Muistamisesta

Joulupyhinä vietimme paljon aikaa setäni eri puolilta maailmaa ottamien valokuvien parissa. Setäni matkustaa paljon ja valokuvaa vielä enemmän, osin ammatikseenkin. Olemme katselleet samoja kuvia useampaan otteeseen useammalla kokoonpanolla, mutta isoäitini on ollut mukana joka kerta. Hän kertoo jokaisella kierroksella samat tarinat ja kysyy samat kysymykset.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Isoäitini on viime vuosien ajan lipunut yhä kauemmaksi omien muistojensa ja niistä muokkaamiensa tarinoiden maailmaan. Pitkän aikaa hän oli myös varsin ilkeä suuren osan ajasta, mutta nyt tänä jouluna hän on ollut enimmäkseen avuton kuin lapsi, eksynyt jatkuvasti matkalla vessaan ja pälpättänyt samoja juttuja uudelleen ja uudelleen kuin automaattitoistolla. Yksi toistuvista jutuista on, että hän hävitti kaikki vanhat valokuvansa, kun hänen ystävänsäkin teki niin.   

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”

Isoäidin jatkuva mantra on, että vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Ehkä niin, mutta mitä me lopulta muistamme? Itse olen jo tähän ikäänkin mennessä joutunut varsin usein tilanteisiin, jossa kuulen tarinoita omasta elämästäni kymmenen vuoden takaa, jotka kuulostavat tosilta, mutta joista ei ole minulle itselleni jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Parhaiten muistaa isot asiat ja mullistukset, mutta nekin muuttuvat vähitellen tarinoiksi, jotka muuttuvat vuosien varrella ja alkavat elää omaa elämäänsä.

”Mää muistan Talvisodan alkupäivät kauheen hyvin. Mä katoin pellon laidasta lentokoneita enkä tiennyt, mitä ne oikein tarkottaa. No se johtu siitä, että sota alko ja evakuointikäsky tuli seuraavana päivänä. Mä muistan kun meil oli illalla läskisoosisia ja mää ronklasin niistä läskinpaloista ja äiti toru. Sitten kun sota sytty, mä menin ruokakomeroon nielemään ne läskin palat, kun aattelin, että sota tuli nyt siks, kun mä en syöny sitä läskiä.  Mä sain ottaa yhden nuken kotoota mukaan kun lähettiin evakkoon, mut sit mua oli Fanny vastassa Parkanossa nukke kädessä. Se oli sellanen hieno nukke, jolla oli hieno tukka ja joka sulki silmät ja kaikki. Mää rupesin itkeen ja sanoin, että kun tää Ritva on mulle niin rakas. Fanny sano, et saatahan sää ne molemmat pitää. Fanny oli mulle aina niin kiva.” 

Setäni valokuvat ovat hengästyttävän hienoja. Nuorempana minäkin otin paljon valokuvia, ja yhdessä vaiheessa jopa vietin paljon aikaa pimiössä. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin kameran kantamisen mukanani matkoilla. Jälkikäteen usein harmittaa, ettei kuvia näin ollen ole – muiden ottamat kuvat tietysti auttavat aika tavalla, mutta se ei tietenkään ole täysin sama asia. Nyt kun olen lähdössä hyvin pian Burkina Fasoon, olen vakavissani miettinyt, pitäisikö tällä kertaa tehdä poikkeus.

