keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Uunijuuria


Sipulikeiton lisäksi ehdottomia talvisuosikkejani ovat kaikki mahdolliset kasvikset uunissa  valmistettuina. Jostain syystä tänä talvena en ole vielä valmistanut niitä kuin korkeintaan kerran tai pari (enkä saa niitä kertoja palautettua mieleeni, joten voi hyvin olla, että kyseessä ovat peräti talven ensimmäiset uunijuurekset). Asialla saattaa  olla jotain tekemistä esimerkiksi linssien, kaalin ja kurpitsakeiton kanssa

Huomasin muuten suureksi surukseni, että olen kurpitsansiemenöljylle aika allerginen. Öljyä myös mitä ilmeisimmin irtoaa kurpitsan kuorista ja siemenistä, jos niitä käyttää kuumassa öljyssä. Pelkkä kurpitsa ei näytä aiheuttavan mitään oireita, onneksi! Lisäksi opin myös, että butternut-kurpitsalla on myös suomenkielinen nimi, nimittäin myskikurpitsa. Harmi vain, ettei siitä oikein välity mitään tuon oivallisen kasvin keskeisimmistä ominaisuuksista. Voipähkinäkurpitsa olisi niin paljon kuvaavampi, muttei läheskään yhtä toimiva. Saattaa käydä niin, että tapojeni ja aatteitteni vastaisesti pysyttelen englanninkielisessä nimessä, ellei kukaan keksi parempaa suomenkielistä sanaa.

Mutta takaisin uunijuureksiin. Tämä ruokalajihan on siitä hyvä, että siihen voi laittaa mitä milloinkin sattuu tekemään mieli. Lopputuloksena on yleensä täydellinen lohturuoka, kunhan vain mukana on bataattia tai perunaa.

Tällä kertaa käytin: 

palsternakkaa
bataattia
porkkanaa
perunaa
kokonaisia, kuorellisia valkosipulin kynsiä
reilusti oliiviöjyä
kuivattua rakuunaa
mustapippuria
ehkä teelusikallisen sitruunamehua
ripauksen suolaa

Pilkoin kasvikset eri kokosiksi paloiksi kypsymisjärjestyksen mukaan. Pirskotin päälle öljyä ja sitruunamehua, rouhin päälle hieman pippuria ja ripottelin sekaan vielä sopivasti rakuunaa. Sitten työnsin käteni vuokaan ja sekoittelin. Tämä on hyvin tärkeääoliiviöljy pitää saada tasaisesti sekä juureksiin että käsiin, sillä öljy tekee hyvää kuiville ja kipeille talvikäsille. Tärkeää on myös lisätä suola vasta sitten, kun ruoka on valmista tai lähes valmista, koska muuten lopputuloksesta saattaa tulla vetinen. 


Tällä kertaa rikoin vielä vuokaan neljä munaa siinä vaiheessa, kun juurekset olivat jo täysin kypsiä ja palautin vuoan vielä hetkeksi uuniin. Tämä oli muuten aivan ensimmäinen kerta, kun valmistin munia uunissa. Toimii!

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Master Chef!

Rakastan tosi-tv:tä. Tosin jaksan katsoa ainoastaan niitä ohjelmia, joissa kilpaillaan jossain lajissa, johon kilpailijat suhtautuvat toinen toistaan intohimoisemmin. Tätä tosi-tv:n alalajia varmaankin kutsutaan aivan omalla nimellään, mutten tiedä, mikä se on. Kaikki Idolsista Huippiksen kautta Muodin huipulle käy, mutta ehdottomia suosikkejani ovat tietysti sellaiset ohjelmat, joissa kilpaillaan ruoanlaitossa. Ja (so you think you can) Dance! Master Chef on kivempi kuin Top Chef, koska siinä aivan tavalliset ihmiset pääsevät toteuttamaan Salaisia Intohimojaan ja Suuria Unelmiaan ja aloittamaan Uuden Elämän. Toisaalta Top Chefissä on Pipsa Hurmerinta ja parempaa ruokaa, joten en aina ole aivan varma.

