Osa 5: Hiljaisuudesta

Tietyillä Afrikka-stereotypioilla on vankka pohjansa todellisuudessa. Elämä Bobossa on aivan käsittämättömän yhteisöllistä, sosiaalista ja meluisaa. Majapaikkamme on kolmesta huoneesta koostuva, sisätiloiltaan arviolta kuudenkymmenen neliömetrin kokoinen talo, jossa on asustanut parhaimmillaan neljä vähemmän hiljaista suomalaisnaista, kaksi kummassakin pienessä makuuhuoneessa. Suomalaisella mittapuulla asumme siis melkoisen sosiaalisesti ja ahtaasti, ja jo meidän elämisestämme kuuluu melko paljon erilaisia ääniä. Lisäksi naapurissa rakennetaan taloa, kadulla ihmiset huutelevat toisilleen ja rupattelevat talojen nurkilla, lapset kirkuvat, kanat kaakattavat ja vuohet määkivät, seinänaapureillamme soi jatkuvasti radio ja hieman kauempana tietysti rummutetaan, erityisistä konserteista, tapahtumista ja useita kertoja päivässä moskeijalta kantautuvista rukouskutsuista puhumattakaan. Tästä kaikesta huolimatta talomme tuntuu hiljaisuuden tyyssijalta: kaikkialla muualla ihmisiä, meteliä ja tapahtumia on paljon, paljon enemmän.

Kun olin 11-vuotias, perheeni muutti Brysselin lähiöstä Espooseen. Olin aina ollut huono nukahtamaan ja nukkumaan, mutta Suomeen muutettua kesti vuosia, ennen kuin totuin hiljaisuuteen niin, että pystyin nukahtamaan edes entiseen malliin. Hiljaisuus itsessään ei ollut ongelma – parhaiten olen aina nukkunut mökillä, jossa hiljaisuus on kesällä metsän huminaa, lintujen laulua ja laineiden liplatusta, talvella jään ritinää ja tuulen suhinaa. Espoossa hiljaisuus oli etenkin öisin täydellistä tavalla, johon en ollut koskaan tottunut – huoneeseeni ei kantautunut ääntä sen enempää luonnosta kuin liikenteestäkään. Hiljaisuuden rikkoivat äänet, joita en ollut tottunut kuulemaan yksittäisinä. Nyt kuulin joka kerta, kun naapurin poika lähti mopolla ostarille, koira haukkui tai naapuri yski unissaan, ja lisäksi liudan yksittäisiä kilahduksia ja kolahduksia, joiden aiheuttajaa en tiennyt. Makasin sängyssä ja rukoilin, että kuulisin vain tuttuja ääniä, kunnes jossain vaiheessa luovutin ja hiivin vanhempieni sänkyyn, jossa tajuntani täytti heidän äänekäs kaksiääninen kuorsauksensa. Nykyään asun 1960-luvulla rakennetussa kerrostalossa keskellä kaupunkia, jossa elämisen äänten ja liikenteen humina on vähäistä mutta kuitenkin tasaisen jatkuvaa kaikkina vuorokauden aikoina. Tavallisesti nukun varsin hyvin.

Vajaassa kahdessa viikossa olen tottunut bobolaisen omakotitaloalueen ympäristön perusmeteliin varsin hyvin. Jaksan päivässä vain tietyn määrän sen ylittäviä ääniä ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta kotimme tavallinen taustahäly todella tuntuu hiljaisuudelta. Iltojen ääniin täällä on hyvä nukahtaa. En enää lainkaan huomaa moskeijalta kantautuvia rukouskutsuja, ellen erikseen ryhdy niitä kuuntelemaan. Tiedän jo, että kotiin palattua hiljaisuus melko varmasti ahdistaa toden teolla. 

Kotimme portti sisäpuolelta kuvattuna.

