseistä konserttia huomasin vaihtaneeni pyjaman ihan oikeisiin vaatteisiin ja olevani eteisessä vetämässä takkia päälleni ja ulkokenkiä jalkaani. Ennen kuin ehdin katua, olin jo raitiovaunussa.

Ilta oli mitä mainioin. Oli kaksi aivan mahtavaa yhtyettä. Kaikki väsymys ja ahdistus kaikkosi ensimmäisen kappaleen aikana, ja se on paljon sanottu, sillä väsymystä ja ahdistusta riitti. Tänään kannatti ilman muuta ottaa itseä niskasta kiinni. 

Minut on kasvatettu* uskomaan, että itsestä on pidettävä luja niskaote aina. Kuitenkin viime vuosina olen huomannut, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. On annettava itsen olla. Ja sitten kuitenkin tulee näitä päiviä, jotka tavallaan todistavat ihan päinvastaista. Mistä tietää, milloin ottaa itseään niskasta kiinni, ja milloin antaa olla? Sen kun oppisin. 

*Vastuussa tästä eivät suinkaan ole vain vanhempani, vaan syytän tästä ennen kaikkea ympäröivää yhteiskuntaa ja itseäni. Mutta etenkin yhteiskuntaa!