sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Mari-tädin seikkailut Afrikassa osa 1, jossa lähestyn Burkina Fasoa ja saavun lopulta perillekin


Approaching Africa-blogissaan kollegani kirjoittaa siitä, miksi lähdemme matkalle vaarallisina pidettyihin maihin. Minun tämänkertainen matkakohteeni on Burkina Faso, joka on erittäin turvallinen matkakohde verrattuna Ugandaan, jossa kyseinen kollega tekee parhaillaan vapaaehtoistyötä, mutta monet Approaching -blogin huomioista pätevät tässäkin.

Päivää ennen lähtöäni kävin lääkärissä hakemassa varmuuden vuoksi antibioottikuurin matkalle mukaan. Minulle reseptin lopulta vastahakoisen oloisesti kirjoittanut lääkäri näki asiakseen pelotella minua perusteellisesti kaikella sillä, mitä matkalla saattaa sattua. Taudit olivat tietysti pelottelupuheen pääosassa, mutta lääkäri muisti tietenkin lopuksi muistuttaa, että vaikka todennäköisesti saan matkalta sekä kamplylobakteerin, ameeban, veriripulin että dengue-kuumeen, vielä todennäköisemmin vähintään vammaudun – varsin todennäköisesti kuolen – liikenneonnettomuudessa. Tämän jälkeen menin tietenkin suoraan apteekkiin käyttämään satumaiset määrät rahaa käsidesiin, ripulilääkkeisiin ja kosteuspyyhkeisiin. Kotona havaitsin olevani täysin kyvytön pakkaamaan, sillä en enää ollenkaan muistanut, miksi olin syyskuussa tullut ostaneeksi lentolipun Ouagadougouun.

Pääasiallinen syyni lähteä kolmeksi viikoksi Burkina Fasoon on djemberummun soittaminen, toissijainen tanssi. Sitten on vielä sekin, että olen noin 14-vuotiaasta aina karttapallon nähdessäni katsonut kaihoisasti Afrikkaa ja ajatelllut, että tuonne pitää vielä päästä. Viime rumputuntini ja tämän hetken välissä on melko tarkalleen 10 vuotta, mutta nyt olen siis viimein matkalla. Olen jo ennen eilistä lääkärikäyntiäni useaan otteeseen ihmetellyt, mitä oikein kuvittelen tekeväni – mitä järkeä on lähteä Burkina Fasoon kolmeksi viikoksi, jos ei ole koskenut djembeen vuosikymmeneen? Jostain syystä minulla on kuitenkin ollut koko syksyn vahva tunne siitä, että jokin järki on. Että kannattaa maksaa lennot, kurssi ja kaikki ne rokotukset ja lääkkeet, kärsiä lavantautirokotuksen sivuvaikutukset ja myrkyttää itseään perusteellisesti malarianestolääkityksellä. 

Sain lopulta pakattua ja ehdin koneeseenkin. En tiedä, kuinka monta kertaa minun pitää pakata viimeisellä mahdollisella hetkellä, ennen kuin uskon, että se onnistuu joka kerta. Minulla on passi, viisumi, keltakuumetodistus ja luottokortti sekä kaksi matkalaukullista kaikenlaista tavaraa – ennen kaikkea niitä lääkkeitä, kosteuspyyhkeitä ja hyttyskarkoitteita, joita on lääkärini ansiosta on nyt noin kaksinkertainen määrä siihen nähden, mitä mitenkään saatan tarvita. Uskoisin pärjääväni.   

Jos ei muuta, tällä matkalla pääsee irti arjesta. Se tulee totisesti tarpeeseen. Tänään olen lentänyt Saharan yli ja nähnyt, miten autiomaan värit vaihtelevat harmaanruskeasta punaiseen. Välilaskullamme Niameyssa koko maailma taas näytti olevan punertavan ruskea. Ouagadougoussa touksuu savu ja saaste. Menomatkan seuralaisistani toinen sanoi heti lentokentältä ulos astuttuaan, että täällä tuoksuu aivan samalta kuin Guineassa, toinen, että samalta kuin Intiassa. Minä taas en ole koskaan haistanut tällaista ilmaa. Tämä on totisesti sen kaiken arvoista.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Muistamisesta

Joulupyhinä vietimme paljon aikaa setäni eri puolilta maailmaa ottamien valokuvien parissa. Setäni matkustaa paljon ja valokuvaa vielä enemmän, osin ammatikseenkin. Olemme katselleet samoja kuvia useampaan otteeseen useammalla kokoonpanolla, mutta isoäitini on ollut mukana joka kerta. Hän kertoo jokaisella kierroksella samat tarinat ja kysyy samat kysymykset.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Isoäitini on viime vuosien ajan lipunut yhä kauemmaksi omien muistojensa ja niistä muokkaamiensa tarinoiden maailmaan. Pitkän aikaa hän oli myös varsin ilkeä suuren osan ajasta, mutta nyt tänä jouluna hän on ollut enimmäkseen avuton kuin lapsi, eksynyt jatkuvasti matkalla vessaan ja pälpättänyt samoja juttuja uudelleen ja uudelleen kuin automaattitoistolla. Yksi toistuvista jutuista on, että hän hävitti kaikki vanhat valokuvansa, kun hänen ystävänsäkin teki niin.   

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”

Isoäidin jatkuva mantra on, että vanhat asiat muistaa paremmin kuin uudet. Ehkä niin, mutta mitä me lopulta muistamme? Itse olen jo tähän ikäänkin mennessä joutunut varsin usein tilanteisiin, jossa kuulen tarinoita omasta elämästäni kymmenen vuoden takaa, jotka kuulostavat tosilta, mutta joista ei ole minulle itselleni jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Parhaiten muistaa isot asiat ja mullistukset, mutta nekin muuttuvat vähitellen tarinoiksi, jotka muuttuvat vuosien varrella ja alkavat elää omaa elämäänsä.

”Mää muistan Talvisodan alkupäivät kauheen hyvin. Mä katoin pellon laidasta lentokoneita enkä tiennyt, mitä ne oikein tarkottaa. No se johtu siitä, että sota alko ja evakuointikäsky tuli seuraavana päivänä. Mä muistan kun meil oli illalla läskisoosisia ja mää ronklasin niistä läskinpaloista ja äiti toru. Sitten kun sota sytty, mä menin ruokakomeroon nielemään ne läskin palat, kun aattelin, että sota tuli nyt siks, kun mä en syöny sitä läskiä.  Mä sain ottaa yhden nuken kotoota mukaan kun lähettiin evakkoon, mut sit mua oli Fanny vastassa Parkanossa nukke kädessä. Se oli sellanen hieno nukke, jolla oli hieno tukka ja joka sulki silmät ja kaikki. Mää rupesin itkeen ja sanoin, että kun tää Ritva on mulle niin rakas. Fanny sano, et saatahan sää ne molemmat pitää. Fanny oli mulle aina niin kiva.” 

Setäni valokuvat ovat hengästyttävän hienoja. Nuorempana minäkin otin paljon valokuvia, ja yhdessä vaiheessa jopa vietin paljon aikaa pimiössä. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin kameran kantamisen mukanani matkoilla. Jälkikäteen usein harmittaa, ettei kuvia näin ollen ole – muiden ottamat kuvat tietysti auttavat aika tavalla, mutta se ei tietenkään ole täysin sama asia. Nyt kun olen lähdössä hyvin pian Burkina Fasoon, olen vakavissani miettinyt, pitäisikö tällä kertaa tehdä poikkeus.

Olen aina ajatellut, että dokumentoimisen vähäisyys johtuu siitä, että olen laiska. Olen ollut hyvin ylpeä siitä, että jaksoin kirjoittaa viime kesänä Marin-matkaltamme montakin blogikirjoitusta, ja olen taputellut itseäni selkään ahkeruudesta (mihin tietysti syytä onkin). Sitten vastaani tuli Anne Thériault’n The Belle Jar -blogissaan julkaisema loistava teksti, joka käsitelee hetkien ikuistamista instagram-kuviksi, Facebook-päivityksiksi ja valokuviksi. Se sai minut tajuamaan, että ehkä kysymys onkin osin myös siitä, että olen suhteellisen hyvä elämään hetkessä, vaikkei aina siltä tunnukaan – pystyn melko usein nauttimaan käsillä olevasta hetkestä kaikessa epätäydellisyydessään ja epävarmuudessaan, enkä koe tarvitsevani ajan kulumista tietääkseni, että jokin hetki todella oli hyvä, kuten Thériault kirjoittaa tarvitsevansa.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 
Ihmisen muisti on hapero ja hauras. On sydäntäsärkevää katsoa, miten isoäitini päivä päivältä murenee pala palata pois. Tällä hetkellä kenties pahinta on kuitenkin oma reagointini hänen höperyyteensä – en meinaa kestää sitä tuskaa, jonka hapertumisen näkeminen aiheuttaa, joten menen helposti aivan palasiksi hänen seurassaan tai vähintäänkin tiuskin pienimmästäkin asiasta. Haluaisin niin kovasti nauttia isovanhempieni seurasta niin kauan, kuin se on mahdollista, mutten oikein tiedä, miten. Olen aina kuullut puhuttavan siitä, miten jossain vaiheessa lapsen ja vanhempien roolit vaihtuvat päittäin, mutten ole osannut kuvitella murto-osaakaan siitä, miten kipeää se tekee joka ikinen päivä. Ja nyt kyseessä ovat vasta isovanhempani, jotka ovat olleet jonkin verran vanhoja ja hauraita niin kauan kuin pystyn muistamaan.

”Kun me asuttiin evakossa Parkanossa, mä en saanut mennä kouluun, kun oli niin vähän opettajia. Sit mun serkkutyttö haki viereisestä huoneesta virsikijan, ja sanoi, että nyt sä kuule pääset kouluun. Mun piti opetella aina palanen virsikirjaa ulkoa sillä välin, kun se oli koulussa, ja sit se kuulusteli aina, kun se tuli kotiin.”
 
