perjantai 29. maaliskuuta 2013

Belugalinssejä

Ostin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni belugalinssejä ja tänään pääsin vihdoin laittamaan niitä. Belugalinssit ovat nimensä veroisesti aivan käsittämättömän herkullisia pieniä mustia pylpyröitä, minkä toki tiesin, koska olin sentään päässyt syömään niitä muutaman kerran. Tein niistä seuraavanalaisen soosin, jonka kaveriksi tein perunamuusin ja salaatin. Jälkiruoaksi oli mämmiä kerman kera. Nyt kehrään kuin kissa.

Belugalinssikastike

400 grammaa belugalinssejä
2 keskikokoista sipulia
5 valkosipulikynttä
oliiviöljyä
voita
reilusti Provencen yrttejä (rosmariini, timjami, oregano, basilika)
loraus punaviiniä
suolaa
mustapippuria
vettä

Pilkoin sipulit ja kuullotin ne voissa. Lisäsin vielä reilun lurauksen öljyä ja lisäsin pikaisesti huuhtelemani linssit. Pyörittelin niitä hetken pannulla, lisäsin reilusti vettä ja kaikki loput mausteet. Annoin porista hetken ja hautua melko pitkään, ehkä 1,5 tuntia. Lopuksi tarkistin vielä suolan. Niin helppoa, niin hyvää.




Pinaattilettuja, fetaa ja porkkanasalaattia

Kerrankin onnistuin tekemään sellaisen pinaattilettutaikinan, että lettujen heittäminen oli helppoa.

Pinaattilettuihin:

4 dl maitoa
2 munaa
pussillinen pakastepinaattia (150 g)
2 dl vehnäjauhoja
suolaa
mustapippuria
voita paistamiseen

Salaattiin:

porkkanaraastetta
rucolaa
valkoista balsamicoa
oliiviöljyä

Salaatin ja lettujen väliin:

200 grammaa murusteltua fetaa

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Manifesti vieraanvaraisuuden puolesta

Kotonamme yöpyi viime viikonloppuna kolme nuorta opiskelijaa, jotka olivat käymässä Tampereelta Helsingissä eräässä tapahtumassa ja yösijan tarpeessa. Emme tunteneet heitä ennalta, vaan olimme ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi kotimajoittajiksi tapahtuman järjestäjille.

Ennen vieraittemme saapumista siivosimme hyvin minimaalisesti (imuroimme pahimmat villakoirat vierashuoneesta ja pesimme vessaa hiukan, mutta muun muassa keittiön sotku sai olla ja pysyä), annoimme heille lakanat, pyyhkeet, patjat ja tyynyt sekä aamupalaa. Näkemämme vaiva oli siis erittäin vähäinen, etenkin suhteutettuna siihen, millaista vieraanvaraisuutta olemme saaneet itse kokea matkoillamme lähelle ja kauas. 

Vieraamme olivat tästä nippa nappa peruskohteliaisuuteen yltävästä vieraanvaraisuudestamme (olisittepa nähneet sen keittösotkun) varsin otettuja ja ehkä jopa hieman häkeltyneitä. Kiitokseksi he muun muassa ostivat meille teetä ja siistivät keittiötä (toistan, olisittepa nähneet sen keittiösotkun). 

Yritin vakuutella, että mitään syytä vuolaisiin kiitoksiin ei ollut, ja että tällainen pieni vieraanvaraisuus on aivan itsestään selvää. He kuitenkin olivat oikeassa – ei se ole sitä, ei ainankaan Suomessa. Itsekin olen monesti joutunut tilanteisiin, joissa vierailla oletetaan olevan omia eväitä myöten kaikki mukana omasta takaa, vaikka he tulisivat millaisten matkojen päästä. Näin joskus jopa silloin, kun vieraat ovat söpöjä lapsia, joiden ei voi olettaa edes jaksavan kantaa omia lakanoitaan. 

Miksi näin on? Missä vaiheessa näin pääsi käymään? 

Vaadin, että vieraanvaraisuus palautetaan sille kuuluvaan arvoon yhdessä muiden hyvien käytöstapojen kanssa. Vaadin lakanoita ja lainapyjamia! Aamiaismehua! Maitokahvia! Toiveiden mukaan valmistettuja kananmunia! Ylimääräisiä hammasharjoja! Kaurapuuroa!

torstai 21. maaliskuuta 2013

Poikia ja rakastajia

Olen jo kauan pitänyt D.H. Lawrencesta (kukapa kirjallisesti suuntautunut täti-ihminen nyt ei hekumoisi Lady Chatterleyn seurassa aika ajoin), mutta vasta nyt sain tartuttua Lawrencen yleensä parhaaksi mainittuun romaanin Sons and Lovers, eli Poikia ja rakastajia.

Poikia ja rakastajia on aivan uskomaton kirja. Se on yhtäaikaa vakava, syvällinen, helppolukuinen, mukaansatempaava ja raastavan kaunis. En tiedä ketään muuta kirjailijaa, joka osaisi kuvata rakastumista ja surua sillä tavalla, kuin Lawrence. Teksti menee suoraan ihon alle, ja sieltä se tuntuu tulevankin.

