lauantai 23. toukokuuta 2015

Täydellisyyden tavoittelusta

Minulla on aina ollut taipumusta perfektionismiin. Saan valtavasti nautintoa siitä, kun saan tehtyä jotain todella hyvin ja huolella. Tai siitä, kun heittäydyn johonkin täysin ja unohdan hetkeksi kaiken muun.
Kuluneen vuoden aikana olen alkanut kunnolla ymmärtää, että perfektionismi on syytä heittää romukoppaan.
 
Perfektionismi estää minua tekemästä asioita. Se estää aloittamasta ja saa viivyttelemään. Miksi tehdä mitään, jos ei juuri nyt pysty tekemään täysillä? Miksi siivoaisin vessan, jos en jaksa siivota koko taloa? Niinpä vessani on ollut todella likainen suurimman osan elämääni. Perfektionismi estää saattamasta asioita loppuun. Ei tätä kannata tehdä valmiiksi, kun tästä tuli jo nyt ihan huono. Perfektionismi estää harjoittelemasta, kun asiat pitää osata kerralla. Perfektionismi uuvuttaa, kun vähemmän vähemmän hyvää ei riitä. Perfektionismi estää päivittämästä blogia. 

Perfektionismi vaanii yllättävissä paikoissa: tietenkään en käytä töissä näihin vähemmän tärkeisiin juttuihin liikaa aikaa. Tässähän minä täysillä priorisoin! Täydellinen 2010-luvun työntekijä kun ei ylilaatua tee. Täydellinen on tylsää. Kun vielä saisin sen täydellisen epätäydellisyyden tähän tekstiin, sen jonkin särmän, persoonallisuuden. Perfektionismi estää kirjoittamasta. Valkoinen paperi – tai valkoinen ruutu – kun on valkoisuudessaan täydellinen. Jos on aina hiljaa, välttää sanomasta mitään, mikä voisi loukata toista. Välttää sanomasta jotain noloa, tai jotain mikä kaduttaa myöhemmin. 

Kun perfektionismi saa otteen elämästä, se voi kahlita hyvinkin konkreettisesti. Minut se on toisinaan teljennyt kotiini moneksi päiväksi. Jos en jaksa elää tätä päivää täysillä, jos en jaksa yrittää parastani, niin miksi vaivautua nousemaan sängystä? 

Niinpä olenkin viime ajat – aivan viimeistään viime kesästä asti – pyristellyt hyvin tietoisesti eroon täydellisyyden tavoittelusta. Jos jaksan tiskata vain yhden astian, tiskaan vain yhden astian, vaikka tiskipöydällä odottaisi millainen vuori hyvänsä. Ja kas, tiskipöytäni on keskimäärin puhtaampi kuin koskaan.
                                                                                                                                                                            








4 kommenttia:

  1. Hyvä Mari! Hienoa, että päivität, hienoa, että pyristelet eroon inhasta käyttäytymismallista.

    Mä olen tietoisesti pyrkinyt nujertamaan sisälläni silloin tällöin kuuluvan äänen, jonka mukaan ei kannata yrittää, jos ei jo valmiiksi osaa. Silloin kun tuo ääni hourii, menen nimenomaan vaikeita juttuja päin, vaikka se yrittää estellä.

    VastaaPoista
  2. Tämä teksti kuulostaa niin tutulta! Mukava tietää, että en ole ainoa joka painiskelee tämän ongelman kanssa. Minunkin pitäisi oppia pääsemään eroon perfektionismista, koska siitä näyttää olevan enemmän haittaa kuin hyötyä.

    VastaaPoista
  3. No niin onkin mukava tietää, ettei ole tän asian kanssa yksin :)

    On ollut kanssa tosi mukava huomata, että tässäkin hommassa auttaa harjoitus. Oon esmes nyt vuoden ajan harrastanut asunnon imurointia niin, että mulla on koko hommaan enintään kymmenen minuuttia ja tarkoituksena vaan pyydystää pahimmat villakoirat. Ekan puol vuotta teki aina mieli alkaa tehdä pikkutarkkaa työtä "kun nyt kerta aloitin", mutta enää ei edes tule mieleen lähteä siirtelemään tuoleja! Hurraa!

    Nyt kun tän sais siirrettyä vielä esim. työelämään, niin ois mahtavuutta.

    VastaaPoista