Muistot lipuvat karkuun myös ilman dementiaa. Joskus tuntuu, että sitä varmemmin, mitä tiukemmin niihin yrittää takertua. Tänä ylirasituksen täyteisenä syksynä ja monta kertaa aikaisemminkin olen huomannut, että muisti pätkii helposti, ja että etenkään väsyneenä asioita ei välttämättä muista ollenkaan. Juuri pari päivää sitten huomasin sekoittaneeni perusteellisesti keskenään kahdet peräkkäiset joulupyhät 2012 ja 2011. Sitten on tietysti vielä jatkuva arkinen unohteluni, josta seuraa silmälaseja jääkaapissa ja jatkuva ihmettely siitä, mitä minä nyt tänne tulin tekemään. Sikäli ymmärrän mummiani liiankin hyvin, ja ärtymykseen sekoittuu tietysti myös jäytävä pelko siitä, miten paljon minä itse mahdollisesti muistan mistään 90-vuotiaana, vai muistanko.

”Kävittekste te sitten Kanadan puolella? Kun me käytiin Minnesotassa, Reijo vei meidät sinne kaivokseen, missä mun isoisäkin oli töissä. Kynttilät piti ostaa otsatelineeseen ite, ja siel oli kauheesti lepakoita ja muita ötököitä. Sitten mulla ei ollut passia, niin Reijo sai puhua tosi pitkään, että päästiin rajan yli ja takasin. Mutta päästiin. Reijolla oli kissoja, mutta aina piti hankkia uusia, kun sudet söi ne kuistilta pois.”

Hetkistä syntyneet tarinat alkavat myös helposti elää omaa elämäänsä, ja esimerkiksi matkasta otetut valokuvat helposti alkavat edustaa matkaa niin, että valokuviin sattuneet asiat ovat ainoat muistiin jäävät. Toisaalta, kuten Thériault’kin kirjoittaa, parhaassa tapauksessa valokuvia tai muita dokumentteja on juuri sopivasti, niin, että niiden avulla muistaa sellaista, joka muuten olisi vaipunut pois kauan sitten. Miltä marilaisella hunajatilalla tuoksui sateen jälkeen, miltä maistui ensimmäinen Marinmaalla keittämäni kahvikupillinen, millaisen kuvion pannukahvin viimeiset rippeet tekivät mukin pohjaan. Minusta tuntuu, että viime kesänä dokumentointia tuli tehtyä juuri sopiva määrä.

”Madeiralla oli kadulla joulupukki, joka oli kännissä. Sellasta ei koskaan näkis Suomessa!”

Tähän mennessä olen oppinut isoäidiltäni, että kannattaa aina myöntää sekä itselleen että muille, kun huomaa unohtaneensa. Minusta tuntuu, että isoäitini  on niin rasittava ja niin sekava osittain juuri siksi, että hän ei ikinä suostu myöntämään, jos jokin asia on unohtunut – hävinneet esineet ovat hänen maailmassaan järjestään varastettuja, ja kaikki muut muistavat väärin. Mutta se hänelle suotakoon.

Nyt olen lähdössä parin päivän päästä Länsi-Afrikkaan. Toivon, että sekä dokumentoisin että muistaisin.

"Kun mä olin rumpukurssilla Burkinassa..."

Yksi Minnesotan-kuvista. Kuva: Pekka Nikonen.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Äidin herkkupatojen äärellä

Äitini tapaa tehdä ihanaa lisuketta, jota minunkin on pitänyt pitkään tehdä, mutta en ole muistanut. On siis kirjoitettava muistiin:

Tomaatteja, pinaattia ja pinjansiemeniä

Ainekset:

kirsikkatomaatteja
babypinaattia (muukin pinaatti käy, mutta silloin se on muistettava ryöpätä)
pinjansiemeniä
valkosipulia
oliiviöljyä
mustapippuria
suolaa

Äitini paahtaa tomaatteja 2 tuntia uunissa 150 asteessa. Hän paahtaa pinjansiemenet pannulla, paistaa valkosipulit ja pinaatit oliiviöljyssä ja yhdistää kaikki ainekset.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

8/100

Time-lehti listasi 100 kaikkien aikojen rakastetuinta romaania, englanninkielisen maailman näkövinkkelistäpä tietenkin.

Olen lukenut listalta vaivaiset kahdeksan romaania, ja niistä jokaikinen on parhaiden koskaan lukemieni kirjojen joukossa. Lopuista suurin osa edustaa niitä kirjoja, jotka minun on pitkään pitänyt lukea, ja osasta en ole koskaan kuullutkaan.