Osa 4: Bamfora

Ensimmäinen viikko Bobo Dioulassossa oli sanalla sanoen uuvuttava. Aurinko, lämpö ja värit tekivät sanoinkuvaamattoman hyvää ja mukaan mahtui paljon huippuhienoja hetkiä, enkä vaihtaisi mitään pois. Fakta kuitenkin on, että ensimmäiset kohtaamiseni burkinalaisen elämän kanssa veivät minusta mehut melko täysin. Kaikki uudet kokemukset ja niiden herättämät ajatukset malarialääkkeisiin yhdistettyinä heittivät minut ylikierroksille ja veivät minulta yöunet lähes kokonaan, aloin olla loppuviikosta melko surkeassa kunnossa. Onneksi säästyin ensimmäisellä viikolla kokonaan kaikilta Afrikan-pöpöiltä, samoin kuin tuiki tavalliselta flunssalta, joka osaa kurssilaisistamme kiusasi (siitäs sait, katkera vanha lääkäri pelotteluinesi! Koputan tietenkin puuta, että hyvä onni jatkuisi).

Kurssimme ohjelmassa oli viiden hyvin intensiivisen soitto- ja tanssipäivän perään rentouttava retki Bamforan putouksille, jotka sijaitsevat parin tunnin ajomatkan päässä Bobosta. Edellisestä bussimatkasta säikähtäneenä ja kurssiviikosta uupuneena ajattelin ensin, etten lähtisi, mutta jotenkin kuitenkin löysin itseni täpötäyden pikkubussin takapenkiltä laulamasta Maamme-laulua, suomalaisia kansanlauluja ja tietenkin afrikkalaisia lauluja tama-rummun säestyksellä.

Bussimatka meni minun osaltani menestyksekkäästi, mutta perille saavuttua tilanne olikin toinen. Olin siinä määrin väsynyt, että pitkähkö kävely ja jyrkälle kukkulalle kiipeäminen keskipäivän helteessä mäkäräisten piirittämänä tuntui täysin mahdottomalta tehtävältä. Onneksi kuitenkin oli ihania ihmisiä, joihin nojata ja joiden seurassa istuskella portailla niin kauan, kunnes jaksoin kiivetä koko matkan ylös ja nähdä tämän näyn:


Kuvan tyttö on nimeltään Aja, leirimme paikallisen johtajan tytär ja varsinainen Pikku-Myy - itsenäinen ja erittäin sanavalmis 8-vuotias, joka nukahtaa milloin kenekin syliin iltaisin. Ajaa ei meinattu lainkaan päästää Bamforaan mukaan, koska hän on niin pieni, mutta jotenkin hänen sitten huomattiin istua nököttävän bussissa kanssamme tästä huolimatta, ja kuten näkyy, hän jaksoi matkan Bamforan putouksille paljon paremmin kuin vaikkapa minä.

Bamfora on silkkaa luksusta. Metsäisillä kukkuloilla on lähde, jonka puhdas vesi virtaa alas putouksina niin, että aina välillä muodostuu altaita ja suvantoja, joissa herkkänahkaisempikin turisti uskaltaa kylpeä (varoimme erittäin visusti nielemästä vettä, koska se saattaa tästä huolimattakin sisältää kaikenlaista). Vietimme koko päivän putouksilla syöden ja loikoillen.


Aina välillä tama-rumpalimme Adama kaivoi kätevästi matkoille soveltuvan soittimensa esille, ja eräät reippaat pojat tanssivat.

Vesi, lepo ja uudenlainen fyysinen rasitus tekivät hyvää. Bamforan-matkasta lähiten olen nukkunut erittäin hyvin öisin, voinut paremmin ja alkanut toden teolla asettua.

Mari-tädin seikkailut Afrikassa, osa 3: uudenvuoden päivän ilta Bobossa

Yöilma on miellyttävän viileää kuuman päivän jälkeen, sen lämpöistä, että pitkät housut, myrkyllä kyllästetytsukat ja paksu pitkähihainen suojaavat hyttysten lisäksi myös kylmältä. Toisin kuin Ouagadougoussa, Bobossa hyttysiä ei juuri näe – pimeä on tullut melko tarkalleen kuudelta, kuten joka ilta, ja vasta nyt kymmeneltä illan ensimmäinen hyttynen lentää ohi, vaikka olen viettänyt ulkona lähes koko illan tähän mennessä.