Odotin siis kovasti eilen alkanutta Suomen Master Chefin kolmatta kautta, ja aika kiva se olikin, vaikka olo jäi jotenkin, no, nälkäiseksi. En päässyt oikein vielä mukaan enkä edes liikuttunut, vaikka ensimmäiset kaksi (!) kilpailijaa joutui jo lähtemään. Yleensä liikutun aina, mutta nyt en kerta kaikkiaan ehtinyt kiinnostua tarpeeksi. Erityisen pettynyt olin siihen, että kilpailijat päästettiin saman tien peuran ja hummerin kimppuun, hummeri oli valmiiksi kypsää ja melkein kaikki tuntuivat tekevän suklaafondanttia jälkiruoaksi. Mutta kilpailijat vaikuttivat varsin taitavilta, mikä on tietysti aina hyvä. Jää siis vielä nähtäväksi, mitä ja ketä uusi kausi vielä tuo.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Täydellisen kaalilaatikon metsästys

Olen jo vuosia haaveillut kaalilaatikon täydellisestä kasvisversiosta, mutten ole vielä onnistunut löytämään oikeanlaista reseptiä. Jos lihan korvaa soijarouheella, lopputuloksesta tuppaa tulemaan joko liian kuiva tai liian rasvainen. Nyt kuitenkin löysin Facebookin ansiosta hyvän reseptin, joka ratkaisi ongelman - salaisuus on hernerouhe, jota kaiken lisäksi on saatavilla kotimaisena.

Tämänkertainen versioni ei ollut aivan täydellinen, mutta se oli jo huomattavasti ensimmäistä versiotani parempi. Tästä on hyvä jatkaa.

1 valkokaali
1 iso sipuli
3 valkosipulinkynttä
hernerouhetta vapaalla kädellä (n. 4 dl)
n. 0,5 l kasvislientä
reilusti rypsiöljyä (n. 1 dl)
loraus siirappia
suolaa
meiramia

Pilkoin kaalin ja sipulit, ja kuullotin niitä padassa niin, että ne luovuttivat suurimman osan nesteestään. Ladoin kaikki ainekset samaiseen pataan ja laitoin uuniin 1,5 tunniksi 150 asteeseen. Söin puolukkasoseen kera.


torstai 17. tammikuuta 2013

Mari-täti ahmii kirjoja



Tämäkin kirjoitus sisältää juonipaljastuksia

Olen viime viikkoina lukenut niin paljon ja niin kovalla vauhdilla, etten ole ehtinyt päivittää blogia samassa tahdissa. Zolasta innostuneena luin uudestaan pari minua kouluaikoinani syvästi liikuttanutta teosta Minna Canthilta, nimittäin Anna-Liisan, Köyhää kansaa ja nyt uutuutena novellin Kauppa-Lopo. Nuo ennestään tutut olivat yhtä vaikuttavia nyt kuin 13-vuotiaana, vaikkakin aivan eri lailla. Erityisen kiinnostavaa oli lukea kaimani psykoosista Köyhässä kansassa nyt vanhempana, hitusen verran viisaampana ja hieman vähemmän herkkänä. Tajusin nyt, että yksin kotona pimeällä olen useinkin säpsähdellyt ja pelännyt näkeväni juuri tuon Mari-hahmon harhanäkyjä, vaikken ole edes muistanut, mistä olen moisia mörköjä keksinyt. Teki valtavan hyvää tavata ne uudelleen silmästä silmään, eikä epämääräisinä varjoina pimeissä nurkissa uupumuksen hetkinä. Minna Canthin kuten Zolankin kirjoja on aivan huima nautinto lukea huolimatta siitä, että niiden kuvaamia kauheuksia olisi mieluummin ajattelematta. Canth on myös tuntemistani näytelmäkirjailijoista ainoa, jonka näytelmät imaisevat täydellisesti mukaansa pelkkänä tekstinäkin.  

Canthista juontui tietenkin mieleeni eräs toinen suosikki-kirjailijani Juhani Aho, jolta luin tällä kertaa pienoisromaanin (vai jättiläisinovellin?) Helsinkiin. Se oli pieni pettymys, mutta sinänsä oikein soma kirja ja ajankuvauksena aivan valloittava. Onkohan vielä laivoja, joilla voisi matkustaa Kuopiosta Lappeenrantaan ja sieltä jatkaa junalla Helsinkiin? Sitten voisi mennä taksilla Rautatieasemalta Kappeliin juomaan totia ylioppilaslakki päässä. 

