keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Uskosta ja häpeästä

Olen halunnut kirjoittaa uskosta ja uskonnosta siitä asti, kun perustin tämän blogin. Kyseessä on aihe, josta minulla on hyvin paljon sanottavaa, mutta jokin on pidätellyt minua.

Tänään vastaan tuli Lotta Aarikan hieno kolumni häpeästä ja uskosta, ehkä ennen kaikkea häpeästä. Häpeä estää meitä olemasta sitä mitä olemme. Jäin miettimään, onko häpeä ehkä estänyt minua kirjoittamasta.

En kylläkään sanoisi koskaan aktiivisesti hävenneeni uskoani. Olen saanut sellaisen kristillisen kasvatuksen, jonka soisin ihan jokaiselle riippumatta siitä, minkä nimikkeen alla se kulkee. Minun kristillistä kasvatustani voisi lähes yhtä hyvin sanoa vain yleisesti uskonnolliseksi, tai sitten vaikkapa elämänkatsomukselliseksi tai filosofiseksi kasvatukseksi. Yksi keskeisimmistä periaatteista tässä kasvatuksessa oli alusta pitäen, että kysymys on asioista, joihin ei ole vastauksia. Olen saanut kasvaa ilmapiirissä, jossa asioiden kyseenalaistaminen ja omien ratkaisujen etsiminen yhdistyy monituhatvuotiseen perinteeseen, ja olen siitä hyvin ylpeä.

Kuitenkin tunnistan itseni Aarikan kirjoituksesta mitä suurimmassa määrin. Hän kirjoittaa uskoon liittyvästä häpeästä näin:



"Minulle on erittäin tärkeää tulla nähdyksi tiedettä arvostavana älykkäänä ihmisenä.
Uskonnollisen ihmisen perityyppinä oma viiteryhmäni tuntuu näkevän vanhoillisen ja uskon dogmien perusteella toisten ihmisten elämänvalintoja arvostelevan, ikävän ihmisen. Vaikka itse koen, että juuri uskoni tuo minusta esiin kaiken hyvän – empatian, armon, anteeksiannon ja epäitsekkyyden – monet eivät ymmärrä sitä.
Tunnustaessani, että uskon jumalaan vakaasti ja vilpittömästi, näen miten heidän kuvansa minusta murtuu ja muuttuu. Se ahdistaa."

Minulle on erittäin tärkeää tulla nähdyksi tiedettä arvostavana älykkäänä ihmisenä.
Uskonnollisen ihmisen perityyppinä oma viiteryhmäni tuntuu näkevän vanhoillisen ja uskon dogmien perusteella toisten ihmisten elämänvalintoja arvostelevan, ikävän ihmisen. Vaikka itse koen, että juuri uskoni tuo minusta esiin kaiken hyvän – empatian, armon, anteeksiannon ja epäitsekkyyden – monet eivät ymmärrä sitä.
Tunnustaessani, että uskon jumalaan vakaasti ja vilpittömästi, näen miten heidän kuvansa minusta murtuu ja muuttuu. Se ahdistaa.
- See more at: http://www.valomerkki.fi/puheenvuorot/kolumni-hapeilematon-vapaus#sthash.j5fxyH21.dpuf

Omalla kohdallani kysymys on ennen kaikkea pelosta. Olen vältellyt koko aihetta ja pyydellyt uskoani anteeksi. Olen punastellen selitellyt, että en minä kuulu niihin kristittyihin, en minä usko sokeasti mihinkään, ei minua tarvitse pelätä. Olen vaivihkaa ja itse tiedostamattanikin jättänyt mainitsematta, että muuten, minäkin olen niitä kristittyjä. Olen käyttäytynyt kuin häpeäisin, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei minulla ole mitään pelättävää, saati sitten hävettävää.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti