Täti kävi tänään konsertissa. Kyllä osaakin tehdä musiikki ihmiselle hyvää.
Konsertin jälkeen söin sunnuntaina laittamaani paistosta, jossa oli kurpitsaa, linssejä ja fetaa. Se oli hyvää sunnuntainakin, mutta nyt se oli ehtinyt muhia täydelliseksi. Sen kaverina oli tällä kertaa mehustettua punakaalia. Kokonaisuus oli aika lailla täydellinen.
Tein ruoan näin:
Pistin 2 dl vihreitä linssejä suolaveteen keittymään. Sitten ryhdyin puhdistamaan butternut-kurpitsaa. Totesin, että tämä olisi pitänyt tehdä ensin, sillä butternut-kurpitsa on aika sitkeä puhdistettava ja puiseva leikattava. Paistoin kurpitsaa öljyn ja voin seoksessa pannulla, kunnes se oli kypsää ja linssit olivat ehtineet sekä keittyä kypsiksi että jäähtyä huoneenlämpöisiksi. Sekoitin kurpitsan ja linssit pannulla ja murustelin vielä fetaa päälle.
Mehustettu punakaali taas syntyi niin, että suikaloin kaalin ohuen ohueksi. Laitoin astiaan sen kaveriksi öljyä etikkaa, suolaa ja kuivattua basilikaa ja vielä vähän vettäkin. Sitten annoin mehustua vuorokauden. Ihan toimivaa, ja kurpitsapaistoksen toverina ihanaa, mutta kehittämisen varaa on vielä.
torstai 29. marraskuuta 2012
lauantai 24. marraskuuta 2012
Pinaattipastaa
Täydellinen ruoka, kun jääkaappi on tyhjä, ei oikein jaksaisi käydä kaupassa ja ruokaa on saatava. Pakastimessa on aina hyvä olla pussillinen pinaattia. Toiminee nokkosversionakin hyvin.
Kaadoin pannulle runsaan lorauksen oliiviöljyä. Viipaloin kaksi valkosipulinkynttä ohuen ohuiksi siivuiksi ja heitin hetkiseksi oliiviöljyyn paistumaan. Lisäsin sen, mitä pakastepinaatti-pussillisesta oli jäljellä (olisiko ollut 150 grammaa), annoin pinaattikuutioiden sulaa ja kypsyä rauhassa pannulla. Perään vielä runsaahko määrä suolaa ja pippuria sekä toinen runsas loraus oliiviöljyä. Sekoitin kypsän spagetin kanssa ja ripottelin pälle vielä vähän pippuria ja grana padanoa.
Kaadoin pannulle runsaan lorauksen oliiviöljyä. Viipaloin kaksi valkosipulinkynttä ohuen ohuiksi siivuiksi ja heitin hetkiseksi oliiviöljyyn paistumaan. Lisäsin sen, mitä pakastepinaatti-pussillisesta oli jäljellä (olisiko ollut 150 grammaa), annoin pinaattikuutioiden sulaa ja kypsyä rauhassa pannulla. Perään vielä runsaahko määrä suolaa ja pippuria sekä toinen runsas loraus oliiviöljyä. Sekoitin kypsän spagetin kanssa ja ripottelin pälle vielä vähän pippuria ja grana padanoa.
torstai 22. marraskuuta 2012
Grønne linser og rødkål
Norja on hieno maa, ja sieltä on kotoisin valmisruoista ehkä kaikkein paras, nimittäin norjalainen punakaali pussissa. Tänään keitin suolavedessä 2 desilitraa vihreitä linssejä ja heitin perään koko pussillisen. Vähän mustapippuria. Parempaa lohturuokaa saa hakea.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Yöpöydällä
Olen aina halunnut pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa, ja tämä blogi on loistava tilaisuus toteuttaa tämä pitkäaikainen haave. Yritän siis tästä lähtien kirjoittaa tänne jotain, vaikkapa vain nimen, jokaisesta lukemastani kirjasta (tai ainakin niistä, jotka kannatti lukea).
Minulla tuppaa olemaan ainakin kolme kirjaa samanaikaisesti kesken: yksi mahdollisimman tuttu ja turvallinen, ei liian koukuttava kirja iltalukemisena, yksi syystä tai toisesta kiinnostava, enemmän ajattelemista vaativa kirja ja sitten vielä yksi kirja, jota luen puhtaasti eskapistisiin tarkoituksiin. Ensimmäiseen ja viimeiseen kategoriaan kuuluvista kirjoista minulla on lähes aina huutava pula.
