Asemahalli. Polttava ikävä. Punainen neilikka. Nyrkkeilyhansikas.

Luin Mika Waltarin Suuren illusionin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana ja inhosin sitä. Inhosin siinä kaikkea sitä, mikä tällä kertaa kertaa oli kaikkein nautittavinta. Kaikki se naiivius ja tunteen palo, joka on verhoutuvinaan maailmaa nähneen kyynisyyden alle. Kaikki se nykyaika vauhdin ja eksotiikan kaipuineen. Kaikki ne yhteen lausekkeeseen typistetyt virkkeet. Sininen yö. Valoreklaamien loiste. Suurkaupungin turmeltunut kuhina. Absintti. Illusioni.

Mika Waltari täytti kaksikymmentä vuotta samana vuonna, kun Suuri illusioni ilmestyi, eli 1928. On lähes käsittämätöntä, että joku niin nuori on voinut kirjoittaa jotain tuollaista. Tällä lukemalla tajusin, miten huiman suvereenisti Waltari pyörittää kaikkia niitä kliseitä, joista Suuri illusioni koostuu, ja miten kliseiden alta väikkyy oivalluksia yhdestä sun toisestakin asiasta.

Suosikkikohtiani koko kirjassa kohta, jossa kerrotaan rakastettujen naisten valokuvista, orkideoista ja nyrkkeilyhansikkaista. Suosittelen lämpimästi.

Kuulumisia

Vohvelikestit sujuivat varsin hyvin. Yksi vieraista toi pullon calvadosta, joka osoittautui täydelliseksi makupariksi toffeeyllätykselle, joten illasta tuli hieman aiottua kosteampi. Vohvelit maistuivat letuilta, mikä ei ollut yhtään yllättävää, sillä ne oli tehty lettutaikinaohjeella. Onneksi letut ovat hyviä.

Perustin kitaransoitolle oman blogin, koska olen huomannut, etten syystä tai toisesta osaa kirjoittaa aiheesta täällä, ja halu kirjoittaa siitäkin on kova.

Täti täpinöi

Meille tulee tänään neljä ihmistä kylään puhumaan suomea ja ranskaa ja syömään minun laittamiani ruokia! Ja tutustumaan perheemme uuteen kitaraan, joka on nimeltään Sunnuntai (ja tunnetaan tässä vaiheessa myös nimillä Nuni, Nunnu ja Nunnuhanibeibi).

Ehkä parasta tässä on, että kaksi vieraista tulee ihan spontaanisti. Juha-setä ei osaa vielä raskaa, mutta haluaa kylpeä kielessä, siis päivällinen kuudelle. Ja kolme neljästä ei ole edes koskaan käynyt meillä! Ihanaa! Jos tämä ei karkota flunssanrippeitä, niin ei sitten mikään. Oh là là miten jännittävää!

Le menu:

pinaattivohveleita
jugurttikastiketta
porkkanasalaattia
porkkanatonta salaattia
fetajuustoa
marinoituja belugalinssejä
paistettuja herkkusieniä

***

toffeeyllätys
vanilijajäätelöä

Melkein kaikki reseptit ovat jo tässä blogissa (vohvelit aion tehdä lettutaikinalreseptilläni). Jugurttikastike tarkoittaa suolalla, pippurilla ja runsaalla valkosipulilla maustettua turkkilaista jugurttia, belugalinssit marinoin sekoittamalla niihin keittämisen jälkeen balsamiviinietikkaa, oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Sienet yksinkertaisesti paistan pannulla voissa.

Ostin myös kukkia maljakkoon.

Tomaatti-mozzarellasalaatti

Tänään leikin kesää ja tein kauden ensimmäisen tomaattimozzarellasalaatin! Hurraa!

Vielä ei tietenkään mikään ole oikeasti sesongissa, mutta espanjalaiset kirsikkatomaatit ja mozzarella olivat molemmat tarjouksessa. Basilika oli koko kaupasta harmi kyllä loppu, mutta toimiihan se toki ilmankin.

Ohjeesta riittää mukavasti kolmelle.

2 rasiaa kirsikkatomaatteja

3 palloa mozzarellaa

pinjansiemeniä

kokonainen kerä jäävuorisalaattia

nippu villirucolaa

oliiviöjyä

balsamiviinietikkaa

pippuria

(suolaa) 

Puolitin kirsikkatomaatit ja kokosin salaatin. Et voilà!

Perheiden suljettu arki

Tuttavapiirissäni on melko monta lapsiperhettä, mutta ei yhtäkään sellaista, jonka arjessa saisin olla kunnolla läsnäoleva Mari-täti. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että lapsiperheiden – kuten melkein kaikkien muidenkin perheiden –  arki on nykyään valtavan aikataulutettua, eikä arjessa voi olla kunnolla läsnä, jos jokainen tapaaminen on sovittava kalenterin kanssa viikkojen päähän. Toinen syy on, että monien ennen läheisten ja arkeensapäästävien ihmisten elämä tuntuu muuttuvan tässä suhteessa radikaalisti, kun perheeseen syntyy lapsi.

Kun pariskunnalle syntyy lapsi, ydinperheestä tulee kiinteämpi ja yksityisempi yksikkö kuin ennen lapsen saamista. Arki tuntuu monessa lapsiperheessä olevan asia, jonka ympärillä roikkuvaa yksityisyyden verhoa pääsevät raottamaan ainoastaan verisukulaiset ja ne, joilla on esimerkiksi avioliiton tai kummiuden kautta virallinen side perheeseen. Siis ne, jotka kuuluvat anoppini sanoin ”omaan porukkaan”. 

Ystävien ja etenkin tuttavien nenän edestä arjen verhot vedetään tomerasti kiinni. Ihan ilman lapsiperheen arkea ei heidänkään tarvitse olla: hyvissä ajoin etukäteen sovittuina ajankohtina lapsiperheiden vanhemmat avaavat suosiollisesti arkensa esirippua, ja ystävät ja sun muut täti- ja setäihmiset pääsevät silloin seuraamaan somaa näytelmää nimeltä Perheidylli. Kuten teatterissa yleisemminkin on tapana, yleisön odotetaan pitävän suunsa kiinni ja osoittavan suosiotaan hymyin, suopein katsein ja taputuksin aina sopivissa kohdissa. Minä rakastan teatteria, ja koska Perheidyllistä puuttuu tarkka käsikirjoitus, se tarjoaa useimmiten hyvän improvisaatioesityksen, josta parhaassa tapauksessa tulee hyvä mieli ja vauvakuume kaupan päälle. 

Entisen puolisoni perheen kanssa sain kokea päinvastaisen kehityskaaren: kun silloisen avomieheni veljen perheeseen syntyi esikoistytär, ennen varsin etäisestä isoveljestä ja hänen mukavasta mutta siihen asti tuntemattomasta vaimostaan tuli yhtäkkiä lähisukua, ehkä suorastaan laajennettua perhettä. Asuimme samassa kaupunginosassa ja olimme täysin hullaantuneita mieheni veljentyttäreen ja hieman myöhemmin saapuneeseen veljenpoikaan, joten olimme luonnollinen valinta, kun oli tarvetta lapsenvahdille, ja tarvettahan oli. Homma toimi myös toisin päin: kun meillä oli tarvetta viettää aikaa lasten kanssa tai kun muuten kaipasimme seuraa, ei tarvinnut kuin soittaa ovikelloa tai pirauttaa puhelimella koko konkkaronkka kylään. Vaikka erosta on vuosia, kaipaan välillä eksäni lähisukua niin, että tekee fyysisesti kipeää. 

Monissa perheissä edellä mainitsemaani omaa porukkaa on omasta takaa niin paljon, ettei arkeen enää mahdu muita, ja sitä on tietysti syytä kunnioittaa. Arvostan suuresti sitä, että vietetään arkea biologisten isovanhempien, setien ja tätien kanssa. Välillä on myös oikein ja terveellistä, että ydinperhe vetää verhot kiinni ihan kaikkien ulkopuolisten edestä ja keskittyy hetken vain itseensä. Kaikkien perheenjäsenten jossain vaiheessa kaipaamasta yksinolosta nyt puhumattakaan.   

Kuitenkin tällainen täti-ihminen vailla biologisia sisaruksia välillä ihmettelee, miksei hänen lastenhoitajan kyvyilleen tunnu olevan minkäänlaista tilausta. Lapsiperheissä kuitenkin tunnutaan usein harmittelevan arjen kiireisyyttä ja oman ajan rajallisuutta (viimeksi Laura Saarikosken oivallisessa kolumnissa), ja aivan varmasti syystä. Aiemman kokemuksen perusteella tämä täti myös tietää, että lastenhoito todellakin käy välillä työstä, ja että hoidettuaan kahta alle kouluikäistä jo muutaman tunnin ajan ihminen on melko puhki. Joskus 30 minuuttia uhmaikäisen kanssa riittää iskemään ilmat pihalle ja imemään kaikki voimat. Jotenkin luulisi ainakin osan vanhemmista siis kaipaavan arkeensa enemmän apua, kuin mitä laajakaan oma porukka voi tarjota. 

Kuitenkaan minunlaisiani lapsettomia täti-ihmisiä – siis yleensä vanhempien ystäviä lapsia edeltäneeltä ajalta – ei ole nyky-Suomessa tapana pyytää lastenhoitoavuksi. Miksi ei? 

Syitä siihen, miksi juuri minä en ole kovin suosittu ehdokas lastenvahdin vastuulliseen tehtävään on nähdäkseni ainakin viisi:

1. En ole omaa porukkaa, toisin sanoen minua ei sido perheeseen veri eikä velvollisuus. Minun ei ole pakko sietää mitä tahansa, eikä pienten lasten hyvästä käytöksestä tietenkään ole mitään varmoja takeita – täti ei voi varmasti tietää, mihin lupautuu, kun vakuuttaa pärjäävänsä ihan hyvin myös silloin, kun lapsella on vähemmän kuin hyvä hetki. 

2. Astetta vieraampana ihmisenä olen myös astetta vähemmän luotettava. Vanhemmat eivät voi varmasti tietää, miten tututkaan täti-ihmiset reagoivat vaikkapa lasten huonoon käytökseen, jos sellaista esiintyy – vanhempi ei voi tietää, lähteekö täti torumaan lasta kohdassa, jossa vanhempi antaisi asian mennä, siis kasvattamaan lasta väärin. Tämä on monelle kontrollifriikille nuorelle aikuiselle liikaa. Osaan hyvin samastua tähän, koska kuulun itsekin kontrollifriikkien henkilöiden iloiseen joukkoon. 

3. Lapsettomat tädit ja sedät eivät missään nimessä ole yhtä herkkiä huomaamaan lapsen tarpeita kuin vanhemmat ja isovanhemmat, eivät ainakaan aluksi. Tämäkin on pelottavaa, ja joskus mietin, miten kukaan vanhempi ikinä malttaa päästää lapsensa välittömän näkökenttänsä ulkopuolelle. Toisaalta miten muutenkaan lapsi kasvaisi omaksi itsekseen ja oppisi toimimaan tässä maailmassa, jossa jokainen vastaantulija ei todellakaan osaa tai edes halua ottaa hänen tarpeitaan huomioon? 

4. Tapaan melko avoimesti kertoa käyväni kognitiivisessa psykoterapiassa uupumus- ja ahdistusoireitteni vuoksi. Kaikenlaiset mielenterveysongelmat ovat edelleen ihmisten enemmistölle massiivinen tabu, ja mielenterveysongelmiin yleensä neutraalisti suhtautuvat ihmiset muuttuvat helposti varsin ennakkoluuloisiksi heti, kun kyse on siitä, kuka viettää aikaa heidän lastensa kanssa.* 

5. Tapaan myös toisinaan sanoa ääneen olevani kristitty, minkä olen ihme kyllä todennut paljon pahemmaksi tabuksi kuin mielenterveysongelmat. Tai sitten se on vain asia, josta ihmiset uskaltavat avoimemmin järkyttyä, mene ja tiedä.    

Tuttavapiirissäni on muutamia pienten lasten vanhempia, jotka ovat reagoineet alati toistuviin vuodatuksiini tästä aiheesta sanomalla, että kaltaiseni kristityt pähkinäpäät saavat tulla heille lastenvahdiksi milloin tahansa. En ole kuitenkaan tähän mennessä tarttunut yhteenkään tarjoukseen. Ehkä vikaa on vähän minussakin, kun en ole aktiivisemmin tuppautunut perheiden arkeen ja lapsenvahdiksi. Kuitenkaan yhdenkään tällaisen tarjouksen yhteydessä ei ole koskaan esitetty tarkempaa päivä- tai aikaehdotusta, joten en voi olla varma, ovatko he tosissaan. Ongelma on tietysti siinä, että hekään eivät voi millään tietää, olenko minä tosissani. Minä en ehkä riittävästi uskalla korostaa lastenvahtihalujani. Siinä on sekin, että liika innokkuus viettää aikaa lasten kanssa on valitettavasti nykymaailmassa vähintäänkin arveluttavaa, varsinkin, kun kyseessä on tunnetusti psyykkisesti epätasapainoinen tapaus. 

Vanhemmat (kuten muuten myös koiran- ja kissanomistajat) tuntuvat myös pitävän muutamaa hassua tuntia yksin lastensa seurassa niin isona palveluksena, että siitä hyvästä tädille pitäisi vähintään tarjota gourmet-illallinen. Ei sillä, ettenkö mielelläni söisi gourmet-illallisia. Mutta ei se niin mene. Jos lapset ovat kivoja ja heillä on hyvä päivä ja he vielä vihtyvät seurassani, olen ikionnellinen, ja siinä on vastapalvelusta kylliksi. Jos eivät, kestän sen. Jos lapset ovat pieniä hirviöitä, jotka solvaavat minua tauotta ja syytävät päälleni vihreää räkää, kestän senkin. Todettu on. Samalla onnistun rauhoittamaan biologista kelloani hetkeksi, mikä ei ole hullumpi juttu sekään. 

Pääpointti ei kuitenkaan ole se, että haluaisin viettää enemmän aikaa lasten kanssa, vaikka siis, haluan, haluaisin niin kovasti. Pääpointti on tässä: haluaisin, että ihmiset elämäntilanteesta ja perheensä muodosta riippumatta päästäisivät toisiaan helpommin arkeen sisään. Arki on niin paljon mukavampaa, kun sen saa jakaa muidenkin kuin ydinperheeseensä kuuluvien ihmisten kanssa. Teatterissa on mukavaa, mutta ei siellä katsomossa aina jaksa istua. 

*Tämä on muuten hieman erikoista, kun otetaan huomioon, että mielialalääkkeitä syöviä ihmisiä oli tässä maassa vuonna 2011 kaksi kertaa niin paljon kuin Tampereella asukkaita. Kaltaiseni päästään terapian avulla huolehtivat tädit ja sedät astetta lievenpine mutta kiistattomine mielenterveysoireineen eivät edes kuulu tähän joukkoon.   

Kevät, osa 2

Jäät ovat lähteneet työmatkani varrella olevasta joesta. Sen on täytynyt tapahtua joskus eilisen iltapäivän ja aamukahdeksan välillä, koska eilisen työpäiväni jälkeen joki oli suurimmalta osin umpijäässä.

Vesi on iloisesti ryöpsähtänyt vieressään kulkevan kävelytien päälle. Joelle johtavat portaat, joita tavallisesti kuljen, päättyvät nyt ruskeaan ja törkyiseen kevätveteen, jossa ui pieniä jäälauttoja. Ihanaa.

Vesi ei ollut ehtinyt peittää rotvallia aivan täysin, joten kiepsautin itseni sille porraskaiteen yli ja tasapainottelin rotvallia pitkin töihin kevytmielisissä korkosaappaissani. En horjahtanut. 

Uupumuksesta

En ole tainnut ainakaan aivan suoraan täällä sanoa, että olen ollut tänä keväänä aika loppuunpalanut. Olen toistaiseksi selvinnyt vain muutamalla sairaslomapäivällä ja tiedän, että kyllä tämä tästä - paljon pahemmastakin on selvitty, minulla on hyvä terapeutti, hyvä turvaverkko ja hyviä selviytymisstrategioita. Uupumus on varsinkin tummempaan sisareensa masennukseen verrattuna siitä mukava vaiva, että siitä tietää selviävänsä, kun antaa itsensä vihdoinkin levätä. Vuosien varrella olen aika hyvin oppinut, miten levätään ja luotetaan siihen, että se menee jossain vaiheessa ohi.

Nytkin kaikki merkit viittaavat siihen, että uupumus on väistymässä. Maanantaina heräsin kahdeksan tunnin unten jälkeen ilman herätyskelloa tunteeseen, että haluan joogata. Joogasin, ja se oli raskasta mutta ihanaa. Illalla kitaratunnin jälkeen en saanut nukuttua, koska olin valtavan innoissani siitä, miten eri soinnut rakentuvat. Minun teki myös mieleni kirjoittaa, ja kirjoitinkin, ja lopulta en olisi malttanut nukkua ihan vain siksi, että elämä on ihanaa. Nuit blanche ei ehkä lyhyellä tähtäimellä ole kovin hyvä juttu, kun on juuri toipumassa uupumuksestaan. Minun kohdallani se on kuitenkin ehdottoman selvä merkki siitä, että pian on mahdollista viettää paljon vähemmän aikaa tuijottaen tyhjästi seinää, oli se seinä sitten makuuhuoneessa tai Facebookissa.

Uskon, että olisin aivan yhtä innoissani kitaransoitosta, jos olisin vähemmän uupunut. Varmaa kuitenkin on, etten olisi missään viettänyt soiton parissa yhtä pitkiä aikoja, jos voisin paremmin. Tuskin olisin myöskään käyttänyt tuntikausia kitaran kielten ominaisuuksien googlettamiseen. Kitaransoitto ja kaikki siihen liittyvä maanista lähestyvä intoilu on tehnyt tämänkertaisesta väsymysjaksostani paljon tavallista siedettävämmän, ja luultavasti olen myös toipunut siitä paljon nopeammin kuin muuten olisi käynyt.

Normaalisti uupumusjakso tarkoittaa kohdallani sitä, että kaikki kaatuu päälle, itkettää, uuvuttaa ja ahdistaa ja vietän runsaasti aikaa itseäni sättien, katsoen uudelleen ja uudelleen Frendien parhaita tuotantokausia (ne ovat muuten 3. ja 4. kausi, jos ette vielä tienneet) ja kokkiohjelmia sekä lukien tiettyjä turvakirjojani. Tällä kertaa se on enimmäkseen tarkoittanut sitä, että istahdan olohuoneen sohvalle, otan kitaran syliin ja humpsahdan tuntikausiksi soittoflowhun. Sitten kun sormet eivät enää jaksa soittaa, istun edelleen sohvalla ja kuuntelen musiikkia, josta kuulee, että tekijät tietävät tasan tarkkaan, mitä on olla liian uupunut pesemään hampaitaan saati pukeutumaan, vaikka kaikki on oikeastaan kunnossa. Hyllyt, seinät ja velvollisuudet kaatuvat päälleni aivan kuin ennenkin, mutta nyt istun kaiken hävityksen keskellä ja soitan tyynesti kitaraani.

Kaikkein tärkein ja varmin toipumisen merkki tuli tänään. Laitoin nimittäin tänään – tavallisena arki-iltana – ihan oikeaa ruokaa, ja vieläpä sellaista, joka kysyy vähän aikaa. Tähän asti minä ja mieheni, siis tietysti Juha-setä, olemme pysyneet hengissä ennen kaikkea Juhan hyvän ruoanlaittotaidon sekä valmiiden pastakastikkeiden ja pakastepizzan avulla. Parhaina päivinä olen paistanut munia, ja lähiseudun ravintoloista on ollut paljon apua. Mutta tänään laitoin tätä:

Fetavuoka

perunoita
purkki kirsikkatomaattisäilykettä
1 punasipuli
1 keltasipuli
5 kynttä valkosipulia
vihreitä oliiveja
parsakaalia (pakasteesta)
aurinkokuivattua tomaattia
minttua
oreganoa
basilikaa
mustapippuria
oliiviöljyä
(piti olla myös herneitä) 

Pesin ja pilkoin perunat, kuorin ja lohkoin sipulit ja silppusin valkosipulinkynnet. Pistin kaiken uunivuokaan, maustoin ja lisäsin vielä lorauksen öljyä. Laitoin 225 asteeseen 50 minuutiksi. Lisäsin vielä jäiset parsakaalit sekä oliivit (tässä kohtaa unohdin herneet) ja kuorrutin fetalla. Koko höskä sai mennä takaisin uuniin noin viideksi minuutiksi, eli kunnes feta oli sulanut ja saanut hieman paistopintaa.

Jottei paluu parempaan arkeen olisi liian jyrkkä, nautimme ruoan Frendien kutoskauden kera. Oli niin hyvää.

Täti on palannut keittiöön.

La beauté de la langue française

À propos, myös ranskan kielen elvytysprojektini on edistynyt hyvin. Tänään huomasin pohtivani ruokaostoksia ranskaksi päättämättä erikseen tehdä niin. Miten paljon hauskempaa valintatalossa on, kun päänsisäinen ääni puhuukin suomen sijaan ranskaa. Ankeat markettiostokset ainakin kuulostavat vähän paremman ravintolan ruokalistalta. Du pain à l'huile d'olive! Mais pourquoi pas! Du fromage, des oeufs, de la salade et des poivrons! Mais c'est délicieux!