Nyt on suorastaan vastustamaton tarve tarttua näistä johonkin, ehkäpä lopulta kaikkiin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kesäkurpitsa-halloumihampurilaiset

Eilen katsomassani Serranon perheen jaksossa puhuttiin jatkuvasti juustohampurilaisista, joten sellainenhan oli pakko minunkin saada. Pihvit tein tätä ihanan yksinkertaista reseptiä hiukan mukaillen:

Kesäkurpitsa-halloumipihvit

600 grammaa kesäkurpitsaa
200 grammaa halloumijuustoa
2 kananmunaa
oliiviöljyä

Raastoin kurpitsan ja juuston karkeaksi raasteeksi ja sekoitin raasteet keskenään. Annoin seoksen olla kulhossa kymmenisen minuuttia, jolloin halloumin suola houkutteli ylimääräisen nesteen kesäkurpitsasta ulos. Siivilöin nesteen pois. Rikoin joukkoon 2 munaa ja sekoitin hyvin. Muotoilin seoksesta pihvejä, jotka paistoin pannulla runsaassa oliiviöljyssä. Ensi kerralla aion maustaa pihvimassan vielä pienellä ripauksella mustapippuria.

Valkosipulimajoneesi

2 munankeltuaista
1 rkl sitruunamehua
2 valkosipulinkynttä
1 dl neitsytoliiviöljyä
1 dl rypsiöljyä
suolaa

Sekoitin keltuaiset, sitruunamehun ja valkosipulin keskenään. Lisäsin öljyn ensin pisara kerrallaan ja sitten ohuena norona koko ajan vimmatusti vispaten. Maustoin suolalla.

Hampurilaisiin tuli pihvien ja majoneesin lisäksi sämpylät (jotka ostin valmiina kaupasta), tomaattiviipaleita ja jääsalaattia.


lauantai 9. marraskuuta 2013

Sieniä, papuja, kvinoaa

Huonoina päivinä helposti unohdan, että on olemassa muutakin helppoa, nopeaa ja hyvää ruokaa kuin pastaa. Tänään muistin, että on olemassa tällaista:

Kvinoa-sienipannu

2 dl kvinoaa
2 sipulia
pieni pussillinen vihreitä pakastepapuja
purkillinen sekasieniä
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria

Keitin kvinoan pakkauksen ohjeen mukaan. Pilkoin sipulit ja paistoin ne öljyssä pannulla. Heitin joukkoon sienet ja annoin niiden paistua kunnolla. Lisäsin jäiset pavut sekä mausteet, annoin lämmetä ja hautua hetken.

Jogurttikastikeen tein puristamalla turkkilaisen jugurtin joukkoon valkosipulinkynne. Lopuksi maustoin kastikkeen vielä suolalla.

Lähes käsittämättömän yksinkertaista ja todella toimivaa.


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Canneloni!

Olen ollut nyt reilun viikon sairaslomalla vahan ystäväni uupumuksen takia, ja nyt alan huomata selviä toimpumisen merkkejä. Olen nyt laittanut ruokaa kolmena peräkkäisenä päivänä ja saanut jopa keittiön siivottua. Tänään jopa kehittelin varsin toimivan reseptin, tai oikeastaan parikin. Keittiö on edelleen aivan sekaisin, mutta mitä siitä. Minä tein canneloneja!

Lohi- ja sienicannelonit kapriskastikkeessa

Lohitäyte:
n. 300 grammaa lämminsavulohta
1 raaka kananmuna
loraus kermaa
mustapippuria

Laitoin kaikki ainekset sekaisin monitoimikoneessa.

Sienitäyte:
1 sipuli
tölkillinen (olisiko ollut 200 grammaa) sekasieniä (rouskuja, tatteja ja herkkusieniä)
mustapippuria
1 pieni, kypsä peruna
1 muna
loraus kermaa
voita

Silppusin sipulin ja kuullotin sen pannulla voissa. Lisäsin sienet hetkeksi. Pistin kaikki ainekset monitoimikoneessa sekaisin.

Kapriskastike

Tein tavallisen valkokastikkeen (n. 70 grammaa voita, reilut 2 ruokalusikallista vehnäjauhoja, 7 desilitraa maitoa) ja lisäsin lopuksi purkillisen kapriksia.

Täytin cannelonit ja ladoin ne voideltuun uunivuokaan. Kaadoin päälle kastikkeen, raastoin pinnalle hieman grana padana -juustoa ja paistoin uunissa 225 asteessa puolen tunnin ajan.


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Ilokki ja surukki

Kirjoitin musiikkiblogiini Plonk plonk trallallaahan tekstin, joka saattaa kiinnostaa päälokinkin lukijoita. Se käsittelee marin kieltä, suomen kieltä sekä ilon ja surun kuulumista musiikissa.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Oikein hyvä lounassalaatti

fetaa
vihreitä oliiveja
marinoituja valkosipulinkynsiä
2 kypsää tomaattia
kypsiä vihreitä papuja
lehtisalaattia
lehtikaalia
oliiviöljyä
balsamiviinietikkaa

Laitoin kaikki ainekset lehtisalaattia lukuun ottamatta kulhoon marinoitumaan noin kymmeneksi minuutiksi. Revin joukkoon salaatinlehdet. Söin.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Chic!

Olen tänä syksynä joutunut otteeseen asioimaan Ranskan suurlähetystön kanssa kahteen otteeseen, ja kummallakin kerralla minua on luultu ranskalaiseksi. Kielitaidon elvytysoperaation voidaan siis todeta onnistuneen tähän mennessä mitä erinomaisimmin. Hourraa!

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Clarissa Dallowayn virtaava tajunta

Olen viime päivinä pitkästä aikaa lukenut varhaisaikuisuuteni suosikkikirjaa Mrs. Dalloway, jonka on tietenkin kirjoittanut iki-ihana Virginia Woolf. Monen aikalaisensa tavoin Woolf kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka teksti virtaa tavalla, joka tarttuu väkisin. Woolfia luettua huomaa keskellä rautatieaseman ihmisvilinää pään pukevan itsekseen ajatukset sanoiksi tavalla, joka jäljittelee Woolfin viehättävää tajunnanvirtakerrontaa. Woolfia lukiessa elämä on hetken kauniimpi versio itsestään.

Lukiessani olen miettinyt, että jos ihminen lukee elämässään vain yhden modernistisen romaanin, niin sen tulisi hyvin mielellään olla juuri tämä. Hyvällä toisella sijalla on toinen ihana nainen eli D.H. Lawrencen Lady Chatterley, mutta sitä en lähtisi suosittelemaan aivan kenelle tahansa modernista romaanikirjallisuudesta kiinnostuneelle, vaan kenelle tahansa romanttisen kirjallisuuden ystävälle, joka haluaa tutustua modernistiseen romaaniin. Mutta Woolf sopii kenelle tahansa, joka tykkää lukea sellaisia kirjoja, jotka vaativat hieman aikaa ja hieman ajatusta.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Jo joutui kurpitsa-aika

Sunnuntaina sain odotettuja vieraita: juuri sopivan kokoisen joukon ystäviä, joilla oli mukanaan valtavan kokoinen kurpitsa suoraan kasvimaalta. Kurpitsasta tuli liki kahdeksan litraa keittoa, josta suurin osa on jo nyt maanantaina syöty.

Olen huomannut olevani allerginen kurpitsansiemenille ja kurpitsansiemenöljylle, joten viime syksyn keitto-ohjetta en voi enää itse käyttää. Se on suuri sääli, koska paahdetut kurpitsansiemenet totisesti tuovat keittoon sitä jotakin. Lisäksi kyseessä oli myskikurpitsan (eli butternutin) sijaan tavallinen talvikurpitsa, joka vaatii hiukan sukulaistaan enemmän maustamista.



Kurpitsakeitto

1 kokonainen talvikurpitsa
muutama sipuli
puolikas valkosipuli
jeeraa eli juustokuminaa
kasvislientä
chiliä
mustapippuria
suolaa
rypsiöljyä
voita


Puhdistimme ja kuutioimme koko suuren kurpitsan ja kuorimme ja pilkoimme sipulit. Kuullotimme sipuleita voi-öljyseoksessa tovin ja lisäsimme kurpitsakuutiot (tässä vaiheessa kymmenen litran kattilan kansi meni kiinni vain juuri ja juuri). Seuraavalla kerralla lisään jeerankin tässä vaiheessa, koska siten siitä irtoaa parhaiten makua. Kuulemma myös tavallinen kumina sopii kurpitsan kanssa kuin unelma. Kuutioidenkin paistuttua hetken lisäsimme kasvisliemen (ja toisen mokoman vettä, koska meillä oli vain litra kasvislientä). Annoimme kurpitsan porista kypsäksi, soseutimme ja maustoimme.

Ei-allergikot saivat uunissa 200 asteessa paahdettuja kurpitsansiemeniä (ja minä allergikon hupakko söin sekä runsaasti antihistamiinia että hiukan siemeniä).

Jälkiruoaksi teimme omenapaistosta:

Laitoimme vuokaan omenanlohkoja, ruishiutaleita, siirappia ja hiukan voita. Paistoimme uunissa 200 asteessa noin 45 minuuttia. Söimme jäätelön kera.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ryytineidot

Marsha Mehranin Lumoavien mausteiden kahvila on erikoinen kirja. Tekisi mieli sanoa, että se on hyvää hömppää, mutta luonnehdinta ei tee kirjalle minkäänlaista oikeutta.

Lumoavien mausteiden kahvila on reseptikokoelma ja romaani, jossa on rankkoja ja kauniita asioita kiinnostavalla tavalla kerrottuna. Toisin sanoen kaikkea muuta kuin hömppää. Se on kuitenkin varsin huonosti kirjoitettu. En muista, oleko koskaan törmännyt kirjaan, jossa on näin kiinnostava tarina ja näin paljon sanottavaa näin miellyttävästi paketoituna ja näin huonosti kirjoitettuna. Yleensä asia on toisin päin: harkittua, taitavaa kielenkäyttöä ja usein juonen kuljetustakin, muttei kerrassaan mitään sanottavaa.

Luin kirjan suomeksi käännettynä, joten tekisi mieli väittää, että asiasta on vastuussa kääntäjä Henna Kaarakainen. En kuitenkaan usko, että näin on: joitain sanoja olisi voinut valita toisin ja jotkin lauseet olisi voinut rakentaa eri tavalla, mutta todellinen vika on mielestäni niin syvällä tekstissä itsessään, etten usko yhdenkään kääntäjän mahtavan sille kerta kaikkiaan mitään. Ehkä asiasta pitäisi syyttää alkukielisen laitoksen kustannustoimittajaa?

Uskon, että hyvä kustannustoimittaja olisi yhdessä Mehranin kanssa voinut saada tekstin sellaiseen kuntoon, että käsillä olisi jos ei nyt mestariteos, niin ainakin aivan loistava, viihdyttävä kirja. Mikäli kustannusalalta korviini kantautuneet huhut pitävät paikkansa, niin nykymaailmassa hyvilläkään kustannustoimittajilla ei yleensä ole aikaa eikä muitakaan resursseja tehdä työtään kunnolla. Kamala sääli. 

Onneksi Lumoavien mausteiden kahvila on myös keittokirja, joka opastaa iranilaisen ruoan saloihin. Kirjan jokainen luku alkaa reseptillä, joka liittyy jollain tavalla kyseiseen lukuun. Ainakin linssikeittoa, granaattiomenakeittoa, elefantinkorvia ja laventeli-minttuteetä on päästävä kokeilemaan mahdollisimman pian.

maanantai 16. syyskuuta 2013

27

Aleksandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan on monin tavoin hassu ja monin tavoin postmoderni kirja - sellainen sirpaleinen ja kikkaileva, jossa kertojat ja näkökulmat ja kerrontatavat vaihtuvat kaiken aikaa. Se keikkuu koko ajan iloisesti rajalla, jonka toisella puolella on hyviä kirjoja ja toisella silkkaa taitavasti kirjoitettua höpö höpöä. Jotenkin se onnistui tasapainoilemaan itsensä sinne hyvien kirjojen puolelle, enkä vieläkään tiedä tarkalleen, miten. Se siinä ehkä olikin parasta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

La tortilla eli perunamunakas

Maistoin ensimmäistä kertaa espanjalaista perunamunakasta eli tortillaa 11-vuotiaana Andalusiassa ystäväni tädin puutarhassa mangnoliapuun alla, ja olen ollut siihen koukussa siitä lähtien. Perunamunakas (tarkemmin ottaen tortilla de patatas) oli ensimmäinen ruokalaji, jonka opettelin tekemään lukemalla reseptiä. Kaikki siihenastiset ruoanlaitto-oppini olin saanut suoraan äidiltäni, mutta tässäpä oli ruokalaji, jota äiti ei ollut koskaan edes maistanut, eikä siis tietenkään osannut opettaa, miten sitä tehdään. Perunamunakas on helppo ja vietävän hyvä ruoka. Se on hyvää vastapaistettuna mutta vielä parempaa seuraavana päivänä kylmänä tai huoneenlämpöisenä, lämmittää sitä ei kannata. 

Minun versioni perunamunakkaasta syntyy näin:

10 munaa
puolisen kiloa perunoita
yksi sipuli
pari valkosipulin kynttä
suolaa
reilusti oliiviöljyä

Jos olen viitseliäällä päällä eikä minulla satu olemaan kaapissa keitettyjä perunoita, pilkon perunat pienehköiksi kuutioiksi ja paistan ne kypsiksi oliiviöljyssä. Yleensä kuitenkin aloitan höryttämällä ensin perunat kypsiksi, jolloin pieni hetki pannulla riittää. Keitettyjen tai höyrytettyjen perunoiden käyttäminen on epäilemättä paljon terveellisempää, mutta kokonaan pannulla kypsennetyt perunat maistuvat hiukan paremmilta. Ero on kuitenkin verraten pieni.

Jos käytän kypsiä perunoita, pilkon ja paistan sipulin yhdessä perunoiden kanssa, jos raakoja, lisään sipulin pannulle paistamisen loppuvaiheessa. Rikon munien rakenteen kulhossa, lisään perunat ja sipulit (oliiviöljy saa jäädä pannulle), puristan joukkoon valkosipulin kynnen ja maustan suolalla. Tässä vaiheessa seoksen kannattaa maistua hiukan suolaiselta, koska perunat imaisevat väistämättä osan suolasta itseensä. Perunoiden ja munien suhde on paras mahdollinen, kun munat peittävät perunat juuri ja juuri - mitä pienemmiksi perunat jaksaa pilkkoa, sitä enemmän perunaa munakkaaseen mahtuuu, ja monissa resepteissä perunoita on paljon, paljon enemmän kuin tässä (minä jätän perunani yleensä aika suuriksi).