Riittävän turvallisia kirjoja on maailmassa suhteellisen vähän, ja ne pitää ensin kertaalleen lukea, jotta niiden tietää varmasti sopivan iltalukemiseksi. Sitten taas eskapistisiin tarkoituksiin sopiville kirjoille minulla on niin paljon käyttöä, ettei yhdestä kirjasta riitä lukemista kovin pitkäksi aikaa, eikä sellaiseksikaan mikä hyvänsä kirja kelpaa. Esimerkiksi viimeisimpänä luin Helen Fieldingin Olivia Joules -kirjan kuvitellen, että luvassa olisi lisää Bridget Jonesia, mutta kyseessä olikin James Bond -vaikutteinen trilleri, ja trillerit ovat minulle aivan liian jännittäviä. Näen niistä helposti painajaisia. Lisäksi niissä on sellainen ongelma, että tuppaan lukemaan ne yhdeltä istumalta - Da Vinci koodia suorastaan vihasin, koska en pystynyt lopettamaan sen lukemista. Näinpä olen tälläkin hetkellä ilman eskapismikirjaa.
Tällä hetkellä minulla on menossa Émile Zolan Ansa, joka on ollut yllättävän kevyttä luettavaa ainakin tähän asti. Kuitenkin olen ymmärtänyt, että kyseinen kirja on ollut osaltaan inspiroimassa muun muassa Minna Canthia, joten odotan naturalistisia hirveyksiä. Viehättävintä kirjassa on tähän mennessä se, että se on kuvaavinaan suomalaisten seuraajiensa tavoin köyhän, kurjan kansan arkea, ja tavallaan tekeekin niin. Kenelläkään ei ole huonekaluja ja joka paikassa on likaista. Kuitenkin yli kolmasosa kirjasta on mennyt jo, ja päähenkilö perheineen syö yksinkertaisena arkieineenään porsaankyljyksiä punaviinin kera ja lounasaikaan hengähtää raskaan työpäivän lomassa syömällä vastaleivottua leipää sinisimpukoiden kera. Oi ihana Ranska!
Kuten jo sanottu, olen jälleen kerran sopivaa eskapismikirjaa vailla. Olen kuitenkin oivaltanut, että niin kutsutusta chick litistä eli nuorelle ja nuoreksi itsensä kuvittelevalle naisväelle suunnatusta romaanikirjallisuudesta saattaa kehkeytyä varsinainen eskapismikirjallisuuden kultakaivos. Olen aavistellut, että näin saattaisi olla, mutta vasta nyt uskalsin tarttua kyseisen tekstilajin edustajaan, nimittäin Kate Agnewn suloiseen, vaaleanpunaiseen ja samppanjantäyteiseen romaanin Before we were thirty. Se osoittautui oikein somaksi ja yllättävän fiksuksi kirjaksi, vaikka siinä hyvältä näyttäminen, nuoruus ja etenkin hoikkuus korostuivatkin tädin itsetunnon kannalta hieman haitallisella tavalla. Kirja oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että Agnewn kirjoihin uskaltanee tarttua uudemmankin kerran.
Iltalukemisena minulla on Peppi Pitkätossun tarina, kokoelmakirja, jossa on käsittääkseni kaikki Pepit. Maailman vahvin tyttö ei petä koskaan.
Minulla tuppaa olemaan ainakin kolme kirjaa samanaikaisesti kesken: yksi mahdollisimman tuttu ja turvallinen, ei liian koukuttava kirja iltalukemisena, yksi syystä tai toisesta kiinnostava, enemmän ajattelemista vaativa kirja ja sitten vielä yksi kirja, jota luen puhtaasti eskapistisiin tarkoituksiin. Ensimmäiseen ja viimeiseen kategoriaan kuuluvista kirjoista minulla on lähes aina huutava pula.
Riittävän turvallisia kirjoja on maailmassa suhteellisen vähän, ja ne pitää ensin kertaalleen lukea, jotta niiden tietää varmasti sopivan iltalukemiseksi. Sitten taas eskapistisiin tarkoituksiin sopiville kirjoille minulla on niin paljon käyttöä, ettei yhdestä kirjasta riitä lukemista kovin pitkäksi aikaa, eikä sellaiseksikaan mikä hyvänsä kirja kelpaa. Esimerkiksi viimeisimpänä luin Helen Fieldingin Olivia Joules -kirjan kuvitellen, että luvassa olisi lisää Bridget Jonesia, mutta kyseessä olikin James Bond -vaikutteinen trilleri, ja trillerit ovat minulle aivan liian jännittäviä. Näen niistä helposti painajaisia. Lisäksi niissä on sellainen ongelma, että tuppaan lukemaan ne yhdeltä istumalta - Da Vinci koodia suorastaan vihasin, koska en pystynyt lopettamaan sen lukemista. Näinpä olen tälläkin hetkellä ilman eskapismikirjaa.
