Uupumuksesta

En ole tainnut ainakaan aivan suoraan täällä sanoa, että olen ollut tänä keväänä aika loppuunpalanut. Olen toistaiseksi selvinnyt vain muutamalla sairaslomapäivällä ja tiedän, että kyllä tämä tästä - paljon pahemmastakin on selvitty, minulla on hyvä terapeutti, hyvä turvaverkko ja hyviä selviytymisstrategioita. Uupumus on varsinkin tummempaan sisareensa masennukseen verrattuna siitä mukava vaiva, että siitä tietää selviävänsä, kun antaa itsensä vihdoinkin levätä. Vuosien varrella olen aika hyvin oppinut, miten levätään ja luotetaan siihen, että se menee jossain vaiheessa ohi.

Nytkin kaikki merkit viittaavat siihen, että uupumus on väistymässä. Maanantaina heräsin kahdeksan tunnin unten jälkeen ilman herätyskelloa tunteeseen, että haluan joogata. Joogasin, ja se oli raskasta mutta ihanaa. Illalla kitaratunnin jälkeen en saanut nukuttua, koska olin valtavan innoissani siitä, miten eri soinnut rakentuvat. Minun teki myös mieleni kirjoittaa, ja kirjoitinkin, ja lopulta en olisi malttanut nukkua ihan vain siksi, että elämä on ihanaa. Nuit blanche ei ehkä lyhyellä tähtäimellä ole kovin hyvä juttu, kun on juuri toipumassa uupumuksestaan. Minun kohdallani se on kuitenkin ehdottoman selvä merkki siitä, että pian on mahdollista viettää paljon vähemmän aikaa tuijottaen tyhjästi seinää, oli se seinä sitten makuuhuoneessa tai Facebookissa.

Uskon, että olisin aivan yhtä innoissani kitaransoitosta, jos olisin vähemmän uupunut. Varmaa kuitenkin on, etten olisi missään viettänyt soiton parissa yhtä pitkiä aikoja, jos voisin paremmin. Tuskin olisin myöskään käyttänyt tuntikausia kitaran kielten ominaisuuksien googlettamiseen. Kitaransoitto ja kaikki siihen liittyvä maanista lähestyvä intoilu on tehnyt tämänkertaisesta väsymysjaksostani paljon tavallista siedettävämmän, ja luultavasti olen myös toipunut siitä paljon nopeammin kuin muuten olisi käynyt.

Normaalisti uupumusjakso tarkoittaa kohdallani sitä, että kaikki kaatuu päälle, itkettää, uuvuttaa ja ahdistaa ja vietän runsaasti aikaa itseäni sättien, katsoen uudelleen ja uudelleen Frendien parhaita tuotantokausia (ne ovat muuten 3. ja 4. kausi, jos ette vielä tienneet) ja kokkiohjelmia sekä lukien tiettyjä turvakirjojani. Tällä kertaa se on enimmäkseen tarkoittanut sitä, että istahdan olohuoneen sohvalle, otan kitaran syliin ja humpsahdan tuntikausiksi soittoflowhun. Sitten kun sormet eivät enää jaksa soittaa, istun edelleen sohvalla ja kuuntelen musiikkia, josta kuulee, että tekijät tietävät tasan tarkkaan, mitä on olla liian uupunut pesemään hampaitaan saati pukeutumaan, vaikka kaikki on oikeastaan kunnossa. Hyllyt, seinät ja velvollisuudet kaatuvat päälleni aivan kuin ennenkin, mutta nyt istun kaiken hävityksen keskellä ja soitan tyynesti kitaraani.

Kaikkein tärkein ja varmin toipumisen merkki tuli tänään. Laitoin nimittäin tänään – tavallisena arki-iltana – ihan oikeaa ruokaa, ja vieläpä sellaista, joka kysyy vähän aikaa. Tähän asti minä ja mieheni, siis tietysti Juha-setä, olemme pysyneet hengissä ennen kaikkea Juhan hyvän ruoanlaittotaidon sekä valmiiden pastakastikkeiden ja pakastepizzan avulla. Parhaina päivinä olen paistanut munia, ja lähiseudun ravintoloista on ollut paljon apua. Mutta tänään laitoin tätä:

Fetavuoka

perunoita
purkki kirsikkatomaattisäilykettä
1 punasipuli
1 keltasipuli
5 kynttä valkosipulia
vihreitä oliiveja
parsakaalia (pakasteesta)
aurinkokuivattua tomaattia
minttua
oreganoa
basilikaa
mustapippuria
oliiviöljyä
(piti olla myös herneitä) 

Pesin ja pilkoin perunat, kuorin ja lohkoin sipulit ja silppusin valkosipulinkynnet. Pistin kaiken uunivuokaan, maustoin ja lisäsin vielä lorauksen öljyä. Laitoin 225 asteeseen 50 minuutiksi. Lisäsin vielä jäiset parsakaalit sekä oliivit (tässä kohtaa unohdin herneet) ja kuorrutin fetalla. Koko höskä sai mennä takaisin uuniin noin viideksi minuutiksi, eli kunnes feta oli sulanut ja saanut hieman paistopintaa.

Jottei paluu parempaan arkeen olisi liian jyrkkä, nautimme ruoan Frendien kutoskauden kera. Oli niin hyvää.

Täti on palannut keittiöön.