Chic!

Olen tänä syksynä joutunut otteeseen asioimaan Ranskan suurlähetystön kanssa kahteen otteeseen, ja kummallakin kerralla minua on luultu ranskalaiseksi. Kielitaidon elvytysoperaation voidaan siis todeta onnistuneen tähän mennessä mitä erinomaisimmin. Hourraa!

Capilotractées eli itkua, naurua ja karvoja

Uuden sirkuksen keskus Cirkossa Helsingin Suvilahdessa on vielä hetken meneillään Cirko-festivaali, jossa pääsee näkemään kaikkea huimaa. Olen aina tykännyt kovasti sirkuksesta ja etenkin nykysirkuksesta, jota pääsin ensimmäistä kertaa seuraamaan katsomoetäisyydeltä tasan vuosikymmen sitten Ville Walon ja Kalle Hakkaraisen huikeassa Odotustila-esityksessä Kiasmassa. Siitä on muuten Cirko festivaaleilla ainakin vielä huomenna 10-vuotisjuhlaesitys. Mari-täti suosittelee, vaikkei nyt itse aiokaan toista kertaa sirkuskatsomoon näin lyhyen ajan sisään. Tänään oli nimittäin huikeutta kyllin yhdelle viikonlopulle, nimittäin Sanja Kososen ja Elice Abonce Muhosen esityksessä nimeltä Capilotractées.

Mikäli esityksen aloittanutta laulua on uskominen, capillotractées tarkoittaa hiuksista vetämistä (oman kielitajuni mukaan tarkemmin ottaen 'hiukset vedettyinä' tai jotain sinne päin). Tässä tapauksessa se tarkoitti aivan erityisesti hiuksista roikkumista. Käsiohjelman mukaan kyseessä on hyvin vanha tekniikka, jota ei paljon enää nykymaailmassa harrasteta. Itse en ollut koskaan tätä ennen kuullutkaan. Näytti hienolta, mutta välillä teki kyllä pahaa katsoa.

Lavalla oli suunnilleen kaikkea, mistä minä aivan erityisesti pidän: tanssia, akrobatiaa, upeita vintagehenkisiä vaatteita, monellakin tapaa nostalgista musiikkia (mm. tämä, tämä, tämä ja tämä) nylonkielinen kitara, sähkökitara, bassokitara, ukulele, balettitossut, laulua, runoja, ranskaa, suomea, englantia ja kauniita korkokenkiä. Minkäänlaista ruokaa en tosin muista nähneeni. 

Sanja Kosonen ja Elice Abonce Muhonen ovat äärimmäisen taitavia monessa suhteessa ja todella hyviä, luontevia esiintyjiä. He tuntuivat olevan lavalla hyvin aidosti omia itsejään, ja juuri siksi heihin oli äärimmäisen helppo samastua. Esityksen kantavana teemana olivat tietysti hiukset ja karvat noin yleisemminkin, mihin minun niin ikään oli helppo samastua – minuthan tunnetaan suosimassani kauneushoitolassa ensisijaisesti vähemmän mairittelevalla nimellä ”se karvainen nainen”. Tämänkin vuoksi yksi esityksen aikana lausutuista runoista tuntui suorastaan minulle osoitetulta.

Sitten muuten oli vähän niin kuin Proustin Combrayta lukiessa. Teos oli täynnä hämmentävän tuttuja yksityiskohtia, jotka aika ajoin avasivat kaikki padot niin, että piti itkeä ääneen ja nauraa ääneen. Huh ja vau.

La beauté de la langue française

À propos, myös ranskan kielen elvytysprojektini on edistynyt hyvin. Tänään huomasin pohtivani ruokaostoksia ranskaksi päättämättä erikseen tehdä niin. Miten paljon hauskempaa valintatalossa on, kun päänsisäinen ääni puhuukin suomen sijaan ranskaa. Ankeat markettiostokset ainakin kuulostavat vähän paremman ravintolan ruokalistalta. Du pain à l'huile d'olive! Mais pourquoi pas! Du fromage, des oeufs, de la salade et des poivrons! Mais c'est délicieux!

Lapsena aina jaksoin ihmetellä, kun ympärilläni hoettiin, miten kaunis kieli ranska on. Makuasia tietenkin, mutta minusta ranska on aina kuulostanut aika rumalta, ja kuulostaa edelleen. Niin kauan, kun puhutaan ranskasta vain äänteiden, intonaation ja muiden sensellaisten – siis foneettisten – seikkojen tasolla, ranska ei ole kovin esteettistä. On se toki vähän kauniimpaa kuin vaikkapa saksa, englanti tai tanska, mutta esimerkiksi espanjalle, italialle tai venäjälle se häviää aivan kirkkaasti. Ehkä maailman kauneimmasta kielistä eli udmurtista nyt puhumattakaan.

Mutta tämän elvytysprojektini kautta olen viimein tajunnut, miten upea ja hemaisevan kaunis kieli ranska todella on. Ranskan kauneus vain piilee jossain muualla: sanoissa, sanonnoissa, tavoissa järjestää sanat lauseiksi ja lauseet toistensa viereen teksteiksi. Tahtoisin jatkaa tästä jollain oikein osuvalla, kokreettisella esimerkillä, mutta en jostain syystä saa päähäni mitään sopivaa. Kenties seuraavien puheharjoitusten eli huomisten ranska–suomi-treffiemme jälkeen osaan valaista asiaa paremmin.

Muuten, kitaransoiton ja ranskan kielen lisäksi myös kolmas puuhani, nimittäin alpakkalankainen villatakkini, voi oikein hyvin. Siitä puuttuu enää puolitoista hihaa, minulla on siis nyt ollut jo tovin lähes valmiina varsin näpsäkkä villaliivi. Olen menestyksekkäästi ottanut myös runsaan kahvinjuonnin osaksi elämääni ja lopettanut liikunnan lähes kokonaan, mutta siitä en ole kovinkaan ylpeä. Paitsi ehkä ihan vähän, salaa.