Näiden lisäksi luin vielä samalta aikakaudelta minulle ennestään varsin tuntemattoman Santeri Alkion Puukkojunkkarit. Yritin sitä kautta hankkia edes jonkinlaista  ymmärrystä pohjalaisia sukujuuriani kohtaan, mutta nyt olen vain entistäkin enemmän ymmälläni. Kirja kannatti kuitenkin lukea, sillä siinä oli hauskaa kieltä ja paljon hienoja kansanlauluja. 

Vastapainoksi realistisen kirjallisuuden kauheuksille minun oli luettava myös hyvin, hyvin monetta kertaa Elizabeth Gilbertin romaani Committed, joka on iki-ihanan Eat, pray, loven kenties vieläkin ihanampi jatko-osa. Kirja kertoo Gilbertin pyrkimyksistä ymmärtää, mistä avioliitossa on kysymys, ja siinä on luonnollisesti hyvin onnelliset häät lopussa. Suosittelen sekä sitä että Minna Canthin koko tuotantoa aivan kaikille.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Tähtiä katossa

Kävin launtaina hyvin pitkästä aikaa teatterissa. Kyseessä oli helsinkiläisen Lilla Teaternin esitys I taket lyser stjärnorna. Esitys oli mitä suurimmassa määrin kaunis ja koskettava. Seuranani ollut viisas ja tarkkanäköinen kollegani huomautti esityksen päätyttyä, että oli hienoa, miten näyttelijät uskalsivat käyttää aikaa. Hyvä että huomautti, sillä tuskin olisin huomannut asiaa itse, mutta toden totta: ehkä parasta esityksessä oli se rauha, joka lavalla vallitsi. Sellaista ei useinkaan näe teatterin lavalla, ja tarkemmin ajatellen sellaista hyvin harvoin saa nähdä tai kokea yhtään missään.

Nuorempana kävin aivan jatkuvasti teatterissa, mutta nykyään teatterikäynnit ovat vähissä, kuten konsertti-, taidenäyttely- ja elokuvakäynnitkin. Jälleen kerran oivalsin, että hyvän näytelmän katsominen yksinkertaisesti tekee ihmiselle hyvää. Varasin jo seuraavat liput.

Esityksen jälkeen kelasin päässäni läpi aikojen saatossa näkemiäni teatteriesityksiä, ja totesin, että eilinen esitys kuuluu siinä joukossa aivan selvästi parhaimmistoon. Saattoipa jopa olla kaikista näkemistäni näytelmistä kaikkein paras. Hieman yllätyin, kun tajusin, että viiden parhaan koskaan näkemäni näytelmän joukkoon kuuluu toinekin ruotsinkielinen näytelmä, nimittäin niin ikään helsinkiläisen, ruotsinkielisen Virus-teatterin monen vuoden takainen tulkinta Erlend Loen romaanista Naiv.Super. eli Supernaiivi. Loput ovat musikaaleja. Rakastan musikaaleja. Se ja tämä eilinen Taket ovat ainoat näkemäni ruotsinkieliset puhenäytelmät, ja molemmissa näyttämöä jostain syystä peitti vihreä muovinurmikko. Sattumaako? Kielirajat lienee syytä ylittää useamminkin.


perjantai 11. tammikuuta 2013

Mari-täti pyörtää päätöksensä

Aiemmassa neulontaa koskevassa kirjoituksessani lupasin raportoida neuletakkini edistymisestä säännöllisesti. Tarkkasilmäisimmät lukijani ovat saattaneet huomata, että näin ei ainakaan toistaiseksi ole käynyt. Olen nimittäin päättänyt luopua raportointihankkeesta täysin tai lähes täysin - ainakaan mitään säännöllistä neulelokia tällä ei sittenkään tulla näkemään. Kokeilin pariin otteeseen, ja totesin, ettei raportointi huvitakaan minua, vaan korostaa neulomisen suoritusluonnetta liikaa. Neuleesta on lisäksi aivan liian vaikea saada kauniita valokuvia.

