La tante Marie décide de parler mal

Tänään päätin vihdoin katsoa tosiasioita silmiin ja ryhtyä toden teolla elvyttämään ranskan kielen taitoani. Perjantaina kirjoitin nimittäin pitkästä aikaa työhakemuksen, jossa totunnaisen tapani mukaisesti väitin sekä suullisen että kirjallisen ranskan kielen taitoni olevan erinomainen. Tämä työpaikka kuitenkin eroaa kaikista aiemmin hakemistani paikoista siinä, että tehtävä todella vaatii erinomaista ranskan kielen taitoa. Niinpä olenkin koko viikonlopun ajan miettinyt sitä pientä mahdollisuutta, että pääsisin työhaastatteluun ja ehkä jopa todella saisin kyseisen paikan. Tätä pohtiessani joutunut vihdoin myöntämään itselleni, että ranskani on tällä hetkellä hyvin kaukana erinomaisesta. 

Ranska on minulle erittäin tärkeä kieli ja keskeinen osa identiteettiäni. Perheeni muutti isäni työn vuoksi ranskankieliseen maahan ennen kuin osasin kunnolla puhua, ja ranskasta tulikin vähäksi aikaa kaikkein vahvin kieleni. Aikanaan vaihdoin toiseen kouluun, minkä myötä ranskan rinnalle tuli englanti, joka valtasi nopeasti ranskalta alaa ja hyvin pian syrjäytti sen ensimmäiseltä sijalta. Lopulta palasimme Suomeen, mikä mahdollisti äidinkieleni vahvistumisen ja sen siirtymisen ensimmäiselle sijalle kielikolmikossani. 

En suinkaan lopettanut ranskan kielen opintojani Suomeen muuton myötä, joten ranskani onneksi säilyi varsin elinvoimaisena pitkään. Kuitenkin nyt aikuisiällä ranskan käyttö on jäänyt vähäiseksi varsinkin aktiivisen kielitaidon osalta, ja olen jopa saanut itseni kiinni puhumasta ranskankielisten kanssa englantia ilman mitään varsinaista syytä. Joinain päivinä ranskan puhuminen on tarvittaessa onnistunut kohtalaisen hyvin, mutta toisina päivinä olen mennyt täysin jumiin. Käytän töissäni paljon eri kieliä, ja olen huomannut, että käytännössä aikuisiällä oppimani ja periaatteessa paljon huonommin osaamani espanja sujuu kielenkäyttötilanteessa nykyään huomattavasti ranskaa luontevammin. Kun yritän puhua ranskaa, keksin usein vain, mitä sanoisin espanjaksi. Järkyttävää.  

Uskon, että syy ranskan hankaluuteen on suhteellisen vähäisen harjoituksen lisäksi seuraava: se on minulle liian tärkeä, ja tavallaan osaan sitä liian hyvin. Tiedättehän sen tunteen, kun joku puhuu äidinkieltänne jollain tapaa eri lailla, kuin teidän mielestänne oikein on, ja teillä niin sanotusti ”särähtää korvassa”? Minusta tuntuu siltä lähes koko ajan, kun puhun ranskaa. Särähtelen jatkuvasti omissa korvissani, jolloin hämmennyn ja yritän kaikin keinoin välttää särisemistä. Lopputuloksena on tietysti, etten uskalla sanoa enää juuri mitään, enkä lopulta enää luota omaan kielikorvaani, jolloin noidankehä on valmis. Esimerkiksi espanjan ja ruotsin kohdalla tiedän varmasti puhuvani silloin tällöin aivan mitä sattuu – välillä huomaan sen itse, yleensä en – mutta hyväksyn asian enkä anna sen häiritä. Siispä puhun etenkin espanjaa hyvin sujuvasti, paljon ja mielelläni. Ranskan kohdalla tiedän puhuvani huonosti, enkä halua hyväksyä sitä. En millään. Tuo nainen raiskaa kaunista äidinkieltäni! Tukkikaa hänen suunsa! Jos hakemani työtehtävä edellyttäisi espanjan puhumista, minulla ei olisi epäilystäkään omasta osaamisestani, mutta kun se nyt onkin rakas ranskani, vietän unettomia öitä kynsiäni syöden. Järkyttävää. 

Niinpä olenkin tänään päättänyt opetella puhumaan ranskaa huonosti. Vedin syvään henkeä ja kirjoitin hyvin alkeellisen ranskankielisen viestin eräälle ranskankieliselle tuttavalleni. Hän vastasi viestiini ”oui”, ja siispä aloitamme puheharjoitukset keskiviikkona töiden jälkeen. Oh là là là là. Eh bien. Ouf.