1900-luvun alkupuolesta hurmaantuneena tulin tarttuneeksi Suuren illusionin jälkeen Kjell Westön Finlandia-palkittuun romaaniin Missä kuljimme kerran. Luin sen viimeksi sen ilmestymisaikaan vuonna 2006. Toisin kuin Suuri illusioni, se ei pahemmin toisella lukemalla muuttunut – nytkin se oli kiva kirja, jossa oli vähän liian paljon kaikkea. Tosin aikaakin oli kulunut paljon, paljon vähemmän tässä välissä.
Rakastan Helsinkiä ja vanhaa rytmimusiikkia, ja Westö kuvaa molempia parhaimmillaan todella hyvin. Muistan vuonna 2006 lukeneeni kirjallisuusarvion, jossa toimittaja
kirjoitti, että Helsinki elää ja hengittää tekstissä välillä enemmän
kuin siellä seikkailevat henkilöhahmot. Mielestäni se on ihan totta,
mutta ei se mikään huono asia ole.
Kirja on myös täynnä juuri sellaisia juhlia, joita järjestäisin itse kaiken aikaa, jos minulla olisi vähän enemmän rahaa. Samppanjaa, saaristolaisbuffetteja, iltapukuja ja hyviä bändejä. Totta kai siis tykkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti