Uskosta ja häpeästä

Olen halunnut kirjoittaa uskosta ja uskonnosta siitä asti, kun perustin tämän blogin. Kyseessä on aihe, josta minulla on hyvin paljon sanottavaa, mutta jokin on pidätellyt minua.

Tänään vastaan tuli Lotta Aarikan hieno kolumni häpeästä ja uskosta, ehkä ennen kaikkea häpeästä. Häpeä estää meitä olemasta sitä mitä olemme. Jäin miettimään, onko häpeä ehkä estänyt minua kirjoittamasta.

En kylläkään sanoisi koskaan aktiivisesti hävenneeni uskoani. Olen saanut sellaisen kristillisen kasvatuksen, jonka soisin ihan jokaiselle riippumatta siitä, minkä nimikkeen alla se kulkee. Minun kristillistä kasvatustani voisi lähes yhtä hyvin sanoa vain yleisesti uskonnolliseksi, tai sitten vaikkapa elämänkatsomukselliseksi tai filosofiseksi kasvatukseksi. Yksi keskeisimmistä periaatteista tässä kasvatuksessa oli alusta pitäen, että kysymys on asioista, joihin ei ole vastauksia. Olen saanut kasvaa ilmapiirissä, jossa asioiden kyseenalaistaminen ja omien ratkaisujen etsiminen yhdistyy monituhatvuotiseen perinteeseen, ja olen siitä hyvin ylpeä.

Kuitenkin tunnistan itseni Aarikan kirjoituksesta mitä suurimmassa määrin. Hän kirjoittaa uskoon liittyvästä häpeästä näin:

"Minulle on erittäin tärkeää tulla nähdyksi tiedettä arvostavana älykkäänä ihmisenä.

Uskonnollisen ihmisen perityyppinä oma viiteryhmäni tuntuu näkevän vanhoillisen ja uskon dogmien perusteella toisten ihmisten elämänvalintoja arvostelevan, ikävän ihmisen. Vaikka itse koen, että juuri uskoni tuo minusta esiin kaiken hyvän – empatian, armon, anteeksiannon ja epäitsekkyyden – monet eivät ymmärrä sitä.

Tunnustaessani, että uskon jumalaan vakaasti ja vilpittömästi, näen miten heidän kuvansa minusta murtuu ja muuttuu. Se ahdistaa."

Minulle on erittäin tärkeää tulla nähdyksi tiedettä arvostavana älykkäänä ihmisenä.
Uskonnollisen ihmisen perityyppinä oma viiteryhmäni tuntuu näkevän vanhoillisen ja uskon dogmien perusteella toisten ihmisten elämänvalintoja arvostelevan, ikävän ihmisen. Vaikka itse koen, että juuri uskoni tuo minusta esiin kaiken hyvän – empatian, armon, anteeksiannon ja epäitsekkyyden – monet eivät ymmärrä sitä.
Tunnustaessani, että uskon jumalaan vakaasti ja vilpittömästi, näen miten heidän kuvansa minusta murtuu ja muuttuu. Se ahdistaa.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/puheenvuorot/kolumni-hapeilematon-vapaus#sthash.j5fxyH21.dpuf

Omalla kohdallani kysymys on ennen kaikkea pelosta. Olen vältellyt koko aihetta ja pyydellyt uskoani anteeksi. Olen punastellen selitellyt, että en minä kuulu niihin kristittyihin, en minä usko sokeasti mihinkään, ei minua tarvitse pelätä. Olen vaivihkaa ja itse tiedostamattanikin jättänyt mainitsematta, että muuten, minäkin olen niitä kristittyjä. Olen käyttäytynyt kuin häpeäisin, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei minulla ole mitään pelättävää, saati sitten hävettävää.

Suklaakakkua! Ilman leivinjauhetta! Ja ilman uunia!

En ole jaksanut mennä tänään minnekään enkä tehdä juuri mitään. En ole etenkään jaksanut käydä kaupassa. Sen sijaan leivoin suklaakakun.

Kaapissa ei ollut leivinjauhetta eikä minulla ollut mitään halua alkaa vatkata valkuaisia vaahdoksi mutakakkua varten, joten kirjoitin hakukoneeseen "suklaakakku ilman leivinjauhetta" ja löysin tämän. Lupaus kakusta viidessä minuutissa pitää todella paikkansa.

Reseptin "suklaakakku" sisältää ainoastaan kaakaojauhetta, joten korjasin asian lisäämällä taikinaan pienehköjä suklaapaloja. Kaadoin koko komeuden muumimukiin, törkkäsin sen mikroon ohjeen mainitsemiksi kolmeksi minuutiksi. Se oli hiukan liian pitkä aika minun tehokkaassa mikrossani, mutta ei kuitenkaan aivan liian pitkä. Lopputulos ei ollut mitenkään loistava, mutta päihitti kuitenkin mennen tullen marketin vakuumipakatut kaakaomuffinssit.

Muumimukillinen kakkua:

4 rkl vehnäjauhoja
4 rkl sokeria
2 rkl kaakaojauhetta
2 rkl vaniljasokeria
tummaa suklaata pienehköinä paloina
muna
3 rkl öljyä
3 rkl maitoa

Sekoitin kuivat aineet. Lisäsin märät aineet, sekoitin hyvin, kaadoin mukiin ja törkkäsin koko komeuden kolmeksi minuutiksi mikroon. 

Autoilusta

Tajusin eräänä päivänä autoa ajaessani, että alitajuisesti kuvittelen kaikkien muiden autoilijoiden olevan keski-ikäisiä miehiä.

Esirippu! Eli ylistyslaulu Agatha Christielle

Olen lukenut Agatha Christietä lähes koko ikäni — niin kauan, kuin nyt ihmisen voi ylipäänsä kuvitella lukevan dekkareita. Tätä kuvitellessasi, hyvä lukija, ota huomioon, että minä olin erittäin pikkuvanha lapsi.

En silti ole missään nimessä lukenut kaikkia Christien kirjoittamia kirjoja. Tulen nimittäin kovin vainoharhaiseksi, jos ahmin niitä liian monta peräjälkeen. Kuitenkin luulin, ettei olisi enää Christien mestariteoksia, joita en ole lukenut. Kuvittelin, että olisi enää vain todella hyviä, hyviä ja keskinkertaisia Christieitä. Viimeksi lukemistani todella hyvistä, minulle uusista Christieistä mainittakoon Kohti nollapistettä, joka on loistava dekkari Christien tapaan. Suosittelen. Mutta niin hyvä kuin se onkin, se ei kuitenkaan ole mikään Väärän vänkyrä talo. Tässä luulossani olin tietenkin väärässä kuin kapteeni Hastings.

Laskin juuri käsistäni Esiripun, joka on yksi parhaista. Se tapahtuu samassa ympäristössä kuin Stylesin tapaus, ensimmäinen Poirot ja vieläpä aivan ensimmäinen Christien kirjoittama salapoliisiromaani.

Lukijalle — ja Hastingsille — on lähes alusta alkaen selvää, että Poirot kuolee kirjan aikana. Muuta en tämän lisäksi juonesta paljasta, kuin että Esirippu on kaikkea sitä, mitä dekkarilta odotan. En olisi ikinä arvannut murhaajan henkilöllisyyttä, vaikka enpä minä lähes koskaan arvaakaan.

Tämän lisäksi Esirippu on myös todella viisas, sympaattinen, lämmin ja hyvin kirjoitettu romaani. Myös Anna-Liisa Laineen suomennos on varsin mainio: tikari vai myrkkypikari, kas siinä puma!

Esirippu on täynnä hersyviä, tarkkoja huomioita ja elämänviisauksia. Tässä suosikkini:

  
He tulevat onnellisiksi yhdessä, nuo kaksi. He pysyvät köyhinä, ja lukemattomat trooppiset hyönteiset pistävät heitä ja he sairastuvat outoihin kuumeisiin — mutta meillä kaikilla on oma käsityksemme täydellisestä elämästä, eikö totta? 

Kesä! Menu!

Laitoin pitkästä aikaa ruokaa hiukan pidemmän kaavan mukaan. Tuntuu kuin olisin saanut osan itseäni takaisin.

Menu

Tomaatti-mozzarellasalaattia
Uunilohta, parsaa, valkoviinikastiketta ja vihreää salaattia sinappikastikkeessa
Passionhedelmä-mangosorbettia, jogurttijäädykettä ja mantelia

Salaattia varten paloittelin tomaatit ja bufalamozzarellan, laitoin lautasille basilikanlehtien kanssa, roiskin päälle oliiviöljyä ja rouhin pippuria.

Laitoin lohifileen sellaisenaan uunivuokaan, ripsottelin päälle maldoninsuolaa ja laitoin 150-asteiseen uuniin reiluksi vartiksi. Samalla paistoin parsoja voissa muutaman minuutin.

Kastikkeen tein laittamalla voita, valkoviiniä ja kevätsipulia kattilaan ja kiehauttamalla kaiken kerralla nopeasti. Maustoin suolalla, pippurilla ja aavistuksella sokeria.

Sorbetin ja jogurttijäädykkeen ostin Lidlistä. Rouhin omin pikku kätösin muutamia manteleita koristeeksi.

Kuvat otti V. Saarinen.

Helpoin munakoisoresepti ikinä

Munakoiso on suosikkivihanneksiani. Pitkään luulin, että munakoiso pitää aina itkettää. Muutama vuosi takaperin opin, että koisot voi yksinkertaisesti pilkkoa, öljytä ja laittaa suoraan uuniin grillivastuksen alle. Tästä seurasi keittiössäni suoranainen munakoisovallankumous.

Muutama viikko takaperin opin, että munakoisosta tulee täydellisen pehmeää ja herkullista myös höyryttämällä. Minulla oli epäilykseni - ennakkoluuloni hörytetystä munakoisosta oli, että lopputuloksena olisi mauton ja koostumukseltaan sitkeä kuvotus. Tieto munakoison höyryttämisestä tuli kuitenkin niin luotettavasta lähteestä, että uskalsin kokeilla, ja höyryttäminenhän toimii kuin unelma. Aikaakin kuluu pilkkomisineen päivineen reippaasti alle 10 minuuttia.

1 munakoiso
oliiviöljyä
balsamiviinietikkaa
suolaa
pippuria

Pistin kerroskattilan pohjalle vettä ja laitoin sen liedelle lämpenemään. Pilkoin munakoison reiluhkoiksi lohkoiksi ja laitoin lohkot kerroskattilan höyrytysosaan liedelle noin viideksi minuutiksi. Maustoin öljyllä, balsamiviinietikalla, suolalla ja pippurilla.

Söin puolet saman tien mozzarellajuuston, tuoreen tomaatin, basilikan ja salaatin kera. Laitoin toisen puolikkaan pakkaseen ja käytin sen seuraavan viikon pastakastikkeeseen, johon tuli koison lisäksi tomaattimurskaa, punaviiniä, sipulia, valkosipulia, yrttejä, suolaa ja pippuria.

Täydellisyyden tavoittelusta

Minulla on aina ollut taipumusta perfektionismiin. Saan valtavasti nautintoa siitä, kun saan tehtyä jotain todella hyvin ja huolella. Tai siitä, kun heittäydyn johonkin täysin ja unohdan hetkeksi kaiken muun.

Kuluneen vuoden aikana olen alkanut kunnolla ymmärtää, että perfektionismi on syytä heittää romukoppaan.
 

Perfektionismi estää minua tekemästä asioita. Se estää aloittamasta ja saa viivyttelemään. Miksi tehdä mitään, jos ei juuri nyt pysty tekemään täysillä? Miksi siivoaisin vessan, jos en jaksa siivota koko taloa? Niinpä vessani on ollut todella likainen suurimman osan elämääni. Perfektionismi estää saattamasta asioita loppuun. Ei tätä kannata tehdä valmiiksi, kun tästä tuli jo nyt ihan huono. Perfektionismi estää harjoittelemasta, kun asiat pitää osata kerralla. Perfektionismi uuvuttaa, kun vähemmän vähemmän hyvää ei riitä. Perfektionismi estää päivittämästä blogia. 

Perfektionismi vaanii yllättävissä paikoissa: tietenkään en käytä töissä näihin vähemmän tärkeisiin juttuihin liikaa aikaa. Tässähän minä täysillä priorisoin! Täydellinen 2010-luvun työntekijä kun ei ylilaatua tee. Täydellinen on tylsää. Kun vielä saisin sen täydellisen epätäydellisyyden tähän tekstiin, sen jonkin särmän, persoonallisuuden. Perfektionismi estää kirjoittamasta. Valkoinen paperi – tai valkoinen ruutu – kun on valkoisuudessaan täydellinen. Jos on aina hiljaa, välttää sanomasta mitään, mikä voisi loukata toista. Välttää sanomasta jotain noloa, tai jotain mikä kaduttaa myöhemmin. 

Kun perfektionismi saa otteen elämästä, se voi kahlita hyvinkin konkreettisesti. Minut se on toisinaan teljennyt kotiini moneksi päiväksi. Jos en jaksa elää tätä päivää täysillä, jos en jaksa yrittää parastani, niin miksi vaivautua nousemaan sängystä? 

Niinpä olenkin viime ajat – aivan viimeistään viime kesästä asti – pyristellyt hyvin tietoisesti eroon täydellisyyden tavoittelusta. Jos jaksan tiskata vain yhden astian, tiskaan vain yhden astian, vaikka tiskipöydällä odottaisi millainen vuori hyvänsä. Ja kas, tiskipöytäni on keskimäärin puhtaampi kuin koskaan.

                                                                                                                                                                            

Lukemisia

Olen viime aikoina lukenut poikkeuksellisen vähän kirjoja ja kirjoittanut lukemisistani vieläkin vähemmän. Yöpöydällä ja käsilaukussa ovat kulkeneet lähinnä tutut lohtukirjat. Harry Potterini ja Jane Austenini olen lukenut perusteellisesti puhki. Muumilaakson marraskuusta ei ole vielä alkanuti irrota sivuja, mutta paljon ei puutu.

Kirjojen sijaan olen lukenut muutamaa blogia ja niiden kommentteja ja seurannut parin eri kirjoittajan sähköpostilistaa. Eräänlainen siirtymä digiaikaan siis tämäkin.

Captain Awkward on oivallinen sivusto, jonka lähtökohtana ovat lukijoiden kysymykset - eräänlainen internetin ihmemaan Dear Eki tai Kysy Kirstiltä siis. Captain Awkwardissa kysymysten ja vastausten aiheena ovat ennen kaikkea ihmissuhteet ja mielenterveysasiat. Suosittelen lämpimästi.

The Belle Jar on kanadalaisen Anne Thériault'n blogi, jossa aiheet vaihtelevat pitkälti laidasta laitaan.

The Pervocracy on parhaimmillaan valtavan viihdyttävä seksiblogi, joka tosin on päivittynyt harmillisen hitaasti viime aikoina. Sitä tuntuu tosin olevan liikkeellä. Onneksi samalla kirjoittajalla on myös tumblr. En tosin tiedä, millä tavalla tumblr ja blogi oikeastaan eroavat toisistaan.

Open Heart Project on yhdysvaltalaisen Susan Piverin sivusto, jossa on sekä blogikirjoituksia että videoita, joiden aiheena on meditointi. Piverillla on myös ilmainen sähköpostilista, jolle liittymällä saa uuden meditointiohjeistuksen joka viikko. Täti suosittelee tätäkin!

Ehkä kaikkein eniten kuitenkin suosittelen FlyLadya. FlyLady on täysin ilmainen sivusto, sähköpostilista ja elämänhallintaohjelma, jonka perusajatuksena on päästä irti perfektionismista ja parantua masennuksesta siivoamalla. Olen kuulunut FlyLadyn sähköpostilistalle nyt muutaman kuukauden ajan, ja sen vaikutus on ollut valtava. FlyLadyn maailmassa miehet käyvät töissä ja naiset siivoavat ja laittavat ruokaa, mikä on ajoittain varsin ikävää. Harvoin kuitenkaan tulee vastaan sivostoa, joka on yhtä selvästi rakkauden asialla kuin FlyLady.

Syksyn värejä Kiotossa

Hyvin monet japanilaiset suuntaavat syksyisin ruskan aikaan Kiotoon ihailemaan puiden väriloistoa, ja niinnpä mekin suuntasimme tänne hengähtämään pariksi päiväksi ennen kuin työt jatkuvat Tokiossa perjantaina.Ratkaisu on osoittautunut mitä mainioimmaksi.

Jokohamasta matkustaa Kiotoon luotijunalla vähän reilussa kahdessa tunnissa. Lounastimme aseman lähellä 11. kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa, josta oli upeat näkymät kaupungin yli. Minä söin annoksen, jossa oli tofua ja sen sukulaisia ties kuinka monella tapaa.

Majoituimme perinteiseen japanilaiseen majataloon eli ryokaniin. Ryokanissa kengät riisutaan heti ulko-ovella ja pukeudutaan tohveleihin. Vessakäyntejä varten on muistettava pukea erilliset vessatohvelit, ja ne on ennen kaikkea muistettava vaihtaa takaisin tavallisiin tohveleihin vessakäyntien jälkeen. Tämä on minulle haaste. Tästä huolimatta olen viihtynyt ryokanissamme todella hyvin. Kaikki on hyvin pelkistettyä ja yksinkertaista, mutta kuitenkin erittäin kodikasta. Täällä ihmisen on hyvä olla.

Kioto on Japanin vanha keisarillinen pääkaupunki, ja erityisesti temppeleitä tuntuu olevan suunnilleen joka nurkalla. Temppelialueilla on valtavan kaunista ja tähän aikaan vuodesta aivan valtavasti ihmisiä, enimmäkseen turisteja muualta japanista mutta toki myös meitä ulkomaalaisia.

Valokuvat tekevät jonkinlaista oikeutta väriloistolle mutta ihmisvilinälle eivät alkuunkaan - tunnelma oli ajoittain kuin loppuunmyydyssä rock-konsertissa tai ruuhkabussissa.

Bambumetsässä oli lumottu tunnelma huolimatta siitä, että väkeä parveili sielläkin kuin Aleksanterinkadulla alennusmyyntiaikaan. Kuvissa bambut näyttävät harmailta, mutta todellisuudessa metsässä oli vaaleanvihreän utuinen valo, jota kamerani ei osannut tavoittaa.

Väsyn helposti väkijoukoissa, joten annoin muiden jatkaa seuraaville temppelialueille ilman minua. Sen sijaan hain kaupasta sushia ja luumutäytteisen, nori-levään käärityn riisipallon ja nautin ne ryokanissa vihreän teen kera. Ryokanissa kylvin pitkän kaavan mukaan noudattaen englannikielisiä ohjeita kylpyhuoneen seinällä. Niiden mukaan japanilainen kylpy noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin suomalainen sauna, mutta saunan tilalla on höyryävän kuuma ammeellinen vettä.
 

Jokohama!

Työni ovat vieneet minut nyt marraskuussa pariksi viikoksi Japaniin. Olemme olleet Tokion naapurikaupunki Jokohamassa nyt muutamia päiviä. Olen viihtynyt yllättävän hyvin.

Yliopistokampuksen ginkokuja.

Kampusaluetta.

Ginkopuun lehtiä.

Tänään lounastimme japanilaisittain eväslaatikoista, joita on etenkin paremmissa kaupoissa lähes loputtomalta tuntuva valikoima. On virkistävää syödä ruokaa, jonka raaka-aineet pystyy jotenkin arvaamaan vasta ensimmäisen puraisun jälkeen.Pelkästään katsomalla en olisi arvannut, että laatikossani on lohta, riisiä, perunaa ja vihanneksia.

Lounas.

Aika-ajoin kaikki on liikaa ja väkijoukot ahdistavat, mutta eivät läheskään niin paljon ja usein kuin etukäteen kuvittelin. Työpäivän jälkeen kävimme kävelyllä Tulevaisuuden Satamassa. Kaupungissa on kuulemma oikeakin satama.  

Päivälliseksi söimme ruokalajia, jota olen pitkään halunnut kokeilla, nimittäin Okonomiyakia. Minun lettuuni oli leivottu katkarapuja ja valtavasti keväsipulia.

Lettuja! Japanista!

Huomenna koittaa viimeinen päivä Jokohamassa, ja suunta on kohti Kiotoa.Olenkin aina halunnut matkustaa luotijunalla. 512 kilometrin luvataan taittuvan kahdessa tunnissa.