tiistai 15. tammikuuta 2013

Tähtiä katossa

Kävin launtaina hyvin pitkästä aikaa teatterissa. Kyseessä oli helsinkiläisen Lilla Teaternin esitys I taket lyser stjärnorna. Esitys oli mitä suurimmassa määrin kaunis ja koskettava. Seuranani ollut viisas ja tarkkanäköinen kollegani huomautti esityksen päätyttyä, että oli hienoa, miten näyttelijät uskalsivat käyttää aikaa. Hyvä että huomautti, sillä tuskin olisin huomannut asiaa itse, mutta toden totta: ehkä parasta esityksessä oli se rauha, joka lavalla vallitsi. Sellaista ei useinkaan näe teatterin lavalla, ja tarkemmin ajatellen sellaista hyvin harvoin saa nähdä tai kokea yhtään missään.

Nuorempana kävin aivan jatkuvasti teatterissa, mutta nykyään teatterikäynnit ovat vähissä, kuten konsertti-, taidenäyttely- ja elokuvakäynnitkin. Jälleen kerran oivalsin, että hyvän näytelmän katsominen yksinkertaisesti tekee ihmiselle hyvää. Varasin jo seuraavat liput.

Esityksen jälkeen kelasin päässäni läpi aikojen saatossa näkemiäni teatteriesityksiä, ja totesin, että eilinen esitys kuuluu siinä joukossa aivan selvästi parhaimmistoon. Saattoipa jopa olla kaikista näkemistäni näytelmistä kaikkein paras. Hieman yllätyin, kun tajusin, että viiden parhaan koskaan näkemäni näytelmän joukkoon kuuluu toinekin ruotsinkielinen näytelmä, nimittäin niin ikään helsinkiläisen, ruotsinkielisen Virus-teatterin monen vuoden takainen tulkinta Erlend Loen romaanista Naiv.Super. eli Supernaiivi. Loput ovat musikaaleja. Rakastan musikaaleja. Se ja tämä eilinen Taket ovat ainoat näkemäni ruotsinkieliset puhenäytelmät, ja molemmissa näyttämöä jostain syystä peitti vihreä muovinurmikko. Sattumaako? Kielirajat lienee syytä ylittää useamminkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti