lauantai 13. huhtikuuta 2013

Taiteilijan omakuva

Luen ensimmäistä kertaa elämässäni James Joycea, nimittäin Taiteilijan omakuvaa nuoruuden vuosilta. Se on hyvä kirja, mutta olen päättänyt jättää sen tältä erää kesken, koska en oikein jaksa lukea sitä, en nyt.

Joycen tapa kirjoittaa on kai sitä, mitä joskus sanotaan vaikeaksi. Tajunta virtaa, aikatasot, tapahtumat, muistot, todellisuus ja henkilöiden kuvitelmat sekoittuvat toisiinsa eikä lukijan kuulukaan tietää, mitä sitten tapahtui. Mutta ei se ole siinä se, mikä minua nyt väsyttää.

Väsyttävää on se, miten viiltävän tarkasti Joyce kuvaa teini-ikäisen päähenkilönsä itsetietoisuutta ja ylimielisyyttä. Ja minusta kun juuri nyt tuntuu, etten oikein jaksa yhtään ylimääräistä teini-ikäistä tai teini-ikäisen tavalla ajattelevaa ja toimivaa ihmistä. Itsekin olen aika-ajoin niin rasittavan ylimielinen ja täynnä itseäni, että siinä on jaksamista aivan tarpeeksi.

Sen sijaan katolisen kirkon ja katolilaisuuden kuvaus, synnintunto, parannus, pappien niin ikään ylimieliset toimet ja häkellyttävät saarnat, suitsukkeen tuoksu ja kappeleiden hiljaisuus ovat aivan huikeaa luettavaa.

Mainiota on muuten sekin, että päähenkilö Stephen Dedaluksen sisäoppilaitos kuvataan pieniä yksityiskohtiakin myöten hyvin samanlaiseksi, kuin J.K. Rowlingin Hogwarts. Kummituksiakin siellä on.

Tähän lienee syytä vielä palata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti