sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kesäkurpitsalasagne

Olin suunnitellut tekeväni kesäkurpitsalasagnea sen kunniaksi, että Espanjassa on nyt kesäkurpitsa-aika. Uupumus on kuitenkin taas iskenyt tällä viikolla sen verran voimakkaasti, että minusta ei ole ollut siihen, joten pyysin Juhaa tekemään lasagnen ohjeeni mukaan. Juha teki ja hyvin tekikin.

Vielä ei ole mikään tomaatti-aika, joten tässä vaiheessa keväätä kannattaa käyttää tomaattisäilykettä, mutta kunhan kohta suomessa on kesäkurspitsa-aika, niin kastike on tietysti parempaa tuoreista tomaateista tehtynä.

Kesäkurpitsalasagne

4 keskikokoista kesäkurpitsaa
belugalinssejä
kaksi tölkkiä tomaattimurskaa
yksi tölkki kirsikkatomaattisäilykettä
2 sipulia
muutama valkosipulinkynsi
mustapippuria
suolaa
oliiviöljyä
tuoretta timjamia
basilikaa
lasagnelevyjä
2 palloa mozzarellaa

Laita uunin grillivastus lämpenemään. Pilko sipulit ja valkosipulit ja pistä pannulle oliiviöljyyn paistumaan. Leikkaa kesäkurpitsoista paksuhkoja (n. 2 cm paksuisia) viipaleita, levitä uuninpellille, valuta päälle oliiviöljyä ja ruohi pintaan reilusti mustapippuria. Laita uunin ylätasolle grillaantumaan.  Kun sipulit ovat kypsiä, lisää pannuun tomaattimurska, yritit, suolaa ja pippuria sekä yhden tomaattimurska-tölkillisen verran vettä. Anna kiehahtaa ja lisää sopivasti lissejä. Anna porista niin kauan, että linssit ovat imeneet itseensä kunnolla nestettä ja alkaneet hiukan kypsyä, ja lisää sitten vielä kirsikkatomaatit ja loraus oliiviöljyä. Muista jossain vaiheessa ottaa kesäkurpitsat pois uunista. Kokoa lasagne: laita vuokaan vuorotellen kerros pastaa, kesäkurpitsaa ja kastiketta, kunnes se on täynnä. Lopuksi laita pinnalle vielä viipaloitu mozzarella ja kypsennä lasagnelevypaketin ohjeen mukaan.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Arkiluksusta

Varsinkin vähän väsyneempänä ja kiireisempänä aikana tulee helposti unohdettua, että ihan tavallisena arki-iltana voi syödä muutakin kuin pastaa. Meillä syödään hyvin paljon pastaa.

Tänään olin reipas ja laitoin meille lohta, persiljaperunoita, timjamiporkkanoita, tartarkastiketta ja salaattia. Siihen meni tasan perunoiden keittämiseen kuluva aika. Olin pilkkonut perunat hyvin pieniksi ennen keittämistä, sillä halusin ruokaa nopeasti.

Näin se kävi:

1. Laitoin kokonaisen lohifileen uunivuokaan ja ripottelin päälle suolaa. Pistin uunin lämpiämään 180 asteeseen.

2. Pesin ja pilkoin perunat ja porkkanat. Pistin perunat liedelle höyrytyskattilaan.

3. Pistin lohen uuniin.

4. Tein tartarkastikkeen sekoittamalla kaupasta ostamaani majoneesiin pilkottua paprikaa, suolakurkkua, tuoretta persiljaa ja sitruunamehua. (Kun ostaa kaupasta majoneesia, on tärkeä varmistaa, että se koostuu pääasiassa rasvasta ja munasta. Millään muulla ei voi olla mitään tekemistä majoneesin kanssa, vaikka kaiken maailman hyytelöidyt vedet itseään majoneesiksi kutsuvatkin.)

5. Laitoin porkkanat pannuun, jossa oli myös oliiviöljyä ja voita. Kun porkkanat olivat kypsiä (eli yhä mukavan napakoita), maustoin tuoreella timjamilla, suolalla ja hunajalla.

6. Otin perunat liedeltä ja sekoitin niihin tuoretta persiljaa.

7. Otin lohen uunista.

8. Söin.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Belugalinssejä ja fetaa

Eilen kymmenen aikaan illalla piti saada jotain syötävää, ja kaupat olivat tietysti kiinni. Kaapista löytyi belugalinssejä, fetaa ja pastaa, joista sävelsin tällaista:

1 paketti fetaa
5 dl valmiiksi keitettyjä belugalinssejä
1 sipuli
4 valkosipulinkynttä
oliiviöjyä
nippu tuoretta persiljaa
valkoviiniä
punaviiniä
mustapippuria

Pistin pastan keittymään, paistoin sipulit pannulla ja heitin mukaan loput ainekset. Sekoitin pastan kanssa. Tuli yllättävän hyvää, mutta vielä parempaa annoksesta jäänyt pieni jämä oli yllättäen seuraavana päivänä, kun sekoitin joukkoon vielä nipun herneenversoja ja raastoin päälle reilusti grana padanaa.

lauantai 11. toukokuuta 2013

Capilotractées eli itkua, naurua ja karvoja

Uuden sirkuksen keskus Cirkossa Helsingin Suvilahdessa on vielä hetken meneillään Cirko-festivaali, jossa pääsee näkemään kaikkea huimaa. Olen aina tykännyt kovasti sirkuksesta ja etenkin nykysirkuksesta, jota pääsin ensimmäistä kertaa seuraamaan katsomoetäisyydeltä tasan vuosikymmen sitten Ville Walon ja Kalle Hakkaraisen huikeassa Odotustila-esityksessä Kiasmassa. Siitä on muuten Cirko festivaaleilla ainakin vielä huomenna 10-vuotisjuhlaesitys. Mari-täti suosittelee, vaikkei nyt itse aiokaan toista kertaa sirkuskatsomoon näin lyhyen ajan sisään. Tänään oli nimittäin huikeutta kyllin yhdelle viikonlopulle, nimittäin Sanja Kososen ja Elice Abonce Muhosen esityksessä nimeltä Capilotractées.

Mikäli esityksen aloittanutta laulua on uskominen, capillotractées tarkoittaa hiuksista vetämistä (oman kielitajuni mukaan tarkemmin ottaen 'hiukset vedettyinä' tai jotain sinne päin). Tässä tapauksessa se tarkoitti aivan erityisesti hiuksista roikkumista. Käsiohjelman mukaan kyseessä on hyvin vanha tekniikka, jota ei paljon enää nykymaailmassa harrasteta. Itse en ollut koskaan tätä ennen kuullutkaan. Näytti hienolta, mutta välillä teki kyllä pahaa katsoa.

Lavalla oli suunnilleen kaikkea, mistä minä aivan erityisesti pidän: tanssia, akrobatiaa, upeita vintagehenkisiä vaatteita, monellakin tapaa nostalgista musiikkia (mm. tämä, tämä, tämä ja tämä) nylonkielinen kitara, sähkökitara, bassokitara, ukulele, balettitossut, laulua, runoja, ranskaa, suomea, englantia ja kauniita korkokenkiä. Minkäänlaista ruokaa en tosin muista nähneeni. 

Sanja Kosonen ja Elice Abonce Muhonen ovat äärimmäisen taitavia monessa suhteessa ja todella hyviä, luontevia esiintyjiä. He tuntuivat olevan lavalla hyvin aidosti omia itsejään, ja juuri siksi heihin oli äärimmäisen helppo samastua. Esityksen kantavana teemana olivat tietysti hiukset ja karvat noin yleisemminkin, mihin minun niin ikään oli helppo samastua – minuthan tunnetaan suosimassani kauneushoitolassa ensisijaisesti vähemmän mairittelevalla nimellä ”se karvainen nainen”. Tämänkin vuoksi yksi esityksen aikana lausutuista runoista tuntui suorastaan minulle osoitetulta.

Sitten muuten oli vähän niin kuin Proustin Combrayta lukiessa. Teos oli täynnä hämmentävän tuttuja yksityiskohtia, jotka aika ajoin avasivat kaikki padot niin, että piti itkeä ääneen ja nauraa ääneen. Huh ja vau.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Suomalaiset ja tajunnanräjäyttävä pesto eli avokadopastan ihanuudesta

Jokin aika sitten kaikki ruoasta kinnostuneet kohkasivat avokadopastasta, jonka lanseerasivat Rafla-ravintolan omistajat ensin ravintolassaan ja sitten Safkaa-keittokirjassaan. Resepti ei tosiaan ole yhtään hullumpi, ja erityisesti vaivan ja ruuan herkullisuuden suhde on erittäin optimaalinen - valmistus kestää tasan sen ajan, kun pasta kypsyy, ja lopputulos on oikein kelvollinen ja varsin terveellinen pastaruoka, varsinkin, jos se saa kaverikseen vielä jotain proteiinipotoista, kuten vaikkapa pähkinöitä, siemeniä, katkarapuja tai kalaa.

Raflan avokadopasta on kuitenkin vain ihan tavallisen pestokastikkeen muunnos, johon on keskitty lisätä avokadoa. Erityisesti ruuasta muutenkin kiinnostuneiden suomalaisten innostus tuntui siis minusta aikanaan hiukan kummalliselta jotenkin sitä kuvittelisi, että kaikki ruoasta pitävät ihmiset tietäisivät, että itse tehty pesto on hyvää, avokado on hyvää ja pasta on hyvää, ja että ne todennäköisesti sopivat yhteen.

Olin hieman huolissani, kun sekä sosiaalinen että vähemmän sosiaalinen media oli vähän aikaa täynnä kertomuksia siitä, kuinka ihmiset ovat avokadopastaa syödessään alkaneet itkeä, koska se on niin satumaisen hyvää. On tietysti hyvä, jos nyt yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että ruoka voi joskus olla niin hyvää, että tulee itku. Mutta ihanko tosiaan pestopasta on se asia, joka saa suomalaisissa aikaan onnen kyyneleitä? Siinä on jotain väärää ja huolestuttavaa.

Miksei juuri kukaan hehkuta samalla tavalla kesän ensimmäisiä porkkanoita, isoäitinsä karjalanpaistia, itse tehtyjä karjalanpiirakoita tai mökkijärvestä nousseita ahvenia? Tai vaikka hyvin onnistunutta perunamuusia? Oikein hyvää, tuoretta leipää? Nämä kaikki ovat esimerkkejä ruuista, jotka saavat minulle vedet silmiin joka kerta (se karjalanpaisti eritoten, koska en pysty enää syömään lihaa, ja joudun siis tyytymään huumaaviin tuoksuihin).

Sitten on niitä ruokia, jotka ovat niin hyviä, että niiden syöminen julkisesti on melkein säädytöntä. Mainittakoon nyt tässä vaikkapa Lissabonissa viime vuonna syömäni suklaakakku, viimekesäinen punikkitattimunakas ja Heinin vappupäivän macaron-leivokset. Tai vaikka Firenzen kauppahallissa maistamani pecorinojuusto, samaisessa kaupungissa saamani sinihomejuusto-päärynäraviolit tai lähes mikä tahansa äitini valmistama ruoka. Avokadopastaa taas en muista itkeneeni koskaan, saati sitten, että se olisi saanut minut haukkomaan henkeäni nautinnon aaltojen levitessä suusta sormenpäihin asti.

Selitys avokadopastan herättämälle ihastukselle lienee se, että Suomessa ei ole edelleenkään oikein totuttu hyvään ruokaan, saati ajatukseen siitä, että hyvää ruokaa voi laittaa miten kiireisenä arkipäivänä hyvänsä. Ehkä avokadopastavillitys oli yksi askel lähemmäs kulttuuria, jossa ruokaa arvostetaan nykyistä enemmän. Uskon ja toivon niin.

Lopuksi minun versioni avokadopastasta, jonka nappasin jo vuonna 2011 Oh She Glows -blogista, edelläkävijä kun olen. Myönnän, että olin totta kai innoissani siitä, ja olen edelleen. Koska onhan se valtavan helppoa ja hyvää. Ohjeesta riittää periaatteessa kahdelle, mutta usein olen syönyt kaiken ihan yksinkin. Tapaan käyttää monitoimikonetta, mutta jos haluaa satsata, tämän voi tietenkin tehdä myös morttelissa.

Avokadopasta

yksi kypsä, keskikokoinen tai iso avokado
n. 2 ruokalusikallista oliiviöljyä eli sopiva loraus
puolikkaan sitruunan mehu
2 tai keskikokoista valkosipulinkynttä
tuoretta basilikaa (oikeastaan sitä voi tunkea tähän melkein miten paljon hyvänsä)
suolaa
mustapippuria
raastettua sitruunankuorta

Laitan pastan kiehumaan. Sitten laitan öljyn ja sitruunamehun monitoimikoneeseen, puristan joukkoon valkosipulin ja pyöräytän niitä hetken ympäri. Sitten lisään kaikki muut ainekset mustaapippuria ja sitruunankuorta lukuun ottamatta. Kun pasta on kypsää, sekoitan sen ja kastikkeen ja ripottelen sitruunankuorta ja rouhaisen pinnalle vielä vähän mustapippuria.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Combray

Hyvästä Joyce-kokemuksesta rohkaistuneena ryhdyin ensi kertaa elämässäni lukemaan Marcel Proustia, Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäistä osaa, joka on nimeltään Combray. En edes yrittänyt lukea ranskaksi, mutta nyt alkuun päästyäni alan olla sitä mieltä, että ranskaksi voisi ainakin yrittää. Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen yhteissuomennos on kyllä oikein hyvä, kieli soljuu hyvin nautittavalla tavalla eikä mistään raskaudesta ole ollut vielä tietoakaan.