Täti soittaa kitaraansa (ja on aivan kummissaan)

Ranskan kielen opiskelun ja neulomisen lisäksi olen aloittanut tänä keväänä kolmannenkin uusvanhan harrastuksen, nimittäin kitaransoiton. Kitaralla ja ranskan kielellä on itse asiassa kannaltani hyvin paljon yhteistä: molemmat lähtevät syvältä lapsuudesta ja ovat siis kiinnittyneet olemukseni sisimpiin kerroksiin. Tietenkin suhtaudun molempiin suurella tunteella.

Keskiluokkaisessa lapsuudenkodissani soi ei koskaan soinut piano, vaan aina kitara. 

Itse olen opetellut kitaransoittoa silloin tällöin itsekseni ja isäni sekä lukuisten musikaalisten ystävieni avustuksella, mutta into aina jossain vaiheessa joko lopahtanut realististen tavoitteiden puutteeseen tai jäänyt muiden vähemmän vaivalloisten harrastusteni alle. Lopahduksiin lienee vaikuttanut sekin, että minulla ei koskaan ole ollut varsinaista opettajaa, vain lukuisia ihania ja kärsivällisiä oppaita. Mutta nytpä onkin! Käyn suunnilleen kerran viikossa kitaratunneilla, ja ainakin näin alkuhuumassa olen soittanut lähestulkoon joka päivä jo useamman viikon ajan. 

Soittaminen on parasta pitkään aikaan. Olen pöhkönä soittimeeni kuin vastarakastunut, ja pitkästä, pitkästä aikaa olen myös kuunnellut paljon musiikkia. Tekee niin hyvää.  

Kitaransoitossa mainiota on sekin, etten ole koskaan osannut sitä. Perfektionismini pysyy siis itsestään melko hyvin kurissa, ja voin vain keskittyä onnelliseen rämpyttämiseeni. Ensimmäistä kertaa koskaan minusta tuntuu siltä, että voin aivan todella oppia soittamaan. Minä, kuka olisi uskonut. En ainakaan minä.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Palleroita metsästän

Satuin huomaamaan Facebookissa hyvännäköisen falafelohjeen. Se on vielä toistaiseksi kokeilematta, mutta jatkoa luonnollisestikin seuraa.

Falafelit

noin 900 g (9 dl) kikherneitä
purkista
1 sipuli
4-5 valkosipulinkynttä
1½ dl seesaminsiemeniä
2-3 tl suolaa
2-3 tl jeeraa eli juustokuminaa
ripaus cayennenpippuria
4 rkl tahinia
2½ tl ruokasoodaa
1 dl tuoretta korianteria silppuna
ripaus kanelia
1 dl oliiviöljyä
2 munaa
1 l ruokaöljyä paistamiseen

Valuta kikherneistä neste pois siivilässä. Kuori ja pienennä sipuli ja valkosipulinkynnet. Mittaa kaikki aineet monitoimikoneeseen ja hienonna aineet löysäksi taikinaksi. Kuumenna öljy kattilassa. Pyörittele taikinasta pieniä palloja ja paista falafelit öljyssä. Taikina on niin löysää, että se tarttuu käsiin. 

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Hernebolognese

Yleisön pyynnöstä ryhdyin eilen illalla kehittämään hernerouheversiota iki-ihanasta pasta bolognesesta. Lopputulos oli oikein herkullinen, muttei ehkä aivan täydellinen - ensi kerralla aion lisätä joukkoon vielä hieman porkkanaraastetta, selleriä ja mahdollisesti myös punaviiniä. Pitkään haudutettavaan versioon lisäisin vielä ainakin laakerinlehden ja mahdollisesti myös hiukan rosmariinia ja timjamia.

1 keskikokoinen sipuli
2 suurta valkosipulinkynttä
1 dl hernerouhetta
kasvislientä
2 purkkia tomaattimurskaa
todella reilusti oliiviöljyä (en mitannut, mutta ehkä noin 0,75 dl)
oreganoa
basilikaa
balsamiviinietikkaa
ripaus sokeria
mustapippuria
suolaa

Pilkoin sipulit ja kuullotin ne pannulla oliiviöljyssä. Lisäsin kasvisliemen, henerouheen ja tomaattimurskan. Maustoin ja annoin porista - tässä tapauksessa noin puoli tuntia, mutta paljon parempaa olisi tullut hauduttamalla vielä ainakin toisen mokoman ajan. Joskus nälkä kuitenkin menee maun edelle. Otettuani kastikkeen liedeltä lisäsin vielä lorauksen neitsytoliiviöljyä.  

Mitä oivallisin einespurilainen

Erään ystäväni hyvien neuvojen ja kakkukestien jälkeisen yllätysnälän mahdollistama einesoivallus. Lähikaupasta lautaselle 15 minuutissa.

soijapihvejä (pakastealtaassa)
majoneesia
valkosipulia, 2 keskikokoista kynttä yhtä purilaista kohti
salsaa 
ketsuppia
jäävuorisalaattia
keltaista paprikaa
hampurilaiskäyttöön sopivia leipiä, tässä tapauksessa Reissumies-leipää

Paistoin pihvit uunissa, puristin valkosipulinkynnet majoneesin sekaan ja yhdistelin. Lopputulos oli sen verran toimiva jo tällaisena einesversiona, että tätä on tehtävä myös alusta lähtien itse.