Mari-täti ahmii kirjoja

Tämäkin kirjoitus sisältää juonipaljastuksia. 

Olen viime viikkoina lukenut niin paljon ja niin kovalla vauhdilla, etten ole ehtinyt päivittää blogia samassa tahdissa. Zolasta innostuneena luin uudestaan pari minua kouluaikoinani syvästi liikuttanutta teosta Minna Canthilta, nimittäin Anna-Liisan, Köyhää kansaa ja nyt uutuutena novellin Kauppa-Lopo. Nuo ennestään tutut olivat yhtä vaikuttavia nyt kuin 13-vuotiaana, vaikkakin aivan eri lailla. Erityisen kiinnostavaa oli lukea kaimani psykoosista Köyhässä kansassa nyt vanhempana, hitusen verran viisaampana ja hieman vähemmän herkkänä. Tajusin nyt, että yksin kotona pimeällä olen useinkin säpsähdellyt ja pelännyt näkeväni juuri tuon Mari-hahmon harhanäkyjä, vaikken ole edes muistanut, mistä olen moisia mörköjä keksinyt. Teki valtavan hyvää tavata ne uudelleen silmästä silmään, eikä epämääräisinä varjoina pimeissä nurkissa uupumuksen hetkinä. Minna Canthin kuten Zolankin kirjoja on aivan huima nautinto lukea huolimatta siitä, että niiden kuvaamia kauheuksia olisi mieluummin ajattelematta. Canth on myös tuntemistani näytelmäkirjailijoista ainoa, jonka näytelmät imaisevat täydellisesti mukaansa pelkkänä tekstinäkin.  

Canthista juontui tietenkin mieleeni eräs toinen suosikki-kirjailijani Juhani Aho, jolta luin tällä kertaa pienoisromaanin (vai jättiläisinovellin?) Helsinkiin. Se oli pieni pettymys, mutta sinänsä oikein soma kirja ja ajankuvauksena aivan valloittava. Onkohan vielä laivoja, joilla voisi matkustaa Kuopiosta Lappeenrantaan ja sieltä jatkaa junalla Helsinkiin? Sitten voisi mennä taksilla Rautatieasemalta Kappeliin juomaan totia ylioppilaslakki päässä. 

Näiden lisäksi luin vielä samalta aikakaudelta minulle ennestään varsin tuntemattoman Santeri Alkion Puukkojunkkarit. Yritin sitä kautta hankkia edes jonkinlaista  ymmärrystä pohjalaisia sukujuuriani kohtaan, mutta nyt olen vain entistäkin enemmän ymmälläni. Kirja kannatti kuitenkin lukea, sillä siinä oli hauskaa kieltä ja paljon hienoja kansanlauluja. 

Vastapainoksi realistisen kirjallisuuden kauheuksille minun oli luettava myös hyvin, hyvin monetta kertaa Elizabeth Gilbertin romaani Committed, joka on iki-ihanan Eat, pray, loven kenties vieläkin ihanampi jatko-osa. Kirja kertoo Gilbertin pyrkimyksistä ymmärtää, mistä avioliitossa on kysymys, ja siinä on luonnollisesti hyvin onnelliset häät lopussa. Suosittelen sekä sitä että Minna Canthin koko tuotantoa aivan kaikille.