Kun nyt kuitenkin aiheeseen päästiin, niin kerronpa, että näin suuren ja pitkäjänteisen työn tekeminen on ollut yllättävän rauhoittavaa. Olen löytänyt neulomiseeni aivan uuden rauhan. Kun loppua ei näy mailla eikä halmeilla, on paras nauttia matkasta (ja sehän tässä oli osin tarkoituskin). Minulla on hätävarana eräs petrolinsininen tupsupipo, joka on lähes valmis (se on uusi kevätpiponi, joten tarvitsen sitä aikaisintaan maaliskuussa). Kun sitten joskus alkaa ahdistaa se, ettei loppua näy, voin tehdä pienen piponi valmiiksi ja aloittaa jonkin toisen pienen ja vikkelän työn jättiläisprojektini rinnalle. Toistaiseksi kuitenkin tupsupipo saa odottaa. Oranssi alpakkalanka lämmittää sormia ja soljuu puikoilla kuin unelma. Tämä takkini on todellinen lohtuneule jo nyt, vaikka takakappaletta on olemassa vasta parikymmentä senttiä.

torstai 10. tammikuuta 2013

Huh mikä Ansa

Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia. 

Melko kauan sitten mainitsin ohimennen olevani lukemassa Émile Zolan Ansaa (L'Assommoir), ja nyt olen viimein lukenut sen. On siis aika kirjoittaa Ansasta pari sanaa.

Ansa on upeasti kirjoitettu kirja, ja uskon, että Juha Mannerkorven lennokas suomennos 1900-luvun puolestavälistä onnistui tekemään kirjalle oikein hyvin oikeutta. Kaikesta kirjan sisältämästä kurjuudesta ja kauheudesta huolimatta sitä oli nautinto lukea juuri siksi, että se oli niin sujuvaa ja sanavalinnoillaan yllättävää tekstiä. Kirjailija kirjoittaa esipuheessaan kirjoittaneensa tämän työläiskuvauksensa esisijaisesti kielitieteellisenä tutkielmana, ja sellainen se alkukielellä epäilemättä onkin - työläisten puhetta on paljon, ja sellaisista aiheista, joista tuskin vuonna 1877 oli paljon kirjoitettu.

Niin kuin aiemmassa kirjoituksessani otaksuin, kirja kuvasi päähenkilönsä Gervaisen elämää ja kuolemaa niin inhorealistisesti, että inhorealistisempaa on enää vaikea kuvitella. Kaikki on kuitenkin hyvin niin kauan kuin on ruokaa, ja ruokaa tässä kirjassa on ja paljon. Alussa, kun päähenkilöillä menee aika vaatimattomasti, he tyytyvät syömään pelkkiä sinisimpukoita, porsaankyljyksiä ja vastapaistettuja patokeja, joita kaikkia saa halvalla Pariisin työläiskortteleista. Tämä riemastuttaa minua, ja olisi hauska tietää, oliko näin ihan todella, vai onko kirjailija keksinyt asian päästään. Haluan joka tapauksessa uskoa, että näin oli. Kun alkaa mennä paremmin, kirjassa siirrytään viettämään kekkereitä, joissa viini virtaa ja ruokalajeja on vähintään viisi. Lopulta kuitenkin turmelus ja alkoholismi iskevät, kauppiailta ei enää heru luottoa eikä mitään pantattavaakaan enää ole, jolloin on siirryttävä syömään jätteitä ja lopulta kuoltava nälkään ja viluun. Tyypillinen naturalistisen suuntauksen edustaja siis.

Minulle Ansa oli eräänlainen Sinuhe Egyptiläinen ilman seikkailuja - valtavan mukaansatempaava kirja, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Nyt se kuitenkin loppui, enkä oikein osaa kuin haukkoa henkeäni, ja ajatella niitä kaikkia ihmeellisiä ruokia, ja sitä kaikkea likaa, niitä ruokia, niitä hajuja.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Sipulikeitto


Tänään oli korkea aika tehdä talvikauden ensimmäinen sipulikeitto. Siinä se nyt porisee liedellä ja saa porista vielä pari, ehkä kolmekin tuntia. Mitä pidempään sipulikeittoa hauduttelee, sitä parempaa siitä tulee, ja mikä tärkeintä, sitä paremmin maha osaa ottaa sen vastaan. Kyllä te tiedätte, miten sipulikeiton kanssa käy, jos ei malta hauduttaa.   

