Mari-tädin seikkailut Afrikassa osa 1, jossa lähestyn Burkina Fasoa ja saavun lopulta perillekin

Approaching Africa-blogissaan kollegani kirjoittaa siitä, miksi lähdemme matkalle vaarallisina pidettyihin maihin. Minun tämänkertainen matkakohteeni on Burkina Faso, joka on erittäin turvallinen matkakohde verrattuna Ugandaan, jossa kyseinen kollega tekee parhaillaan vapaaehtoistyötä, mutta monet Approaching -blogin huomioista pätevät tässäkin.

Päivää ennen lähtöäni kävin lääkärissä hakemassa varmuuden vuoksi antibioottikuurin matkalle mukaan. Minulle reseptin lopulta vastahakoisen oloisesti kirjoittanut lääkäri näki asiakseen pelotella minua perusteellisesti kaikella sillä, mitä matkalla saattaa sattua. Taudit olivat tietysti pelottelupuheen pääosassa, mutta lääkäri muisti tietenkin lopuksi muistuttaa, että vaikka todennäköisesti saan matkalta sekä kamplylobakteerin, ameeban, veriripulin että dengue-kuumeen, vielä todennäköisemmin vähintään vammaudun – varsin todennäköisesti kuolen – liikenneonnettomuudessa. Tämän jälkeen menin tietenkin suoraan apteekkiin käyttämään satumaiset määrät rahaa käsidesiin, ripulilääkkeisiin ja kosteuspyyhkeisiin. Kotona havaitsin olevani täysin kyvytön pakkaamaan, sillä en enää ollenkaan muistanut, miksi olin syyskuussa tullut ostaneeksi lentolipun Ouagadougouun.

Pääasiallinen syyni lähteä kolmeksi viikoksi Burkina Fasoon on djemberummun soittaminen, toissijainen tanssi. Sitten on vielä sekin, että olen noin 14-vuotiaasta aina karttapallon nähdessäni katsonut kaihoisasti Afrikkaa ja ajatelllut, että tuonne pitää vielä päästä. Viime rumputuntini ja tämän hetken välissä on melko tarkalleen 10 vuotta, mutta nyt olen siis viimein matkalla. Olen jo ennen eilistä lääkärikäyntiäni useaan otteeseen ihmetellyt, mitä oikein kuvittelen tekeväni – mitä järkeä on lähteä Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi, jos ei ole koskenut djembeen vuosikymmeneen? Jostain syystä minulla on kuitenkin ollut koko syksyn vahva tunne siitä, että jokin järki on. Että kannattaa maksaa lennot, kurssi ja kaikki ne rokotukset ja lääkkeet, kärsiä lavantautirokotuksen sivuvaikutukset ja myrkyttää itseään perusteellisesti malarianestolääkityksellä. 

Sain lopulta pakattua ja ehdin koneeseenkin. En tiedä, kuinka monta kertaa minun pitää pakata viimeisellä mahdollisella hetkellä, ennen kuin uskon, että se onnistuu joka kerta. Minulla on passi, viisumi, keltakuumetodistus ja luottokortti sekä kaksi matkalaukullista kaikenlaista tavaraa – ennen kaikkea niitä lääkkeitä, kosteuspyyhkeitä ja hyttyskarkoitteita, joita on lääkärini ansiosta on nyt noin kaksinkertainen määrä siihen nähden, mitä mitenkään saatan tarvita. Uskoisin pärjääväni.   

Jos ei muuta, tällä matkalla pääsee irti arjesta. Se tulee totisesti tarpeeseen. Tänään olen lentänyt Saharan yli ja nähnyt, miten autiomaan värit vaihtelevat harmaanruskeasta punaiseen. Välilaskullamme Niameyssa koko maailma taas näytti olevan punertavan ruskea. Ouagadougoussa touksuu savu ja saaste. Menomatkan seuralaisistani toinen sanoi heti lentokentältä ulos astuttuaan, että täällä tuoksuu aivan samalta kuin Guineassa, toinen, että samalta kuin Intiassa. Minä taas en ole koskaan haistanut tällaista ilmaa. Tämä on totisesti sen kaiken arvoista.