Nyt istun majapaikkamme sisäpihalla ja kuuntelen lamppuja, jotka sirittävät jokaisen sähkökatkon jälkeen oman aikansa. Ensimmäisenä iltana luulin heinäsirkkojen sirittävän – ääni on huolimattomasti kuunneltuna täsmälleen sama kuin kaskaiden nopea siritys keskikesällä Etelä-Ranskassa. 

Toista päivää jatkuvat uudenvuodenjuhlat täyttävät kaupungin yön laululla, rummutuksella ja basson sykkeellä sekä yleisellä juhlien huminalla. Nyt kuulostaa siltä, kuin laulaja huutaisi toistuvasti: ”Tampereelle! Tampereelle!” Välillä paukahtaa kotitekoinen raketti, joka ei nouse taivaalle asti vaan räjähtää parin, kolmen metrin korkeudella – arviolta jopa kymmenenkin, jos se on poikkeuksellisen onnistunut. Näitä raketteja en näe, kuten en nähnyt eilenkään vuoden vaihtuessa, sillä valtaosa ei nouse taloamme ympäröivien kivimuurien ja piikeillä varustetun teräsportin ylle.  

Tähdet näkyvät täällä paljon selvemmin kuin Helsingissä mutta paljon huonommin kuin koko kaupungin kattavien sähkökatkosten aikana, jolloin tähtitaivas on hengästyttävä näky. Nyt aivan selvästi näkee vain tutun kuvion, jonka nimeä en ikinä muista – Otava tai Kassiopeia se ei ole – joka on suoraan yläpuolellamme, sekä hyvin kirkkaan tähden suoraan siitä alaspäin, jota olen joskus luullut Pohjantähdeksi. Saattaa ollakin.

Mari-tädin seikkailut Afrikassa, osa 2: Matka Boboon

Varoitus: Tämä teksti käsittelee ennen kaikkea minun vatsani toimintaa. Etenkään toista ja kolmetta kappaletta en missään nimessä suosittele luettavaksi ruokailun yhteydessä, ellei lukija satu olemaan poikkeuksellisen karaistunut kakkajuttujen kuulija tai esimerkiksi terveydenhuollon ammattilainen. 

Ouagadougousta jatkoimme bussilla matkamme määränpäähän Bobo Dioulassoon, joka sijaitsee Lounais-Burkinassa melko tarkalleen viiden tunnin bussimatkan päässä pääkaupungista. Yöunet jäivät luonnollisestikin lyhyiksi jo toisena yönä putkeen, kun pääsimme nukkumaan puolenyön jälkeen, heräsimme seurueemme Istanbulin kautta matkanneen toisen osan äänekkääseen saapumiseen kahdeen aikoihin yöllä. Herätys oli viideltä aamulla. Bussin oli määrä lähteä kello 7:30 ja matkaa asemalle kymmenisen minuutin ajomatka, joten taksikyydistä oli ryhdyttävä neuvottelemaan paikallisen oppaamme mukaan aivan viimeistään klo 6:00. Hän oli erittäin oikeassa – bussi lähti kello 7:38, ja ehdimme paikalle hyvissä ajoin, mutta yhtään myöhempi lähtö olisi mitä todennäköisimmin myöhästyttänyt meidät. Yhdentoista ihmisen ja heidän matkatavaroittensa saaminen taksilla hyvin lyhyen matkan päähän Ouagadougoussa ei nimittäin ole mikään pieni operaatio, sen hinnasta neuvottelemisesta puhumattakaan (matkan hinnaks muuten tuli 1000 sefaa eli noin 1,5 euroa henkilöä kohden). Matkustimme lopulta kahdella kirkkaanvihreällä burkinalaistaksilla, joista toisessa oli sisällä kuljettajan lisäksi viisi ihmistä ja toisessa kuusi. Henkilöautoonhan saa helposti lastattua merkittävän määrän matkalaukkuja, kun ymmärtää, että takakonttia ei ole mitään syytä sulkea, ja että katolle saa helposti köytettyä vähitään kuusi suurta matkalaukkua. 