Kuumennan oliviiöljyä hetken korkeareunaisella paistinpannulla ja kaadan muna-perunaseoksen paistumaan. Tässä vaiheessa lasken lämmön vähän keskilämmön alle (4 tai 5 minun liedelläni, jossa kuumin mahdollinen asetus on 12). Sitten munakas saa rauhassa hyytyä, mikä vie melko paljon aikaa. En ole mitannut, mutta arvelisin, että parisenkymmentä minuuttia vähintään. Tämän jälkeen seuraa kaikkein jännittävin vaihe eli munakkaan kääntäminen. Laitan munakkaan päälle sopivan kokoisen eli munakkaan itsensä levyisen lautasen, kippaan koko komeuden ympäri ja annan munakkaan liukua takaisin pannuun. Paistan vielä hetken, ja sitten onkin valmista.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Kesän kirjoja, osa 2

Viime kirjoituksessani onnistuin unohtamaan kesäni kirjoista tärkeimmän, joka on Chestertonin Oikea oppi eli Orthodoxy. Luin sen tavoistani poiketen alkukielen eli englannin sijaan Antti Nylénin loistavana suomennoksena (alkuteos odottaa seuraavana lukulistalla, kunhan saan sen jostain käsiini). Oikea oppi on oikea helmi kirjaksi. Se on tiukkaa asiaa alusta loppuun, mutta Chestertonin hersyvän nokkela ja itseironinen tapa kirjoittaa tekee painavasta kevyttä tavalla, johon harvoin törmää etenkään kristillisen apologetiikan parissa. Kirja tuntuu muutamia vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta niin ajankohtaiselta, että on äärimmäisen vaikea käsittää, että sen kirjoittamisesta on kulunut vähän reilut sata vuotta. Suosittelen kaikille katsantokannasta riippumatta.

Sain vihdoin luettua toisen lukulistallani pitkään keikkuneen kirjan, joka sivuaa samaa aihetta, nimittäin Karen Armstrongin raamatuntutkimusta popularisoivan teoksen, jonka otsikkona on yksinkertaisesti The Bible - a biography. Armstrong on entinen nunna, ateisti ja nykyinen uskontotieteilijä, joka on kirjoittanut lukuisia uskontotiedettä ja teologiaa popularisoivia teoksia, joista tunnetuin lienee A History of God. Teos on suomennettu nimellä Jumalan historia. Oma suosikkini Armstrongilta tähän mennessä on The Case for God vuodelta 2009, joka on kirjoitettu vastineeksi Richard Dawkinsille ja kumppaneille. Se ei ole minkään sortin käännytysteos eikä apologia, vaan erittäin tiivis ja silti helppolukuinen paketti länsimaista aatehistoriaa, jonka tavoitteena on ymmärtää, mistä uskonnoissa ja ennen kaikkea kristinuskossa, islamissa ja juutalaisuudessa pohjimmiltaan on kyse.

The Bible on kirjoitettu pari vuotta ennen The Case for Godia, ja sinä on hyvin vähän mitään uutta seuraajaansa verrattuna. The Bible on huomattavasti kuivempaa ja raskaampaa luettavaa ja kaiken kaikkiaan huonompaa popularisointia. Uusia käsitteitä tulee hyvin tiuhaan ja ne on leipätekstin sijaan selitetty vasta kirjan lopusta löytyvässä hakemistossa, mikä lisää raskauden vaikutelmaa entisestään. En olisi ymmärtänyt juuri mitään, ellei minulla olisi ollut The Case for Godia pohjalla. Olin siis jossain määrin pettynyt, mutta tästä huolimatta tyytyväinen, että luin.

torstai 22. elokuuta 2013

Kesän kirjoja

Marin-matkan pyörteissä ja sen jälkimainingeissa olen jättänyt kirjoittamatta hyvin monesta kirjasta. Korjaan asian nyt.

Juha Seppälän novellikokoelmasta vaikuttuneena luin lähes heti perään romaanit Paholaisen haarukka ja Routavuosi. Edellisestä en juuri pitänyt, ja jos rehellisiä ollaan, en ehkä jälkimmäisestäkään. Jälkimmäinen oli tästä huolimatta mielestäni oikein hyvä kirja, sellainen, joka tuntuu, ja joka saa ajatukset pyörimään päässä päiväkausiksi.

Seppälän syrjäytyneiden nuorten miesten rankkoja ajatuksia ja toimia oli pakko tasapainottaa jollain, ja käsissäni oli onneksi valmiina Erin Morgensternin The Night Circus, joka toimi tehtävässään loistavasti. Se kertoo maailmasta, jossa taikuus on vain opettelukysymys.

Myös Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö vei tehokkaasti ajatukset toiseen maailmaan, nimittäin Seudulle, kahden nuoren tytön leikkeihin ja mielikuvitusmaailmoihin, joissa samat kappaleet soivat uudestaan ja uudestaan tyhjässä uima-altaassa talossa metsän soisemmalla laidalla. Suosittelen.

Leena Krohnin eräänlaisessa romaanissa Pereat Mundus taas toisia maailmoja oli hyvin monta, ja niissä kaikissa asuu henkilö nimeltä Håkan. Pereat Mundus saattaa hyvinkin olla yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista.

Vladimir Nabokovin Lolita taas osoittautui kirjaksi, jota en halua lukea yhtään enempää, kun ei kerran ole mikään pakko. Sitä tasapainotti mukavasti Riikka Pulkkisen Totta, joka on kaunis, kuulas ja tosi. Mitäpä muutakaan. 

 

tiistai 20. elokuuta 2013

Paras purjo-perunakeitto tähän mennessä

Tänään tulin äärimmäisen väsyneenä töistä kotiin iltakahdeksalta aikeenani siirtyä pikimmiten läheiseen anniskeluravintolaan nauttimaan olutta ja hampurilaisen. Hetkeä myöhemmin kuitenkin yllätin itseni lieden äärestä. Tein pitkästä, pitkästä aikaa purjo-perunakeittoa, ensimmäistä kertaa koskaan ilman kermaa. Tuli varsin hyvää, vaikka itse sanonkin.

Purjo-perunakeitto

neljän purjon valkoiset ja vaaleanvihreät osat
pari pientä porkkanaa
2 valkosipulin kynttä
25 grammaa voita
loraus oliiviöljyä
hyvin pieni laakerinlehti tai osa isommasta
hiukan tuoretta timjamia
4 jauhoista perunaa
8 dl kasvislientä
(suolaa)
(valkopippuria)

Puhdistin ja pilkoin kaikki kasvikset ja kuullotin ne öljyn ja voin seoksessa. Lisäsin liemen ja mausteet ja keitin, kunnes kaikki oli kypsää. Soseutin ja söin ruisleivän, voin, juuston ja oluen kera.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Mari-tädin seikkailut Marissa osa 8: Loppu hyvin, kaikki hyvin

Viimeisellä viikolla vietimme paljon aikaa uusien marilaisten ystäviemme kanssa, läpäisimme kurssin loppukokeen ja kävimme kahdessa erilaisessa marilaisessa illanvietossa. Jatkoimme piirissä tanssimista, kansanlaulujen opettelemista ja uimahallikäyntejä. Viimeisen päivän vietimme mökkikylässä erään kauniin järven rannalla, joka olisi tiiviisti rakennettua mökkikyläänsä lukuun ottamatta voinut hyvin olla suomalainen järvi, ainakin ulkonäkönsä puolesta. Viimeisenä iltana tanssimme piiritansseja parinsadan marilaisen kanssa Joškar-Olan uudessa linnoituksessa eli Kremlissä, joka on rakennettu kaupungin marilaisten perinteisen kohtauspaikan eli marilaisen puiston päälle. Tilaisuus loppui varsin varhaiseen aikaan, mutta piiritanssit jatkuivat kadulla. Tanssittuamme kylliksemme söimme pitsaa Chicago-nimisen ravintolan terassilla rakkaan uimapalatsimme lähettyvillä. Lopuksi lauloimme ja soitimme kitaraa pitkälle yöhön asuntolan pihalla. Hyvin varhain seuraavana aamuna nousimme bussiin, joka vei meidät Kazaniin. Matkustimme Kazanista Pietariin junavaunussa, joka oli täynnä hyvin vähäpukeisia turvamiehiä matkalla kotiin eräästä Kazanissa pidetystä urheilutapahtumasta. Allegro tuntui venäläisten junien jälkeen tuskastuttavan hajuttomalta ja mauttomalta, ja ensimmäinen kuulutus Suomen puolella "seuraavana Lahti" sai meidät lähelle epätoivoa (haluan korostaa, että Lahti itsessään oli täysin syytön tuskaisiin tunnelmiimme). Kotona meitä onneksi odotti unkarilainen ystävämme, joka muuntautui jouhevasti talonvahdista kesävieraaksi ja pehmensi laskuamme Helsinkiin keittämällä meille aamuisin kahvia ja laulamalla kanssamme marilaisia kansanlauluja Helsingin puistoissa. Oli hyvä palata. 

Kannustamme Joškarin poikia. Kuva: Joku Tyyppi

Kuva: Joku Tyyppi
Kuva: Joku Tyyppi
Vuorimarilaisten luona. Kuva: Joku Tyyppi.

Joškaria. Kuva: Joku Tyyppi.
Kun marilainen nainen tulee naimaikäiseksi, hän puhaltaa tällaiseen torveen. Kuva ja sen käsittely: Joku Tyyppi.
Joškaria. Huomaa erilaiset sateensuojat. Kuva: Joku Tyyppi.

Uuden ja vanhan Joškarin raja. Kuvassa lukee Uloskäyti. Kuva: Joku Tyyppi. 




Aamiaisvieras. Kuva: Joku Tyyppi.
Jossain Kazanin ja Pietarin välissä. Kuva: Guljani.