Olen aina ajatellut, että dokumentoimisen vähäisyys johtuu siitä, että olen laiska. Olen ollut hyvin ylpeä siitä, että jaksoin kirjoittaa viime kesänä Marin-matkaltamme montakin blogikirjoitusta, ja olen taputellut itseäni selkään ahkeruudesta (mihin tietysti syytä onkin). Sitten vastaani tuli Anne Thériault’n The Belle Jar -blogissaan julkaisema loistava teksti, joka käsitelee hetkien ikuistamista instagram-kuviksi, Facebook-päivityksiksi ja valokuviksi. Se sai minut tajuamaan, että ehkä kysymys onkin osin myös siitä, että olen suhteellisen hyvä elämään hetkessä, vaikkei aina siltä tunnukaan – pystyn melko usein nauttimaan käsillä olevasta hetkestä kaikessa epätäydellisyydessään ja epävarmuudessaan, enkä koe tarvitsevani ajan kulumista tietääkseni, että jokin hetki todella oli hyvä, kuten Thériault kirjoittaa tarvitsevansa.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Ihmisen muisti on hapero ja hauras. On sydäntäsärkevää katsoa, miten isoäitini päivä päivältä murenee pala palata pois. Tällä hetkellä kenties pahinta on kuitenkin oma reagointini hänen höperyyteensä – en meinaa kestää sitä tuskaa, jonka hapertumisen näkeminen aiheuttaa, joten menen helposti aivan palasiksi hänen seurassaan tai vähintäänkin tiuskin pienimmästäkin asiasta. Haluaisin niin kovasti nauttia isovanhempieni seurasta niin kauan, kuin se on mahdollista, mutten oikein tiedä, miten. Olen aina kuullut puhuttavan siitä, miten jossain vaiheessa lapsen ja vanhempien roolit vaihtuvat päittäin, mutten ole osannut kuvitella murto-osaakaan siitä, miten kipeää se tekee joka ikinen päivä. Ja nyt kyseessä ovat vasta isovanhempani, jotka ovat olleet jonkin verran vanhoja ja hauraita niin kauan kuin pystyn muistamaan.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Muistot lipuvat karkuun myös ilman dementiaa. Joskus tuntuu, että sitä varmemmin, mitä tiukemmin niihin yrittää takertua. Tänä ylirasituksen täyteisenä syksynä ja monta kertaa aikaisemminkin olen huomannut, että muisti pätkii helposti, ja että etenkään väsyneenä asioita ei välttämättä muista ollenkaan. Juuri pari päivää sitten huomasin sekoittaneeni perusteellisesti keskenään kahdet peräkkäiset joulupyhät 2012 ja 2011. Sitten on tietysti vielä jatkuva arkinen unohteluni, josta seuraa silmälaseja jääkaapissa ja jatkuva ihmettely siitä, mitä minä nyt tänne tulin tekemään. Sikäli ymmärrän mummiani liiankin hyvin, ja ärtymykseen sekoittuu tietysti myös jäytävä pelko siitä, miten paljon minä itse mahdollisesti muistan mistään 90-vuotiaana, vai muistanko.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Hetkistä syntyneet tarinat alkavat myös helposti elää omaa elämäänsä, ja esimerkiksi matkasta otetut valokuvat helposti alkavat edustaa matkaa niin, että valokuviin sattuneet asiat ovat ainoat muistiin jäävät. Toisaalta, kuten Thériault’kin kirjoittaa, parhaassa tapauksessa valokuvia tai muita dokumentteja on juuri sopivasti, niin, että niiden avulla muistaa sellaista, joka muuten olisi vaipunut pois kauan sitten. Miltä marilaisella hunajatilalla tuoksui sateen jälkeen, miltä maistui ensimmäinen Marinmaalla keittämäni kahvikupillinen, millaisen kuvion pannukahvin viimeiset rippeet tekivät mukin pohjaan. Minusta tuntuu, että viime kesänä dokumentointia tuli tehtyä juuri sopiva määrä.

”Madeiralla oli kadulla joulupukki, joka oli kännissä. Sellasta ei koskaan näkis Suomessa!”

Tähän mennessä olen oppinut isoäidiltäni, että kannattaa aina myöntää sekä itselleen että muille, kun huomaa unohtaneensa. Minusta tuntuu, että isoäitini  on niin rasittava ja niin sekava osittain juuri siksi, että hän ei ikinä suostu myöntämään, jos jokin asia on unohtunut – hävinneet esineet ovat hänen maailmassaan järjestään varastettuja, ja kaikki muut muistavat väärin. Mutta se hänelle suotakoon.

Nyt olen lähdössä parin päivän päästä Länsi-Afrikkaan. Toivon, että sekä dokumentoisin että muistaisin.

"Kun mä olin rumpukurssilla Burkinassa..."

Yksi Minnesotan-kuvista. Kuva: Pekka Nikonen.