Illan ja aamun taksimatkailukokemusten perään tuntui varsin erikoiselta kiivetä hetkeä myöhemmin kaikki länsimaiset standardit täyttävään uudehkoon pitkänmatkan linja-autoon, johon sisään mennessä lipunmyyjä repäisi kiiltävälle paperille painetusta paikkalipusta kannan irti. Kun vielä tie Ouagasta Bobo Dioulassoon on suurelta osin suhteellisen hyväkuntoista asfalttia, viimekesäiset bussiajelumme pitkin Marinmaan maaseutua alkoivat tuntua erittäinkin eksoottisilta kokemuksilta. Onneksi en sentään aivan joutunut pettymään odotuksissani bussimatkan suhteen: kymmenen minuutin mittaisella vessatauolla meidät piiritti joukko äänekkäitä kaupustelijoilta, joilta sai ostaa muun muassa jäädytettyjä virvoitusjuomia, seesaminsiemenkeksejä ja kokonaisia, grillattuja kanoja. Taukopaikan vessa onnistui hämmentämään minutkin, joka olen hyvin tottunut ulkovessoihin, jossa on vain reikä lattiassa (tämä reikä oli äärimmäisen pieni, se sijaitsi aivan seinän vieressä ja sitä reunusti varsin korkea betoniputki, joka entisestään hankaloitti tähtäämistä). Lisäksi kärsin loppumatkasta varsin pahasta matkapahoinvoinnista. Oksentaminen oli afrikkalaisessa bussissa oksentamiseksi varsin miellyttävää - vatsalaukussani oli ainoastaan fantaa, seesaminsiemeniä ja malarialääke, ja minulla oli mukanani tyhjä, suurehko tax free -pussi, jota oli oikein kätevä pitää kädessä Bobon linja-autoasemalle asti, olkoonkin, että se alkoi Boboa lähestyessämme olla varsin painava.

Asemalla meitä olivat vastassa leirimme järjestäjät Aakusti, Anniina ja isäntämme Zoumana, joiden johdolla lastauduimme jälleen kirkaanvihreisiin takseihin, joita oli tällä kertaa onneksi vähän usempi, ja ajoimme majapaikkaamme. Minun pahoinvointini meni ohi niin pian, kun pääsin pois bussista, söin ison kasan keitettyä riisiä ja sain verenkiertooni tuhdin annoksen kofeiinia. Olon kohenemisen aiheuttamaa helpotusta ja hyvänolontunnetta ei voi sanoin kuvata, kuten ei sitä riemuakaan, jota tunsin, kun sain kuulla, että majapaikassamme käymälöitä on peräti kaksi – erittäin riittävän kokoisella reiällä ja kukkaverhoilla varustettu kaunis ulkohuussi sekä ihka oikea länsimainen vesivessa.

Mari-tädin seikkailut Afrikassa osa 1, jossa lähestyn Burkina Fasoa ja saavun lopulta perillekin

Approaching Africa-blogissaan kollegani kirjoittaa siitä, miksi lähdemme matkalle vaarallisina pidettyihin maihin. Minun tämänkertainen matkakohteeni on Burkina Faso, joka on erittäin turvallinen matkakohde verrattuna Ugandaan, jossa kyseinen kollega tekee parhaillaan vapaaehtoistyötä, mutta monet Approaching -blogin huomioista pätevät tässäkin.

Päivää ennen lähtöäni kävin lääkärissä hakemassa varmuuden vuoksi antibioottikuurin matkalle mukaan. Minulle reseptin lopulta vastahakoisen oloisesti kirjoittanut lääkäri näki asiakseen pelotella minua perusteellisesti kaikella sillä, mitä matkalla saattaa sattua. Taudit olivat tietysti pelottelupuheen pääosassa, mutta lääkäri muisti tietenkin lopuksi muistuttaa, että vaikka todennäköisesti saan matkalta sekä kamplylobakteerin, ameeban, veriripulin että dengue-kuumeen, vielä todennäköisemmin vähintään vammaudun – varsin todennäköisesti kuolen – liikenneonnettomuudessa. Tämän jälkeen menin tietenkin suoraan apteekkiin käyttämään satumaiset määrät rahaa käsidesiin, ripulilääkkeisiin ja kosteuspyyhkeisiin. Kotona havaitsin olevani täysin kyvytön pakkaamaan, sillä en enää ollenkaan muistanut, miksi olin syyskuussa tullut ostaneeksi lentolipun Ouagadougouun.

Pääasiallinen syyni lähteä kolmeksi viikoksi Burkina Fasoon on djemberummun soittaminen, toissijainen tanssi. Sitten on vielä sekin, että olen noin 14-vuotiaasta aina karttapallon nähdessäni katsonut kaihoisasti Afrikkaa ja ajatelllut, että tuonne pitää vielä päästä. Viime rumputuntini ja tämän hetken välissä on melko tarkalleen 10 vuotta, mutta nyt olen siis viimein matkalla. Olen jo ennen eilistä lääkärikäyntiäni useaan otteeseen ihmetellyt, mitä oikein kuvittelen tekeväni – mitä järkeä on lähteä Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi, jos ei ole koskenut djembeen vuosikymmeneen? Jostain syystä minulla on kuitenkin ollut koko syksyn vahva tunne siitä, että jokin järki on. Että kannattaa maksaa lennot, kurssi ja kaikki ne rokotukset ja lääkkeet, kärsiä lavantautirokotuksen sivuvaikutukset ja myrkyttää itseään perusteellisesti malarianestolääkityksellä. 

Sain lopulta pakattua ja ehdin koneeseenkin. En tiedä, kuinka monta kertaa minun pitää pakata viimeisellä mahdollisella hetkellä, ennen kuin uskon, että se onnistuu joka kerta. Minulla on passi, viisumi, keltakuumetodistus ja luottokortti sekä kaksi matkalaukullista kaikenlaista tavaraa – ennen kaikkea niitä lääkkeitä, kosteuspyyhkeitä ja hyttyskarkoitteita, joita on lääkärini ansiosta on nyt noin kaksinkertainen määrä siihen nähden, mitä mitenkään saatan tarvita. Uskoisin pärjääväni.   

Jos ei muuta, tällä matkalla pääsee irti arjesta. Se tulee totisesti tarpeeseen. Tänään olen lentänyt Saharan yli ja nähnyt, miten autiomaan värit vaihtelevat harmaanruskeasta punaiseen. Välilaskullamme Niameyssa koko maailma taas näytti olevan punertavan ruskea. Ouagadougoussa touksuu savu ja saaste. Menomatkan seuralaisistani toinen sanoi heti lentokentältä ulos astuttuaan, että täällä tuoksuu aivan samalta kuin Guineassa, toinen, että samalta kuin Intiassa. Minä taas en ole koskaan haistanut tällaista ilmaa. Tämä on totisesti sen kaiken arvoista.

Muistamisesta

Joulupyhinä vietimme paljon aikaa setäni eri puolilta maailmaa ottamien valokuvien parissa. Setäni matkustaa paljon ja valokuvaa vielä enemmän, osin ammatikseenkin. Olemme katselleet samoja kuvia useampaan otteeseen useammalla kokoonpanolla, mutta isoäitini on ollut mukana joka kerta. Hän kertoo jokaisella kierroksella samat tarinat ja kysyy samat kysymykset.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Isoäitini on viime vuosien ajan lipunut yhä kauemmaksi omien muistojensa ja niistä muokkaamiensa tarinoiden maailmaan. Pitkän aikaa hän oli myös varsin ilkeä suuren osan ajasta, mutta nyt tänä jouluna hän on ollut enimmäkseen avuton kuin lapsi, eksynyt jatkuvasti matkalla vessaan ja pälpättänyt samoja juttuja uudelleen ja uudelleen kuin automaattitoistolla. Yksi toistuvista jutuista on, että hän hävitti kaikki vanhat valokuvansa, kun hänen ystävänsäkin teki niin.   

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”

Isoäidin jatkuva mantra on, että vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Ehkä niin, mutta mitä me lopulta muistamme? Itse olen jo tähän ikäänkin mennessä joutunut varsin usein tilanteisiin, jossa kuulen tarinoita omasta elämästäni kymmenen vuoden takaa, jotka kuulostavat tosilta, mutta joista ei ole minulle itselleni jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Parhaiten muistaa isot asiat ja mullistukset, mutta nekin muuttuvat vähitellen tarinoiksi, jotka muuttuvat vuosien varrella ja alkavat elää omaa elämäänsä.

”Mää muistan Talvisodan alkupäivät kauheen hyvin. Mä katoin pellon laidasta lentokoneita enkä tiennyt, mitä ne oikein tarkottaa. No se johtu siitä, että sota alko ja evakuointikäsky tuli seuraavana päivänä. Mä muistan kun meil oli illalla läskisoosisia ja mää ronklasin niistä läskinpaloista ja äiti toru. Sitten kun sota sytty, mä menin ruokakomeroon nielemään ne läskin palat, kun aattelin, että sota tuli nyt siks, kun mä en syöny sitä läskiä.  Mä sain ottaa yhden nuken kotoota mukaan kun lähettiin evakkoon, mut sit mua oli Fanny vastassa Parkanossa nukke kädessä. Se oli sellanen hieno nukke, jolla oli hieno tukka ja joka sulki silmät ja kaikki. Mää rupesin itkeen ja sanoin, että kun tää Ritva on mulle niin rakas. Fanny sano, et saatahan sää ne molemmat pitää. Fanny oli mulle aina niin kiva.” 

Setäni valokuvat ovat hengästyttävän hienoja. Nuorempana minäkin otin paljon valokuvia, ja yhdessä vaiheessa jopa vietin paljon aikaa pimiössä. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin kameran kantamisen mukanani matkoilla. Jälkikäteen usein harmittaa, ettei kuvia näin ollen ole – muiden ottamat kuvat tietysti auttavat aika tavalla, mutta se ei tietenkään ole täysin sama asia. Nyt kun olen lähdössä hyvin pian Burkina Fasoon, olen vakavissani miettinyt, pitäisikö tällä kertaa tehdä poikkeus.

Olen aina ajatellut, että dokumentoimisen vähäisyys johtuu siitä, että olen laiska. Olen ollut hyvin ylpeä siitä, että jaksoin kirjoittaa viime kesänä Marin-matkaltamme montakin blogikirjoitusta, ja olen taputellut itseäni selkään ahkeruudesta (mihin tietysti syytä onkin). Sitten vastaani tuli Anne Thériault’n The Belle Jar -blogissaan julkaisema loistava teksti, joka käsitelee hetkien ikuistamista instagram-kuviksi, Facebook-päivityksiksi ja valokuviksi. Se sai minut tajuamaan, että ehkä kysymys onkin osin myös siitä, että olen suhteellisen hyvä elämään hetkessä, vaikkei aina siltä tunnukaan – pystyn melko usein nauttimaan käsillä olevasta hetkestä kaikessa epätäydellisyydessään ja epävarmuudessaan, enkä koe tarvitsevani ajan kulumista tietääkseni, että jokin hetki todella oli hyvä, kuten Thériault kirjoittaa tarvitsevansa.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Ihmisen muisti on hapero ja hauras. On sydäntäsärkevää katsoa, miten isoäitini päivä päivältä murenee pala palata pois. Tällä hetkellä kenties pahinta on kuitenkin oma reagointini hänen höperyyteensä – en meinaa kestää sitä tuskaa, jonka hapertumisen näkeminen aiheuttaa, joten menen helposti aivan palasiksi hänen seurassaan tai vähintäänkin tiuskin pienimmästäkin asiasta. Haluaisin niin kovasti nauttia isovanhempieni seurasta niin kauan, kuin se on mahdollista, mutten oikein tiedä, miten. Olen aina kuullut puhuttavan siitä, miten jossain vaiheessa lapsen ja vanhempien roolit vaihtuvat päittäin, mutten ole osannut kuvitella murto-osaakaan siitä, miten kipeää se tekee joka ikinen päivä. Ja nyt kyseessä ovat vasta isovanhempani, jotka ovat olleet jonkin verran vanhoja ja hauraita niin kauan kuin pystyn muistamaan.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 

Muistot lipuvat karkuun myös ilman dementiaa. Joskus tuntuu, että sitä varmemmin, mitä tiukemmin niihin yrittää takertua. Tänä ylirasituksen täyteisenä syksynä ja monta kertaa aikaisemminkin olen huomannut, että muisti pätkii helposti, ja että etenkään väsyneenä asioita ei välttämättä muista ollenkaan. Juuri pari päivää sitten huomasin sekoittaneeni perusteellisesti keskenään kahdet peräkkäiset joulupyhät 2012 ja 2011. Sitten on tietysti vielä jatkuva arkinen unohteluni, josta seuraa silmälaseja jääkaapissa ja jatkuva ihmettely siitä, mitä minä nyt tänne tulin tekemään. Sikäli ymmärrän mummiani liiankin hyvin, ja ärtymykseen sekoittuu tietysti myös jäytävä pelko siitä, miten paljon minä itse mahdollisesti muistan mistään 90-vuotiaana, vai muistanko.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Hetkistä syntyneet tarinat alkavat myös helposti elää omaa elämäänsä, ja esimerkiksi matkasta otetut valokuvat helposti alkavat edustaa matkaa niin, että valokuviin sattuneet asiat ovat ainoat muistiin jäävät. Toisaalta, kuten Thériault’kin kirjoittaa, parhaassa tapauksessa valokuvia tai muita dokumentteja on juuri sopivasti, niin, että niiden avulla muistaa sellaista, joka muuten olisi vaipunut pois kauan sitten. Miltä marilaisella hunajatilalla tuoksui sateen jälkeen, miltä maistui ensimmäinen Marinmaalla keittämäni kahvikupillinen, millaisen kuvion pannukahvin viimeiset rippeet tekivät mukin pohjaan. Minusta tuntuu, että viime kesänä dokumentointia tuli tehtyä juuri sopiva määrä.

”Madeiralla oli kadulla joulupukki, joka oli kännissä. Sellasta ei koskaan näkis Suomessa!”

Tähän mennessä olen oppinut isoäidiltäni, että kannattaa aina myöntää sekä itselleen että muille, kun huomaa unohtaneensa. Minusta tuntuu, että isoäitini  on niin rasittava ja niin sekava osittain juuri siksi, että hän ei ikinä suostu myöntämään, jos jokin asia on unohtunut – hävinneet esineet ovat hänen maailmassaan järjestään varastettuja, ja kaikki muut muistavat väärin. Mutta se hänelle suotakoon.

Nyt olen lähdössä parin päivän päästä Länsi-Afrikkaan. Toivon, että sekä dokumentoisin että muistaisin.

"Kun mä olin rumpukurssilla Burkinassa..."

Yksi Minnesotan-kuvista. Kuva: Pekka Nikonen.