Lapsena aina jaksoin ihmetellä, kun ympärilläni hoettiin, miten kaunis kieli ranska on. Makuasia tietenkin, mutta minusta ranska on aina kuulostanut aika rumalta, ja kuulostaa edelleen. Niin kauan, kun puhutaan ranskasta vain äänteiden, intonaation ja muiden sensellaisten – siis foneettisten – seikkojen tasolla, ranska ei ole kovin esteettistä. On se toki vähän kauniimpaa kuin vaikkapa saksa, englanti tai tanska, mutta esimerkiksi espanjalle, italialle tai venäjälle se häviää aivan kirkkaasti. Ehkä maailman kauneimmasta kielistä eli udmurtista nyt puhumattakaan.

Mutta tämän elvytysprojektini kautta olen viimein tajunnut, miten upea ja hemaisevan kaunis kieli ranska todella on. Ranskan kauneus vain piilee jossain muualla: sanoissa, sanonnoissa, tavoissa järjestää sanat lauseiksi ja lauseet toistensa viereen teksteiksi. Tahtoisin jatkaa tästä jollain oikein osuvalla, kokreettisella esimerkillä, mutta en jostain syystä saa päähäni mitään sopivaa. Kenties seuraavien puheharjoitusten eli huomisten ranska–suomi-treffiemme jälkeen osaan valaista asiaa paremmin.

Muuten, kitaransoiton ja ranskan kielen lisäksi myös kolmas puuhani, nimittäin alpakkalankainen villatakkini, voi oikein hyvin. Siitä puuttuu enää puolitoista hihaa, minulla on siis nyt ollut jo tovin lähes valmiina varsin näpsäkkä villaliivi. Olen menestyksekkäästi ottanut myös runsaan kahvinjuonnin osaksi elämääni ja lopettanut liikunnan lähes kokonaan, mutta siitä en ole kovinkaan ylpeä. Paitsi ehkä ihan vähän, salaa.

Jäähyväiset blinikaudelle

Ensimmäiset kalliit ja kärsineen näköiset espanjalaisparsat ovat kaupoissa, hurraa! Kohta on siis parsa-aika ja kevät. Silloin toivottavasti kirjoitan tänne, miten hollandaise tällä kertaa onnistui, ellen sitten keskity soittamaan kitaraa ja juomaan kaljaa.

Eurooppalainen parsa tarkoittaa tietysti myös sitä, että niin sanottu blinikausi eli kevättalvi on lopullisesti ohi. Ravintolat ovat kai keksineet, että kevättalvi on bliniaikaa, kun ei ole oikein minkään sesonki. Syökäämme siis tattarilettuja. Oli miten oli, on aina mukavaa saada tekosyitä syödä blinejä, koska blinit ovat yksi suosikkiasioistani.

Olen tänä vuonna laittanut blinejä aika tavalla, ja etenkin blinivohveleita, koska meillä on nyt vohvelirauta. Vohveleita jaksaa paistaa melkein milloin vain (ihan milloin vain, jos taikina vain on valmis), blinejä paljon harvemmin. Idean sain tietenkin Henri Alénin reseptistä Helsingin sanomissa. Idea on minusta mainio, siksikin, että vohveleissa on niiden ienten kolojen ansiosta suuremi pinta-ala kuin blineissä, ja siksi enemmän rapsahtelevaa voissa ruskistunutta pintaa. Henri Alénin resepti ei kuitenkaan ollut minusta ihan oikeanlainen, joten muokkasin sitä hiukan. En oikein ymmärrä, miten en ole aiemmin tullut tallentaneeksi versiotani tänne, mutta tässä se nyt tulee:

Blinitaikina, toimii vohvelina tai lettuna

4 dl bulgarianjugurttia (tai kermaviiliä, piimäkin toiminee)
20 g hiivaa
3 tl sokeria
4 dl tattarijauhoja
2 keltuaista
2 valkuaista
2 dl maitoa
40 g voisulaa 
sopivasti suolaa 
sopivasti kuivattua tilliä
voita paistamiseen

Lämmitin kermaviilin varovasti kädenlämpöiseksi (kattilassa lämmittäminen on hauskempaa, mutta mikro ajaa saman asian oikein hyvin), lisäsin hiivan, sokerin ja puolet jauhoista. Annoin taikinan kohota ehkä tunnin. Alén sanoo, että 40 minuuttia riittää, ja epäilemättä riittääkin. Vaahdotin valkuaiset ja lämmitin maidon. Lisäsin taikinajuureen maidon, voisulan, keltuaiset, suolaa, tilliä ja loput jauhoista ja lopuksi vaahdotetut valkuaiset. Ensimmäisellä kerralla valkuaiset unohtuivat kulhoon, mikä oli harmi, mutta blineistä tuli silti tosi hyviä. Paista blinit.

