sunnuntai 9. elokuuta 2015

Esirippu! Eli ylistyslaulu Agatha Christielle

Olen lukenut Agatha Christietä lähes koko ikäni — niin kauan, kuin nyt ihmisen voi ylipäänsä kuvitella lukevan dekkareita. Tätä kuvitellessasi, hyvä lukija, ota huomioon, että minä olin erittäin pikkuvanha lapsi.

En silti ole missään nimessä lukenut kaikkia Christien kirjoittamia kirjoja. Tulen nimittäin kovin vainoharhaiseksi, jos ahmin niitä liian monta peräjälkeen. Kuitenkin luulin, ettei olisi enää Christien mestariteoksia, joita en ole lukenut. Kuvittelin, että olisi enää vain todella hyviä, hyviä ja keskinkertaisia Christieitä. Viimeksi lukemistani todella hyvistä, minulle uusista Christieistä mainittakoon Kohti nollapistettä, joka on loistava dekkari Christien tapaan. Suosittelen. Mutta niin hyvä kuin se onkin, se ei kuitenkaan ole mikään Väärän vänkyrä talo. Tässä luulossani olin tietenkin väärässä kuin kapteeni Hastings.

Laskin juuri käsistäni Esiripun, joka on yksi parhaista. Se tapahtuu samassa ympäristössä kuin Stylesin tapaus, ensimmäinen Poirot ja vieläpä aivan ensimmäinen Christien kirjoittama salapoliisiromaani.

Lukijalle — ja Hastingsille — on lähes alusta alkaen selvää, että Poirot kuolee kirjan aikana. Muuta en tämän lisäksi juonesta paljasta, kuin että Esirippu on kaikkea sitä, mitä dekkarilta odotan. En olisi ikinä arvannut murhaajan henkilöllisyyttä, vaikka enpä minä lähes koskaan arvaakaan.

Tämän lisäksi Esirippu on myös todella viisas, sympaattinen, lämmin ja hyvin kirjoitettu romaani. Myös Anna-Liisa Laineen suomennos on varsin mainio: tikari vai myrkkypikari, kas siinä puma!

Esirippu on täynnä hersyviä, tarkkoja huomioita ja elämänviisauksia. Tässä suosikkini:
  
He tulevat onnellisiksi yhdessä, nuo kaksi. He pysyvät köyhinä, ja lukemattomat trooppiset hyönteiset pistävät heitä ja he sairastuvat outoihin kuumeisiinmutta meillä kaikilla on oma käsityksemme täydellisestä elämästä, eikö totta?