Tällä hetkellä minulla on menossa Émile Zolan Ansa, joka on ollut yllättävän kevyttä luettavaa ainakin tähän asti. Kuitenkin olen ymmärtänyt, että kyseinen kirja on ollut osaltaan inspiroimassa muun muassa Minna Canthia, joten odotan naturalistisia hirveyksiä. Viehättävintä kirjassa on tähän mennessä se, että se on kuvaavinaan suomalaisten seuraajiensa tavoin köyhän, kurjan kansan arkea, ja tavallaan tekeekin niin. Kenelläkään ei ole huonekaluja ja joka paikassa on likaista. Kuitenkin yli kolmasosa kirjasta on mennyt jo, ja päähenkilö perheineen syö yksinkertaisena arkieineenään porsaankyljyksiä punaviinin kera ja lounasaikaan hengähtää raskaan työpäivän lomassa syömällä vastaleivottua leipää sinisimpukoiden kera. Oi ihana Ranska!
Kuten jo sanottu, olen jälleen kerran sopivaa eskapismikirjaa vailla. Olen kuitenkin oivaltanut, että niin kutsutusta chick litistä eli nuorelle ja nuoreksi itsensä kuvittelevalle naisväelle suunnatusta romaanikirjallisuudesta saattaa kehkeytyä varsinainen eskapismikirjallisuuden kultakaivos. Olen aavistellut, että näin saattaisi olla, mutta vasta nyt uskalsin tarttua kyseisen tekstilajin edustajaan, nimittäin Kate Agnewn suloiseen, vaaleanpunaiseen ja samppanjantäyteiseen romaanin Before we were thirty. Se osoittautui oikein somaksi ja yllättävän fiksuksi kirjaksi, vaikka siinä hyvältä näyttäminen, nuoruus ja etenkin hoikkuus korostuivatkin tädin itsetunnon kannalta hieman haitallisella tavalla. Kirja oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että Agnewn kirjoihin uskaltanee tarttua uudemmankin kerran.
Iltalukemisena minulla on Peppi Pitkätossun tarina, kokoelmakirja, jossa on käsittääkseni kaikki Pepit. Maailman vahvin tyttö ei petä koskaan.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Kaksi p:tä
Perjantaina juhlimme hyvän ystäväni ja kollegani kanssa
erään pitkän projektin päättymistä kyseisen ystävän kotona. Ilta oli varsin
onnistunut, ja se sisälsi kaksi ainesosaa, joista mieleni tekee kirjoittaa
vähän enemmänkin.
1. Prosecco
Olin saanut tehtäväkseni huolehtia kuohuviinitarjoiluista,
joten joimme illan aikana kaikki kaikkien aikojen suosikkikuohuviinejäni alkaen
Jacquartin roséesamppanjasta ja päättyen Freixenetin oivalliseen bulkkikuohuviiniin,
Carta Nevadaan. Freixenetiin minulla on aivan erityinen suhde, sillä tyttösenä
Barcelonassa opiskellessani se oli hienoista hienointa. Vieläkin se maistuu
aivan huippuhyvältä (etenkin, jos se ei ole illan ensimmäinen). Illan paras oli
kuitenkin hieman yllättäen uusin tuttavuus kaikista, nimittäin eräs
italialainen kuohuviini.
Jostain syystä en ole koskaan kunnolla päässyt sisään
italialaisten viinien maailmaan – Ranska, Espanja ja jopa Portugalikin ovat
aina houkutelleet viinimaina enemmän, vaikka rakastan italialaista ruokaa ja
maassa on tullut aika paljon matkusteltuakin. Jotenkin vain hyvin harva
italialainen viini on mitenkään jäänyt mieleen, vaikka kyllähän niitä oikein
ilokseen juo. Myös maan kuuluisin kuohuva eli prosecco on siis minulle
verrattain uusi viinituttavuus. Erityisen ihastunut olen tällä hetkellä Soligon
Prosecco Brutiin, joka on onneksi Alkon valikoimissa. Nyt se maistui erityisen
hyvältä.