Tiesin etukäteen, että romaanissa matkataan madeleine-leivoksen ja teen siivittämänä lapsuusmuistoihin, sinne kuuluisaan kadonneeseen aikaan. Sitä en kuitenkaan arvannut, että löytäisin itseni jakuvasti nyökyttelemästä ja sanomasta itselleni "juuri niin". Varsinkin alun lapsuuden nukahtamisia kuvaavissa kohdissa minusta tuntuu välillä, kuin joku olisi ottanut palan minun lapsuuttani ja kirjoittanut sen paperille hyvin osuvin sanankääntein.

Tällaisten hetkien takia minä luen.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Missä minäkin kuljen

1900-luvun alkupuolesta hurmaantuneena tulin tarttuneeksi Suuren illusionin jälkeen Kjell Westön Finlandia-palkittuun romaaniin Missä kuljimme kerran. Luin sen viimeksi sen ilmestymisaikaan vuonna 2006. Toisin kuin Suuri illusioni, se ei pahemmin toisella lukemalla muuttunut nytkin se oli kiva kirja, jossa oli vähän liian paljon kaikkea. Tosin aikaakin oli kulunut paljon, paljon vähemmän tässä välissä.

Rakastan Helsinkiä ja vanhaa rytmimusiikkia, ja Westö kuvaa molempia parhaimmillaan todella hyvin. Muistan vuonna 2006 lukeneeni kirjallisuusarvion, jossa toimittaja kirjoitti, että Helsinki elää ja hengittää tekstissä välillä enemmän kuin siellä seikkailevat henkilöhahmot. Mielestäni se on ihan totta, mutta ei se mikään huono asia ole.

Kirja on myös täynnä juuri sellaisia juhlia, joita järjestäisin itse kaiken aikaa, jos minulla olisi vähän enemmän rahaa. Samppanjaa, saaristolaisbuffetteja, iltapukuja ja hyviä bändejä. Totta kai siis tykkään.


keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Se varsinainen vappu eli vappupäivän brunssi

Kuten jo eilen uumoilinkin, vappupäivän brunssi oli jotain aivan ihanaa. Ainakin kulinaristiselta kannalta katsottuna tämä saattoi hyvinkin olla paras vappubrunssi ikinä, ja lisäksi sää hipoi täydellisyyttä ja seura oli hyvää. Ennen brunssia söin aamiaiseksi eilistä pavlovaa, mikä ei ollut yhtään hullumpi aloitus toukokuulle.

Brussin emäntä oli laittanut vihersalaattia, monta sorttia omatekoista jäätelöä sekä aivan taivaallisen herkullisia macaron-leivoksia. Niissä oli täytteenä pistaasikreemiä ja ne sopivat aivan täydellisesti kuohuviinin kanssa. Lisäksi teimme pienen pieniä pavlovaleivoksia macaron-pohjista, lemon curdistä, valmiista kermavaahdosta ja tuoreista marjoista. Nekin olivat herkullisia.  

Minä tein salaatin linsseistä, cous cousista, sipulista ja kirsikkatomaateista sekä perunasalaattiä äitini reseptillä.

Perunasalaatti syntyy seuraavista aineksista:

kattilallinen kuorineen keitettyjä perunoita
reilu loraus oliiviöjyä
suolaa
2 pientä valkosipulinkynttä tai yksi suuri (tai maun mukaan)
pieniä kapriksia

Perunat pilkotaan, ainekset sekoitetaan ja koko komeuden annetaan maustua yön yli.

Vappuaatto

En ole koskaan erityisemmin pitänyt vappuaatosta, vaan vappupäivä ja vappubrunssi on aina ollut se juttu. Huomennakin on tiedossa mitä ihanin brunssi, mutta tänäänpä olikin myös mitä ihanin vappupäivällinen, johon päivällisvieraat olivat saaneet valita kukin kolme ruoka-ainetta. Yksi niistä oli marenki, joten tein ensimmäistä kertaa ikinä pavlovaa. Voi sentään, kyllä oli hyvää. Kyllä se vappuaattokin toimii, kun sen viettää oikealla tavalla.

Vappuaaton menu

Pinaattivohveli ahvenfileen, belugalinssien ja jogurttikastikkeen kera (toimii niin hyvin!)

