Yöpöydällä

Olen aina halunnut pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa, ja tämä blogi on loistava tilaisuus toteuttaa tämä pitkäaikainen haave. Yritän siis tästä lähtien kirjoittaa tänne jotain, vaikkapa vain nimen, jokaisesta lukemastani kirjasta (tai ainakin niistä, jotka kannatti lukea).

Minulla tuppaa olemaan ainakin kolme kirjaa samanaikaisesti kesken: yksi mahdollisimman tuttu ja turvallinen, ei liian koukuttava kirja iltalukemisena, yksi syystä tai toisesta kiinnostava, enemmän ajattelemista vaativa kirja ja sitten vielä yksi kirja, jota luen puhtaasti eskapistisiin tarkoituksiin. Ensimmäiseen ja viimeiseen kategoriaan kuuluvista kirjoista minulla on lähes aina huutava pula.

Riittävän turvallisia kirjoja on maailmassa suhteellisen vähän, ja ne pitää ensin kertaalleen lukea, jotta niiden tietää varmasti sopivan iltalukemiseksi. Sitten taas eskapistisiin tarkoituksiin sopiville kirjoille minulla on niin paljon käyttöä, ettei yhdestä kirjasta riitä lukemista kovin pitkäksi aikaa, eikä sellaiseksikaan mikä hyvänsä kirja kelpaa. Esimerkiksi viimeisimpänä luin Helen Fieldingin Olivia Joules -kirjan kuvitellen, että luvassa olisi lisää Bridget Jonesia, mutta kyseessä olikin James Bond -vaikutteinen trilleri, ja trillerit ovat minulle aivan liian jännittäviä. Näen niistä helposti painajaisia. Lisäksi niissä on sellainen ongelma, että tuppaan lukemaan ne yhdeltä istumalta - Da Vinci koodia suorastaan vihasin, koska en pystynyt lopettamaan sen lukemista. Näinpä olen tälläkin hetkellä ilman eskapismikirjaa.

Tällä hetkellä minulla on menossa Émile Zolan Ansa, joka on ollut yllättävän kevyttä luettavaa ainakin tähän asti. Kuitenkin olen ymmärtänyt, että kyseinen kirja on ollut osaltaan inspiroimassa muun muassa Minna Canthia, joten odotan naturalistisia hirveyksiä. Viehättävintä kirjassa on tähän mennessä se, että se on kuvaavinaan suomalaisten seuraajiensa tavoin köyhän, kurjan kansan arkea, ja tavallaan tekeekin niin. Kenelläkään ei ole huonekaluja ja joka paikassa on likaista. Kuitenkin yli kolmasosa kirjasta on mennyt jo, ja päähenkilö perheineen syö yksinkertaisena arkieineenään porsaankyljyksiä punaviinin kera ja lounasaikaan hengähtää raskaan työpäivän lomassa syömällä vastaleivottua leipää sinisimpukoiden kera. Oi ihana Ranska!

Kuten jo sanottu, olen jälleen kerran sopivaa eskapismikirjaa vailla. Olen kuitenkin oivaltanut, että niin kutsutusta chick litistä eli nuorelle ja nuoreksi itsensä kuvittelevalle naisväelle suunnatusta romaanikirjallisuudesta saattaa kehkeytyä varsinainen eskapismikirjallisuuden kultakaivos. Olen aavistellut, että näin saattaisi olla, mutta vasta nyt uskalsin tarttua kyseisen tekstilajin edustajaan, nimittäin Kate Agnewn suloiseen, vaaleanpunaiseen ja samppanjantäyteiseen romaanin Before we were thirty. Se osoittautui oikein somaksi ja yllättävän fiksuksi kirjaksi, vaikka siinä hyvältä näyttäminen, nuoruus ja etenkin hoikkuus korostuivatkin tädin itsetunnon kannalta hieman haitallisella tavalla. Kirja oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että Agnewn kirjoihin uskaltanee tarttua uudemmankin kerran.

Iltalukemisena minulla on Peppi Pitkätossun tarina, kokoelmakirja, jossa on käsittääkseni kaikki Pepit. Maailman vahvin tyttö ei petä koskaan.