2. Pavlova
Marenki on asia, jota olen vähitellen alkanut arvostaa vasta
aikuisikäni edetessä. Lapsena muistan joskus puhjenneeni itkuun, kun minun
odotettiin syövän marenkia. Se on niin usein pelkän sokerin makuista ja kuivaa.
Aloin vähän lämmetä, kun joskus teini-iässä sain ensi kertaa maistaa
Brita-kakkua, mutta ihana briittakin kalpenee pavlovan, tuon hulppeista
hulppeimman marenkiherkun rinnalla.
Viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni käymään
Australiassa, ja siellä sain ensimmäisen kerran hopeiseen jälkiruokahaarukkaani
pavlovaa. Pavlova on slaavilaisesta nimestään huolimatta nimittäin juuri niiltä
suunnilta kotoisin – ilmeisesti australialaisten mielestä se on australialainen
herkku ja uusiseelantilaisten mielestä taas uusiseelantilainen. Joka
tapauksessa tarina kertoo, että se on luotu legendaarisen balettitanssija Anna
Pavlovan kunniaksi, kun tämä vieraili kyseisessä maailman kolkassa, ja siitä
siis harhaanjohtavahko nimi.
Pavlova on täydellinen jälkiruoka, erityisesti yhdistettynä
kuohuviiniin. Päältä rapsakan ja sisältä tahmean marenkinpojan päällä lepää kermavaahtoa
ja jotain kirpeää ja hedelmäistä, perjantain tapauksessa lemon curdiä,
persikoita ja ananasta. Kyseinen luomus oli myös onnistunut täydellisesti. Illan
emäntä paljasti, että resepti oli peräisin Pipsa Hurmerinnan tuoreehkosta
keittokirjasta. Kirja muuten kokonaisuudessaan näytti ihanalta sekin – ei mikään
yllätys, sillä olen ihaillut tätä Pipsaa viimeistään siitä asti, kun hän ryhtyi
juontamaan ja tuomaroimaan Suomen Top Chefiä (joka muuten on yksi tämän tädin
suosikkiohjelmista, mutta siitä kenties lisää joskus myöhemmin).
perjantai 9. marraskuuta 2012
Kurpitsakeitto
1 kg butternut-kurpitsaa
litra kasvislientä
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
suolaa
Paistoin kurpitsansiemeniä hetken öljyssä. Siivilöin siemenet pois, kuullotin öljyssä sipulit ja kurpitsanpalat. Lisäsin liemen ja annoin porista. Soseutin ja lisäsin hippusen suolaa. Taivaallista.
Liemi-innovaatio
Kasvislientä keitettyäni katselin surullisia, velttoja liemivihanneksia kattilan pohjalla ja jälleen kerran surin. On yksinkertaisesti kamalaa heittää ruokaa pois, vaikka kyse sitten olisikin syömäkelvottomiksi keitetyistä biojätteistä. Luonnollisestikin nimittäin keitän liemeni kaikista sellaisista kasviksenpätkistä, jotka muuten menisivät suoraan roskiin. Kerään niitä isoon pakasterasiaan pakastimeni alalokeroon, ja kun lokero on täynnä, keitän lientä. Suosittelen.
Hetken siinä surtuani muistin mehulinkoni, ja päätin uskaliaasti syöttää sille vetiset liemivihannekseni. Sain hyvin rasvaisen ja vaikeasti pestävän mehulingon, paljon lisää lientä ja kuivahkon, helposti biojätteeseen sujahtavan mäskipanoksen. Mainiota!
Tädin pöytälaatikko siirtyy digiaikaan
Olen tänään päättänyt ryhtyä pitämään blogia. Olen pitkän linjan ruoanlaittajana löytänyt ruokablogien ihanan maailman jo jonkin aikaa sitten, mutta vasta viime keväänä aivoissani alkoi itää ajatus omasta blogista. Ei niinkään tyylipuhtaasta ruokablogista, vaan eräänlaisesta digitaalisesta pöytälaatikosta, johon voisin helposti talletella kaikki asuntoa kiertävät lippulappuset, siis reseptit, ruokaideat, runonpätkät, esseenlastuset ja muut sensellaiset – toisin sanoen kaikki vähemmän yksityiset kirjoitukset, joiden on mukava kaikkien olla samassa paikassa, ja joita muidenkin voi mahdollisesti olla mukava lukea. Ajatus kirjoittelusta internetin hämmentävässä ihmemaassa on niin pelottava ja ehkä juuri siksi niin kutkuttava, että asiaan oli pitkän kypsyttelyn jälkeen ryhdyttävä. Tästä se nyt siis lähtee. Tunnen itseni hyvin rohkeaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)