Mari-tädin seikkailut Marissa, osa 1: Matka Kazaniin

Matkamme alkoi perheellemme erittäin tyypilliseen tapaan: juna Pietariin lähti aikataulun mukaan 6.12, joten minä ja Juha (joka Juha-setänäkin tunnetaan) nousimme Hakaniemestä raitiovaunuun kello 5:58. Matka kestää tyypillisesti vähän reilut kymmenen minuuttia, joten ehdin jo ryhtyä sopeutumaan ajatukseen seuraavasta junasta. En kuitenkaan muistanut, että lauantaina kuuden aikaan aamulla liikennettä on vähän, mikä nopeuttaa raitiovaununkin matkaa. Olimme siis paikoillamme peräti kaksi minuuttia ennen junan lähtöä. Junassa meitä odottivat jo kenties hieman huolestuneina matkakumppanimme Guljani sekä Joku Tyyppi, jotka saivat nauttia säikähdyksestä, jännityksestä ja yöllisen pakkamiseen aiheuttamasta univajeesta hysteerisen Mari-tädin holtittomasta hihityksestä Pietariin asti (jossa väsähdin ja siis hieman rauhotuin).

Helsingin ja Pietarin väliselle rataosuudelle sijoittuvat luonnollisesti myös Viipurin ja Terijoen juna-asemat. Oli jokseenkin häkellyttävää, kun junan ikkunasta vilahtelevat tutut paikat, jotka olin nähnyt aika tarkalleen 10 vuotta takaperin. Viime matkallani istuin lähinnä eläkeläisiä sisältävässä bussissa ensin 12 tuntia Viipuriin ja sitten Kannasta samaisella bussilla kierrellessä paljon lisää. Nyt Viipurin asema tuli vastaan ehkä 3,5 tunnin matkanteon jälkeen, jos en aivan väärin laskenut. Kyllä Allegro on hieno juttu!

Pietarin metroasemat ovat hyvin syvällä maan alla. Matkasimme metrolla Moskova-asemalle, jossa seuraamme liittyi nuori mies, johon viittaan näissä kirjoituksissa nimellä Pappi. Pappi tahtoo olla nimeltään Pappi, koska hänen kasvonseudun karvoituksensa muistuttaa erinäisten karjalaismummojen mukaan kirkonmiehen partaa ja tekee hänestä siis luotettavan näköisen. Tämä tietenkin on pienten sukukielten tutkijalle valtava etu ja siten arvatenkin myös ylpeydenaihe.  

Pietarissa nousimme iltapäivällä neljän aikoihin junaan, jonka määränpäänä oli Kazan ja saapumisaika seuraavana päivänä 13:45. En ollut koskaan käynyt Viipuria kauempana Venäjällä, joten tilanne oli äärimmäisen jännittävä. Hyvin pian kävi ilmi, että venäläinen yöjuna on kaikista kokeilemistani matkustustavoista mukavin, varsinkin, kun kauniiden tsaikkalasien ja oivallisen ravintolavaunun luomaan mukavuuteen vielä yhdistetään mitä mainioin matkaseura. Kaikkien edellä mainittujen henkilöiden lisäksi seurueeseen kuului Juhan omistama mutta matkan ajan pääosin minun haltuuni uskottu Sunnuntaikitara eli Nunnu sekä kalifornialais-suomalainen nuori mies nimeltä Kris, joka löysi seurueen suomenkielisen puheen ja marinkielisen laulun johdattamana. Kris tiesi kertoa, ettei kurssille ollut heidän lisäkseen ilmoittatunut muita, joten koko Marin kesäkoulu 2013 oli näin ollen virallisesti kasassa.

Junamatkalla nukuin paremmin ja pidemmän aikaa kuin moneen päivään, soitin ja lauloin paljon ja näin ensi kertaa Volga-joen (lukija voinee helposti arvata, mitä laulua siinä vaiheessa matkaa laulettiin). Kehitimme myös uralilais-altailaisen tanssihypoteesin, jonka tueksi tutkimusryhmämme uskoo löytävänsä empiiristä aineistoa Marinmaalta.

Seuraavassa jaksossa selviää muun muassa, pääsikö seurue Joškar-Olaan, ketkä pääsivät televisioon sekä mitä vaaditaan, jotta Marissa pääsee sisään uimahalliin.