Kylmä keitto, johon tuli avokadoa, cashewpähkinää ja kurkkua

Parsaa, joka yritti olla hollandaise

Paistettua kuhaa valkoviinikastikkella, lohkoperunat ja salaatti

Cashewpähkinäsuklaata ja vanilijalla maustettu crème fraiche

Mustaherukkapavlova

Reseptit

Pinaattivohvelit, marinoidut linssit ja jogurttikastike löytyvät jo tästä blogista, ahvenet vain suolasin ja paistoin pannulla voissa

Keitto syntyi niin, että liotin pähkinöitä muutamia tunteja, sitten soseutin kaikki ainekset, lisäsin sopivasti vettä, hiukan oliiviölyä, suolaa, pippuria ja sitruunamehua. Keitosta tuli hyvää, mutta se ei kovinkaan hyvin sopinut jogurttikastikkeen seuraajaksi, sillä suussa maistuva valkosipuli peitti cashewpähkinät.

Parsaa hollandaise

vihreää parsaa
voita
oliiviöjyä
suolaa

Paistoin parsoja paistinpannulla voi-öljyseoksessa kannen alla viitisen minuuttia ja lisäsin ripauksen suolaa.

Kastike

3 munankeltuaista
40 ml vettä
2 teelusikallista valkoista balsamiviinietikkaa
150 grammaa voisulaa
sitruunamehua
suolaa

Laitoin etikan, veden ja keltuaiset kattilaan vesihauteeseen ja sekoittelin, kunnes seos vähän paksuuntui (ehkä 5-10 minuuttia matalalla lämmöllä). Otin kattilan pois vesihauteesta ja lisäsin voin ohuena norona koko ajan vispaten ja maustoin sitruunalla ja suolalla. Lopputulos hipoi täydellisyyttä. Sitten unohdin kastikkeen hetkeksi kuumalle liedelle, jolloin se paloi hiukan pohjaan ja juoksettui. Lopputuloksena oli munakokkelia ruskistetussa voissa, mikä myös maistui hyvältä parsan kanssa, mutta näytti melko rumalta.

Kuha valkoviinikastikkeessa

Suolasin kuhafileet ja ne paistoin pannulla. Siirsin kalan sivuun ja lisäsin paistonesteeseen reilusti valkoviiniä, tilliä, voita, suolaa, pippuria ja hiukan sokeria. Toimii!

Lohkoperunat vain pesin, lohkoin ja lisäsin vähän oliiviöljyä ja paistoin 200 asteessa puolisen tuntia.

Pavlova


Marenki:
3 munan valkuaista
2,5 dl sokeria
1 rkl maizenaa

Laitoin kaikki ainekset monitoimikoneeseen kerralla vatkautumaan, jolloin lopputuloksena oli valkuaista, sokeria ja maizenaa. Kipitin kauppaan ja tein asian oikein: vatkasin ensin valkuaiset kevyeksi vaahdoksi, sitten lisäsin muut ainekset vähitellen edelleen vatkaten. Kun seos oli kiiltavää eikä liikkunut ylösalaisesta kulhosta mihinkään, läästin sen uuninpellille leivinpaperin päälle kiekoksi ja paistoin 150-asteisessa uunissa 45 minuuttia. Muuten hyvä, mutta ensi kerralla kokeilen paistaa marengin 125 asteessa tunnin ajan, josko se vaikka silloin säilyisi valkoisena (nyt lopputulos oli hiukan rusehtava).

Lemon curd:

1,5 dl sokeria
1 rkl maizenaa
ripaus suolaa
3 munan keltuaista
50 g voita
2 sitruunaa

Pesin sitruunat hyvin ja raastoin kuoren. Sekoitin sokerin, maizenan ja suolan kattilassa. Puristin sitruunoiden mehun kattilaan, lisäsin voin ja lämmitin miedolla lämmöllä hämmentäen, kunnes voi oli sulanut (käytin tässäkin vesihaudetta). Vatkasin keltuaisten rakenteen rikki ja sekoitin niiden joukkoon 1/3 nestettä kattilasta. Lisäsin keltuaisseoksen kattilaan ja kuumensin sekoittaen, kunnes seos hiukan sakeni. Lisäsin vielä sitruunankuoren ja annoin jäähtyä.

Lopuksi kokosin pavlovan, eli laitoin marengin päälle kaiken lemon curdin, kermavaahtoa, johon meni 2 desilitraa kermaa (ja joka pääsi menemään vähän voiksi, mutta onneksi voi on hyvää) ja reilun keon mustaherukoita. Niin hyvää.