 Kattilaan meni:

paljon sipulia 
muutama kynsi valkosipulia 
öljyä
n. 2,5 litraa kasvislientä
2 laakerinlehteä
maustepippuria
mustapippuria
meiramia
sellerinsiemeniä
suolaa

Kun on muuten valmista, sinne menee vielä:

kunnon loraus ruoanlaittobrandya
samanlainen loraus valkoviiniä
hieman etikkaa


Viipaloin sipulit ja valkosipulit tällä kertaa monitoimikoneella ja pistin pannuun paistumaan öljyssä. On hyvin tyydyttävää surrutella pitkä pilkkomistyö monitoimikoneella muutamassa minuutissa, mutta toisaalta niiden muutaman minuutin jälkeen on jotenkin nolo olo (onko tyydytys liian nopea?). Myöskään lopputulos ei ole koskaan yhtä tyydyttävä kuin käsin pilkkoessa. Toisaalta on mukavaa voida tehdä sipulikeittoa niin, ettei tarvitse itkeä keittiössä noin tunnin ajan. Minulla kun aina tulee sipuli-itkuista surullinen olo, ja kun sipulikeiton kanssa joutuu itkemään niin pitkään, niin oikea itku tulee vääjäämättä. Ei ihme, että sipukeitto tuntuu usein aika isolta urakalta, ja olisihan se käsin pilkkoessa sitä ilman itkujakin.

Kun sipulit olivat kuullottuneet, tajusin, että kasvisliemi oli päässyt loppumaan. Kauhistus! Onneksi pakastimessani kuitenkin oli varsin täysi liemilaatikko, ja äkkiäkös sitä nyt yhden kasvisliemen keittää. Oikeasti – aikaa menee noin 5–10 minuuttia, jos kasvikset ovat pieninä paloina, niin kuin ne liemilaatikossa tuppaavat aina olemaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ottanut mehulinkoani esiin, vaan laitoin surulliset vihannekset suoraan biojätteeseen.

Tehtyäni liemen sipuleista oli jäljellä enää pieni, hieman ruskistunut möntti kattilan pohjalla, jonka päälle sitten kaadoin kasvisliemen. Lisäsin mausteet, ja siellä se nyt muhii.   






perjantai 4. tammikuuta 2013

Kasviscurry

Eilen tein pitkästä aikaa kasviscurrya. Tuli hyvää, ja tänään tietysti vielä parempaa.

Käytin näitä:

punaista thaimaalaistyyppistä currytahnaa
neitsytkookosöljyä
sipulia
valkosipulia
yksi suuri porkkana
kikherneitä (purkista)
kukkakaalia (pakastepussista)
pari perunaa
kaksi tölkkiä kookosmaitoa
tölkki tomaattimurskaa
chiliä
kuivattuja limelehtiä
currylehtiä

Tein näin:

Paistoin currytahnaa ja chiliä öljyssä, kunnes seos alkoi tuoksua. Lisäsin pilkkomani sipulit, valkosipulit ja porkkanan, kuullotin hetken, kaadoin joukkoon tomaattimurskan ja kookosmaidon, ripottelin joukkoon muutamia lehtiä, lisäsin vielä potut ja annoin porista ilman kantta noin tunnin. Lopuksi lisäsin kukkakaalit ja kikherneet ja söin tietysti riisin kanssa.  



Mari-täti neuloo (vai kutooko hän?)

Olen onnistunut elvyttämään pitkäaikaisen, mutta pitkään katkolla olleen harrastukseni, nimittäin neulomisen. Oikeastaan se on mielestäni nimeltään kutomista, mutta koulussa opin, että mattoja kudotaan ja sukkia neulotaan, niin kuin niin moni muukin on oppinut. Todellisuudessahan kyseessä on vain murre-ero.

Neulominen kuuluu rauhoittavimpiin ja rentouttavimpiin asioihin, mitä maa päällään kantaa. 

Olen lähestulkoon koko ikäni neulonut kaikenlaista pientä, taval-lisesti paksua lankaa paksuilla puikoilla. En ole koskaan yrittänytkään mitään suurempaa, mutta nyt aion tehdä itselleni neuletakin ohuesta langasta ohuilla puikoilla.

Suurhankkeeni valmistumisen edistämiseksi ja itseäni ilahdut-taakseni aioin raportoida edistymisestäni tässä blogissa säännöllisin väliajoin. Tähän mennessä olen luonut ensimmäiset silmukat, kutonut niistä joustinneuleella takakappaleen reunan ja aloittanut sileän neuleen. Olen hyvin ylpeä ja innoissani.