Viimeisin kirjoitukseni täällä on vuodelta 2016, ja moni asia on tietenkin muuttunut tällä välin. Isoin ja mullistavin asia on, että olen nyt pienen taaperon äiti. Vuoden 2016 jälkeen olen myös muun muassa ryhtynyt yrittäjäksi ja palannut yliopistolle täydentämään tutkintoani. Opinnot ovat loppusuoralla, vaikka pandemia heitteleekin nyt melkoisia kapuloita rattaisiin.
Tätä kirjoittaessani olen nyt ollut pitkälti eristyksissä kodin ulkopuolisista ihmisistä aika tarkalleen kuukauden. Sairastuin kuukausi sitten rajuun ja sitkeään hengitystieinfektioon, josta toipuminen on edelleen kesken. Olen hyvin todennäköisesti altistunut koronavirukselle opintoihini kuuluvassa työharjoittelussa – työharjoittelupaikallani on selvinnyt useampikin vahvistettu tartunta – joten voi olla, että olen sairastanut COVID-19:n ensimmäisessä aallossa. Voi hyvin myös olla, että kyseessä oli jokin aivan muu virus.
Joka tapauksessa lopputulos on, että olen kuluneen kuukauden aikana käynyt vain lyhyillä kävelyillä kodin lähipiirissä. Lisäksi olen käynyt lääkärissä ja yhdellä pakollisella asiointikäynnillä. Kaipaan kovasti ydinperheemme ulkopuolisia läheisiäni ja vähemmänkin läheisiäni. Mökkihöpertyminen näkyy muun muassa siten, että olen alkanut haaveilla omasta pihasta ja löydän itseni välillä katselemasta omakotitaloja. Varsinaiselle mökille on niin ikävä, että mökin ajatteleminen tekee fyysisesti kipeää. Pääsiäisviikon uutuus on, että olen alkanut kaivata jopa kaupassakäyntiä ja ihmisjoukkoja.
 |
| Kiirastorstaina ovellemme saapui tällainen kimppu. |