Blinit eivät ehkä sovi parsan kanssa, mutta muuten niitä voi onneksi syödä muulloinkin kuin kevättalvella. Blinien kanssa tarjoilin tietysti smetanaa, suolakurkkuja, hunajaa ja mätiä, mutta erityisen ihastunut olen ollut niin ikään Alénin mätimoussen inspiroimaan maailman helpoimpaan lohimousseen, joka toimii blinien kanssa aivan järjettömän mainiosti.

Lohimousse

150-300 g jollain tavalla valmistettua (esim graavattua tai paistettua) lohta
mustapippuria
(suolaa lohesta riippuen)
(1 tl konjakkia)
2 dl smetanaa

Vatkasin smetanan monitoimikonessa kuohkeaksi, vaihdoin vatkainosan tilalle leikkuriosan ja lisäsin lohen ja mausteet ja pyöräytin tasaiseksi. Tadaa, valmista! Helpoin mousse ikinä!

Laitoin tätä monta kertaa, ja aina vähän erilaisesta lohesta (käytin mm. loimulohta, kylmäsavulohta, lämminsavulohta ja graavilohta), ja joka ikinen kerta tuli todella, todella hyvää. Konjakki sopii erityisesti graavilohiversioon, loimuversioon ei niinkään. Kannustan ottamaan pienen määrän moussea erilleen ja kokeilemaan, mitä konjakki sille tekee - parhaassa tapauksessa ihmeitä, pahimmassa tapauksessa mousse maistuu vähän viinalta.

Toisin kuin kaikki bliniohjeet tapaavat antaa ymmärtää, taikina toimii hyvin myös oltuaan yön yli jääkaapissa valkuaisineen päivineen. Ei ehkä ihan yhtä kuohkeaa, mutta oikein hyvää silti, ja parasta lohturuokaa pitkäksi venähtäneen blini-illan jälkeen, uskokaa tai älkää. 

Ylös, ulos ja keikalle

Viime päivät ovat kuluneet pääasiasssa seinää tuijotellen ja kitaraa soitellen, mutta tänään päätin reipastua ja lähteä baariin kuuntelemaan musiikkia. Kaiken kukkuraksi lähdin ihan yksin, mikä on varsin poikeuksellista ja valitettavan kaukana mukavuusalueeltani. Mutta sepä sopikin hyvin, kun olen suhteellisen säännöllisesti yrittänyt tehdä jotain pelottavaa. Julkaista blogitekstejä, neuloa villatakkia, puhua ranskaa ja käydä kitaratunneilla, ihan vain muutamia mainitakseni.

Tänään en olisi millään jaksanut. En siis yhtään millään. Jätin yhdet takuulla kivat ja minulle tärkeät juhlat väliin, koska en vain pystynyt lähtemään. Mutta jotenkin juuri ennen kyseistä konserttia huomasin vaihtaneeni pyjaman ihan oikeisiin vaatteisiin ja olevani eteisessä vetämässä takkia päälleni ja ulkokenkiä jalkaani. Ennen kuin ehdin katua, olin jo raitiovaunussa.

Ilta oli mitä mainioin. Oli kaksi aivan mahtavaa yhtyettä. Kaikki väsymys ja ahdistus kaikkosi ensimmäisen kappaleen aikana, ja se on paljon sanottu, sillä väsymystä ja ahdistusta riitti. Tänään kannatti ilman muuta ottaa itseä niskasta kiinni. 

Minut on kasvatettu* uskomaan, että itsestä on pidettävä luja niskaote aina. Kuitenkin viime vuosina olen huomannut, että se ei pidä ollenkaan paikkaansa. On annettava itsen olla. Ja sitten kuitenkin tulee näitä päiviä, jotka tavallaan todistavat ihan päinvastaista. Mistä tietää, milloin ottaa itseään niskasta kiinni, ja milloin antaa olla? Sen kun oppisin. 

*Vastuussa tästä eivät suinkaan ole vain vanhempani, vaan syytän tästä ennen kaikkea ympäröivää yhteiskuntaa ja itseäni. Mutta etenkin yhteiskuntaa! 

Taiteilijan omakuva

Luen ensimmäistä kertaa elämässäni James Joycea, nimittäin Taiteilijan omakuvaa nuoruuden vuosilta. Se on hyvä kirja, mutta olen päättänyt jättää sen tältä erää kesken, koska en oikein jaksa lukea sitä, en nyt.

Joycen tapa kirjoittaa on kai sitä, mitä joskus sanotaan vaikeaksi. Tajunta virtaa, aikatasot, tapahtumat, muistot, todellisuus ja henkilöiden kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa eikä lukijan kuulukaan tietää, mitä sitten tapahtui. Mutta ei se ole siinä se, mikä minua nyt väsyttää.

Väsyttävää on se, miten viiltävän tarkasti Joyce kuvaa teini-ikäisen päähenkilönsä itsetietoisuutta ja ylimielisyyttä. Ja minusta kun juuri nyt tuntuu, etten oikein jaksa yhtään ylimääräistä teini-ikäistä tai teini-ikäisen tavalla ajattelevaa ja toimivaa ihmistä. Itsekin olen aika-ajoin niin rasittavan ylimielinen ja täynnä itseäni, että siinä on jaksamista aivan tarpeeksi.

Sen sijaan katolisen kirkon ja katolilaisuuden kuvaus, synnintunto, parannus, pappien niin ikään ylimieliset toimet ja häkellyttävät saarnat, suitsukkeen tuoksu ja kappeleiden hiljaisuus ovat aivan huikeaa luettavaa.

Mainiota on muuten sekin, että päähenkilö Stephen Dedaluksen sisäoppilaitos kuvataan pieniä yksityiskohtiakin myöten hyvin samanlaiseksi, kuin J.K. Rowlingin Hogwarts. Kummituksiakin siellä on.

Tähän lienee syytä vielä palata.

Puhelimessa puhumisesta

Puhuin juuri oikein perinteisen tuntipuhelun ystävän kanssa. Kolmisen tuntia avautumista – toivottavasti molemminpuolista sellaista – ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä puhelimen välityksellä. Se oli ihanaa.

Joskus tällaisia puheluita tuli puhuttua useinkin hyvien ystävien kanssa, mutta  viime vuosina niitä ei oikein ole enää tullut harrastettua. En oikein osaa sanoa, miksi. Tekee mieli syyttää internettiä, mutta jotenkin tuntuu, että kysymys on jostain muusta. Mistäköhän? Oli miten oli, kyllä teki hyvää.   

Silittämisestä

Olen pitkästä aikaa päässyt taas kunnolla vaatteiden silittämisen makuun. Hyvin monta vuotta kului niin, ettei silityskorini tyhjentynyt lähes koskaan kokonaan – silitin siitä ehkä päällimmäiset, jos joskus jaksoin. Ei oikein ollut mitään päällepantavaa.

Nyt asiaan on tullut muutos:  jo useamman viikon olen odottanut, että saan pestyä pyykkiä, jotta saisin taas silittää. Tänään minulla oli aivan kamala päivä töissä, jonka jälkeen en jaksanut mitään, en siis niin mitään. Mutta äkkiä alkoi tehdä mieli silittää, ja siispä silitin. Kun silitettävä loppui, ompelin – muun muassa irronneita nappeja – ensimmäistä kertaa noin neljään vuoteen. Silittäessä tuli itku, ja sen myötä paljon parempi olo. Nyt minulla on taas silitettävää, sillä ommellut vaatteet pitää vielä silittää. Ihanaa. 

Sitä silittäminen juuri on, ihanaa. Vaatteiden, kissojen, koirien, ihmisten selkien silittäminen. Kyllä te tiedätte. Silittäminen tutkitusti laskee verenpainettakin, kuulemma jopa vaatteiden silittäminen, niilläkin, jotka eivät pidä silittämisestä. 

Kahden viime vuoden ajan olen käyttänyt itseäni psykoterapiassa, ja yhdessä vaiheessa mainio terapeuttini käski minun silittää oikealla kädelläni vasenta kättäni muutaman minuutin ajan päivittäin. Suosittelen, se tekee hyvää.

Maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki muistaisivat silittää säännöllisesti. 

Kuva on napattu (oikein luvan kanssa) ihanan kälyni Facebook-sivulta.