Äidin herkkupatojen äärellä

Äitini tapaa tehdä ihanaa lisuketta, jota minunkin on pitänyt pitkään tehdä, mutta en ole muistanut. On siis kirjoitettava muistiin:

Tomaatteja, pinaattia ja pinjansiemeniä

Ainekset:

kirsikkatomaatteja
babypinaattia (muukin pinaatti käy, mutta silloin se on muistettava ryöpätä)
pinjansiemeniä
valkosipulia
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa

Äitini paahtaa tomaatteja 2 tuntia uunissa 150 asteessa. Hän paahtaa pinjansiemenet pannulla, paistaa valkosipulit ja pinaatit oliiviöljyssä ja yhdistää kaikki ainekset.

8/100

Time-lehti listasi 100 kaikkien aikojen rakastetuinta romaania, englanninkielisen maailman näkövinkkelistäpä tietenkin.

Olen lukenut listalta vaivaiset kahdeksan romaania, ja niistä jokaikinen on parhaiden koskaan lukemieni kirjojen joukossa. Lopuista suurin osa edustaa niitä kirjoja, jotka minun on pitkään pitänyt lukea, ja osasta en ole koskaan kuullutkaan.

Nyt on suorastaan vastustamaton tarve tarttua näistä johonkin, ehkäpä lopulta kaikkiin.

Kesäkurpitsa-halloumihampurilaiset

Eilen katsomassani Serranon perheen jaksossa puhuttiin jatkuvasti juustohampurilaisista, joten sellainenhan oli pakko minunkin saada. Pihvit tein tätä ihanan yksinkertaista reseptiä hiukan mukaillen:

Kesäkurpitsa-halloumipihvit

600 grammaa kesäkurpitsaa
200 grammaa halloumijuustoa
2 kananmunaa
oliiviöljyä

Raastoin kurpitsan ja juuston karkeaksi raasteeksi ja sekoitin raasteet keskenään. Annoin seoksen olla kulhossa kymmenisen minuuttia, jolloin halloumin suola houkutteli ylimääräisen nesteen kesäkurpitsasta ulos. Siivilöin nesteen pois. Rikoin joukkoon 2 munaa ja sekoitin hyvin. Muotoilin seoksesta pihvejä, jotka paistoin pannulla runsaassa oliiviöljyssä. Ensi kerralla aion maustaa pihvimassan vielä pienellä ripauksella mustapippuria.

Valkosipulimajoneesi

2 munankeltuaista
1 rkl sitruunamehua
2 valkosipulinkynttä
1 dl neitsytoliiviöljyä
1 dl rypsiöljyä
suolaa

Sekoitin keltuaiset, sitruunamehun ja valkosipulin keskenään. Lisäsin öljyn ensin pisara kerrallaan ja sitten ohuena norona koko ajan vimmatusti vispaten. Maustoin suolalla.

Hampurilaisiin tuli pihvien ja majoneesin lisäksi sämpylät (jotka ostin valmiina kaupasta), tomaattiviipaleita ja jääsalaattia.

Sieniä, papuja, kvinoaa

Huonoina päivinä helposti unohdan, että on olemassa muutakin helppoa, nopeaa ja hyvää ruokaa kuin pastaa. Tänään muistin, että on olemassa tällaista:

Kvinoa-sienipannu

2 dl kvinoaa
2 sipulia
pieni pussillinen vihreitä pakastepapuja
purkillinen sekasieniä
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria

Keitin kvinoan pakkauksen ohjeen mukaan. Pilkoin sipulit ja paistoin ne öljyssä pannulla. Heitin joukkoon sienet ja annoin niiden paistua kunnolla. Lisäsin jäiset pavut sekä mausteet, annoin lämmetä ja hautua hetken.

Jogurttikastikeen tein puristamalla turkkilaisen jugurtin joukkoon valkosipulinkynne. Lopuksi maustoin kastikkeen vielä suolalla.

Lähes käsittämättömän yksinkertaista ja todella toimivaa.